Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä. Harte Bret
Читать онлайн книгу.
rtoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä
VIHRIÄISIÄ SEPPELEITÄ
L. Dilling'in kirjoittama.
Oli komea ruokasali nurkka-akkunalla pihaan päin.
Suuri ravintohuone oli täynnänsä hopea-astioita, ja runsaasti varustetulla aamiaispöydällä säteili pari kristallikarahvia täytettynä sherryviinillä ja liköörillä.
Pöytä oli katettu ainoastaan yhtä henkeä, yhtä nuorta, korkeintansa kahdenkymmenen kahden vuotiasta miestä varten, joka istui pöydässä.
Hänellä oli hienojuonteiset, kalpeat kasvot ja kauniit, alakuloiset, harmaat silmät. Tumma tukkansa oli huolellisesti silitetty ja taivutettu otsalle pieneksi, somaksi suipuksi ja pari punertavia, hyvin hoidettuja viiksejä peitti hänen korskean suunsa.
Yllänsä oli hänellä lyhyt aamunuttu valkoisesta villakankaasta, jonka vuori oli sinisestä silkistä ja joka edestäpäin oli kiinni sinisillä nauhoilla ja tupsuilla, mitkä antoivat hänelle itävaltalaisen upseerin muodon.
Hän nojasi taaksepäin tuolissansa, sytytti sikarin ja maisteli kahvikupista sekä liköörilasista, näyttäen olevan kyllästynyt kaikkeen.
Ja niin hän todella olikin; sillä hän oli nauttinut ylen paljon.
Orpona kahdenkymmenen vuoden ijässä ja aivan yksinänsä maailmassa, omaten suuret rikkaudet, joiden yli hänen holhoojansa antoi hänen milt'ei mielin määrin hallita.
Sitte matkusti hän Pariisiin, jossa rahalla saa ostaa kaikkea, ja siellä ostikin hän koko joukon sampanjaa ja rakkautta ja nautti nuoruuden innolla niin paljon kumpaakin, että ne alkoivat maistua hänestä äitelältä ja imelältä.
Tämän jälkeen vietti hän vuoden ajan europalaista kuljeksiaelämää, matkusteli rautateillä ja asui hotelleissa, näki kaikki mitä matkustavaisen tulee nähdä, kyllästyi kaikkeen ja pysähtyi vihdoin Köpenhaminaan, jossa hän vuokrasi itsellensä komean asunnon, sisusti sen loistavasti ja otti palveliavaimon laittamaan itsellensä ruo'an ja pitämään huoneet siivossa.
Tämä eli keski-ikäinen nainen, sangen rivakka toimissansa, ja hän viihtyikin hyvin siinä kodissa, vaan hän pelkäsi olla yksinänsä kotona iltasilla, ja sangen usein tapahtui, että hänen isäntänsä vietti ulkona illat – ja välistä yötkin.
Neitsy Madsen, se oli hänen nimensä, pelkäsi nimittäin varkaita, murhamiehiä, kummituksia ja Jumala tiesi mitä.
Nuori miesi istui yhä pöydässä ja puhalsi suustansa sikarinsavua pienissä pyörylöissä, kuunnellen hajamielisenä vaunujen jyrinää ja kadulla-myyjien erilaista huutoa.
Ensiksi tuli hiekan myyjä, huutaen käheällä, piipittävällä äänellä:
"Hiekkaa, hiekkaa, keltaista hiekkaa!"
Sitten kuului rämisevä vaimon ääni, joka kaupitteli rapuja ja heti sen jälkeen lauloi voimakas miehen ääni omatekoisella nuotilla:
"Tääll' on herneitä
Ja uusia pottuja!
Viiskolmatta äyriä
Maksavat kannu."
Tämän jälkeen syntyi äänettömyys silmänräpäykseksi, kunnes maidonmyyjä alkoi soittaa tiukuansa.
Nuori mies ummisti hermoheikkoisen tapaisesti silmänsä ja otti kulahduksen chartreuse-viiniä virkistykseksensä, kun soitto oli loppunut.
Silloin kuului taaskin pieni laulu.
Se kuului puhtaalla, heleällä lapsenäänellä:
"Viheriöitä
Seppeleitä
Ostakaa,
Ostakaa
Ruusuja ja resedoja!"
Nuori mies meni akkunaansa ja katsahti ulos.
Alhaalla pihassa seisoi puolikasvuinen tyttö kukkaisvasu käsivarrellansa.
Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen musta tukkansa riippui kahdessa palmikoissa ales seljälle ja hänen sysimusta silmäparinsa harhaili sinne tänne huonekerroksesta toiseen, etsien kukkaisten ostajia.
Hameensa oli hänelle liian lyhyt ja näytti hänen hienot pohkeensa; olkapäillänsä kantoi hän pientä, vaaleanharmaata villahuivia ja päässänsä hajanaista, mustaa hattua pörhöttyneellä höyhensulalla ja parilla vaalistuneella tekokukalla.
Punainen rosetti rinnassansa sekä rivi keltaisia kukkia kaulallansa osoitti, ett'ei häneltä puuttunut vaimon tavallista halua koreilemiseen. Nuori mies avasi akkunan ja viittasi pienokaista tulemaan. Sitten soitti hän kelloa.
Neitsy Madsen astui sisään.
Hän oli jokseenkin tuikeannäköinen; hänellä oli laihat, punaisenruskeat kasvot, punaisenruskeat kihartelevat hiukset ja punaisenruskea hame päällänsä, ja koska hän ei jokapäiväisissä tilaisuuksissa käyttänyt sellaista ylellisyyskappaletta, kuin valkoinen kaulus oli, ei voitu hänestä koskaan tarkalleen nähdä, missä kaula loppui ja missä hame alkoi.
"Mitä te, herra Blendenau, suvaitsette?"
"Teidän pitää avata sille pienelle kukkia myyvälle tytölle ja päästää hänet sisään."
"Kukkaistyttökö?"
"Niin."
"Ostaako herra kukkia?"
"Ostan."
"Voinhan minä saada rahat ja ostaa kukat ulkona etehisessä, niin pääsemme kuljettamasta sitä likaista tyttöä huoneisiin. Herra ei sitäpaitsi osaa tinkiä."
"Ei, hänen pitää tuleman tänne sisälle."
"Mutta miksi niin?"
"Siksi, että minä tahdon sen!" ärjäsi hän, heräten tavallisesta välinpitämättömyydestänsä.
"Oh Jumala armahtakoon!"
Hän juoksi ulos etehiseen ja paiskasi oven kiinni perässänsä.
"Se on tuo ylpeä norjalainen veri, joka rupeaa kuohumaan kun vaan aukaisee suunsa," mutisi hän.
Pieni tyttö seisoi nöyränä ulkona portailla.
"Pyyhi hyvin jalkasi ja vastaa kohteliaasti ja nöyrästi. Hän on ankara herra."
Tämän sanottuansa työnsi neitsy Madsen hänet ovesta sisään, eikä voinut ohimennen kieltää itseltänsä huvia saada nipistää häntä hiukka käsivarteen.
Lapsi seisahtui keskelle laattiata.
Nuot mustat silmät harhailivat hämmästyneinä kristallikarahveihin ja hopea-astioihin ja pysähtyivät salaa tuohon nuoreen mieheen, joka istui akkunan reunalla niin, että punainen silkkiakutin muodosti loistavan pohjan hänen ihmeelliseen pukuunsa.
Hän oli tarinan prinssin kaltainen.
"Tule lähemmäksi, tyttöseni, ja salli minun katsoa mitä sinulla on vasussasi."
"Kauniita kukkakimppuja 10: een äyriin ja vihriäisiä seppeleitä 2: een äyriin kappale. Ne tuoksuavat parhaiten, kun ovat kuihtuneet."
"Kaiketi myyt sinä kolme 5:stä äyristä," tinki neitsy Madsen.
"Te saatte mennä, neitsy Madsen, minä soitan, jos minä haluan jotakin."
Neitsyt pyörähti ulos tavallista punasenruskeampana kiukusta.
"Mikä sinun nimesi on?"
"Dina."
"Se on kaunis nimi. Kuinka vanha sinä olet?"
"Viisitoista vuotta."
"Ovatko vanhempasi kuolleet?"
"Ei, minun isäni elää."
"Mitä hän toimittaa?"
"Hän – hän ei toimita mitään. Hän ryyppää mitä minä ansaitsen ja pieksee minua, kun hän on päissänsä."
"Kuka sinulle on opettanut laulun, jota laulat?"
"Sen olen itse oppinut."
"Anna minun kuulla sitä."
Hän loi ales silmänsä ja pudisteli punastuen päätänsä.
"Etkö