HERTTUA.

      Soitelkaa, jos on lemmen ruokaa soitto.

      Sit' antakaa niin täydest', että halu

      Kyllyyttään sairastuu ja siihen sammuu.

      Tuo sävel uudelleen! Noin, noin se sammui,

      Hiveltäin korvaa niinkuin lounan henki,

      Jok' yli lemmenkukkavuoteen huokuu

      Ja tuoksun tuo ja vie. – Vait, vait! Jo riittää.

      Niin vieno se ei ole nyt kuin äsken.

      Oi, lemmetär, kuin liehakoit ja liekut!

      Kuin valtameri avara on helmas,

      Mut joka siihen joutuu, olkoon vaikka

      Kuink' arvokas ja ylväs, tuokiossa

      Se laskee arvossa ja arviossa.

      Niin mielihaaveita on lempi täynnä,

      Ett' on se itse suurin mielihaave.

      CURIO.

      Ajoonko mennään?

      HERTTUA.

                       Mitä ajoon?

      CURIO.

                                   Peuraa.

      HERTTUA.

      Jalointa peuraani jo ajoss' olen.

      Oi, ensi kerran kun Olivian näin,

      Niin tuntui, kuin ois puhdistunut ilma;

      Ma tuokiossa muutuin peuraks itse,

      Ja haluni, kuin julmat villikoirat,

      Mua vielä vainovat. —

                              Hän mitä sanoo?

      VALENTIN.

      Anteeksi, prinssi! Puheilleen en päässyt;

      Tään vaan sain vastuun hänen neitsyeltään:

      Ett' itse taivaskaan ei ennen nähdä

      Saa hänen kasvojansa peitteetöinnä,

      Kuin lämminnyt se seitsemän on kesää;

      Vaan hunnutettuna hän käy kuin nunna

      Ja silmää syövin suolavesin kastaa

      Huonettaan päivittäin, näin höystääksensä

      Kuollutta veljen rakkautta, jonk' ijäks

      Surevaan muistoons' aikoo tallettaa.

      HERTTUA.

      Noin hellärakenteinen sydän, joka

      Veljelleen lemmenvelan moisen maksaa,

      Se kuinka lempiikään, kun kultanuoli

      Muut siinä asustavat taipumukset

      On tappanut! kun maksa, aivot, sydän —

      Avujen suurten ylväät istuimet —

      On kaikki halluss' yhden valtaherran! —

      Nyt kukkamaille! Suloaatteillaan

      Siell' uinuu lempi lehväteltassaan.

      VIOLA.

      Ja mikä tämä maa?

      KAPTEENI.

                        Illyria, neiti.

      VIOLA.

      Mit' Illyriassa minä? Veljenihän

      Elysiossa on. Mut ehkä hän

      Ei hukkunut: vai mitä, merimiehet?

      KAPTEENI.

      Siin' "ehkä", että itse pelastuitte.

      VIOLA.

      Ah, veli raukka! Mutta ehkä hänkin.

      KAPTEENI.

      Niin maar; ja lohduks yksi "ehkä" vielä:

      Siis tietäkää: kun laiva meiltä särkyi,

      Ja te ja aniharvat pelastuneet

      Veneessä keinuitte, niin veljenne,

      Hädässä neuvokkaan, näin köyttäytyvän

      Tukevaan, laineill' uiskelevaan mastoon

      Ja, kuin delphiinin seljässä Arion,

      Elävän ystävyksin aallon kanssa

      Niin kauas kuin voin nähdä.

      VIOLA.

                                  Tuossa kultaa!

      Omapa pelastukseni se kuiskaa

      Mun toivolleni hänen pelastustaan,

      Ja puhees sitä tukee. Maan sa tunnet?

      KAPTEENI.

      Hyvinkin: täst' ei kolmen tunnin matkaa

      Mun syntymä- ja kasvinseudulleni.

      VIOLA.

      Ken täällä hallitseepi?

      KAPTEENI.

                              Herttua,

      Yht' ylväs luonteeltaan kuin nimeltäänkin.

      VIOLA.

      Ja nimensä?

      KAPTEENI.

                  Orsino on.

      VIOLA.

                             Orsino!

      Isäni kuulin mainivan sen nimen;

      Hän silloin oli vielä poikamies.

      KAPTEENI.

      Niin nytkin on, tai oli äsken aivan.

      Kuukaus on siitä vaan, kun täältä läksin;

      Huhuttiin silloin, – sillä, tiedättehän,

      Mit' isot toimii, sitä pienet kielii, —

      Ett' ihanaa Oliviaa hän kosi.

      VIOLA.

      Ken se?

      KAPTEENI.

              Siveä impi, kreivin tytär.

      Vuos'