---

Скачать книгу

---

kiireettömät miehet lakaisivat edellisen syksyn mädättämiä vaahteranlehtiä pieniin kasoihin; pirteä kevätahava puolestaan hajoitteli kasat sitä mukaa pitkin puistoa. Näin miesten ei tarvinnut pelätä jäävänsä työttömiksi.

      Oiva Juntunen arveli että tummaihoiset puistoukot olivat kotoisin jostakin Bosniasta. Pari heistä saattoi hyvinkin olla turkkilaisia tai krekuja.

      Aikoinaan, ollessaan vielä kurja siirtosuomalainen, oli myös Oiva Juntunen tullut tutuksi Tukholman puhtaanapitolaitoksen ja sen luutien kanssa. Viikon tai kaksi hän oli hankkinut elantonsa korjaamalla hurrikoirien[3] jäännöksiä puistojen hiekkakäytäviltä. Nuo muistot värisyttivät Oiva Juntusta yhä. Olisi ikävää uudistaa tuontapaisia työkokemuksia.

      Sellaisesta ei ollut nykyisin suurtakaan pelkoa.

      Oiva Juntusen hallussa oli 36 kiloa kultaa. Kolme kahdentoista kilon harkkoa. Oikeastaan ne eivät kuuluneet hänelle, mutta hän ei aikonut luopua niistä. Hän oli tottunut niihin, kiintynyt kultaharkkoihin syvästi. Kun tietää että yksi unssi harkko- eli hienokultaa maksaa 400 USA: n dollaria, ymmärtää helposti Oiva Juntusen kiintymyksen. Unssi painaa vain 31,2 grammaa, ja kun dollarin kurssi on viiden kruunun hujakoilla[4], maksaa kolmekymmentäkuusi kiloa kultaa neljä miljoonaa kruunua. Se tekee Suomen rahassa 3,6 miljoonaa markkaa.

      Alun pitäen, puolenkymmentä vuotta sitten, harkkoja oli ollut neljä. Nyt yksi puuttui: Oiva Juntunen oli tuhlannut sen ylelliseen ja lokoisaan elämään. Hän ajoi vain uusilla suurikokoisilla autoilla, joi vuosikertaviinejä[5] ja matkusteli ensimmäisessä luokassa. Hänen kalusteensa olivat nahkaa. Hän asteli kokolattiamatolla, joka upotti tohvelien alla kaksi tuumaa. Kahdesti viikossa viiden huoneen huoneiston kävi siivoamassa alan asiantuntija, viisikymmenvuotias suonikohjuista kärsivä jugoslavialainen eukko. Aina jos sattui olemaan kotosalla Oiva Juntunen antoi naisparalle kaksi kruunua juomarahaa. Oiva Juntunen piti arvossa tätä siivoojaa, sillä muori oli ahkera eikä varastellut ihmeemmin. Oiva Juntunen arvosti rehellisyyttä, sillä hän oli roisto.

      Kulta oli ryöstetty viisi vuotta sitten Norjan valtionpankista. Norjalaiset olivat juuri löytäneet mannerjalustaltaan hirveät määrät öljyä ja ryhtyivät tuhlaamaan aivan kauheasti. Valtionpankin oli ostettava ulkomailta kultaa, ettei valtakunnan setelistö olisi suistunut vallan paperikantaan. Yleensä kulta tuotettiin Australiasta tai Etelä-Afrikasta. Öljykuumeen kiihtyessä Norja osti kultaa jopa Namibiasta.

      Noihin aikoihin Oiva tapasi kotipuolessa Vehmersalmella serkkupoikansa, joka oli viisikymmenluvulla muuttanut siirtolaiseksi Australiaan. Istuttiin saunassa, hikoiltiin ja vihdottiin ankarasti.

      – Sinä kun olet tuommoinen roisto, – kehui serkkupoika ja löi lisää löylyä, – niin sinuna minä lopettaisin pikkuhommat ja kaappaisin kerralla niin paljon ettei aina tarttis olla hommissa.

      Serkulla oli puusepänliike Sydneyssä, jonka palveluksia Australian valtio siiloin tällöin käytti. Kaivoksilta tulevaa kultaa pakattiin vahvatekoisiin puulaatikoihin, jotka serkkupojan firma naulasi kokoon. Kuhunkin laatikkoon pantiin kaksisataa kiloa kultaa, kahdentoista kilon harkkoina.

      – Minähän en kultaa näekään, mutta sen verran on tietoa että se viedään niissä laatikoissa laivoihin, ja laivojen lähtöajat voi kuka tahansa lukea sanomalehdestä satamauutisten kohdalta.

      – Miksi ne eivät lähetä kultaa lentoteitse, kiinnostui Oiva Juntunen.

      Serkkupoika väitti että lentokujetukset olivat liian riskialttiita.

      – Aattelehan, välilasku esimerkiksi Kalkutassa tai Teheranissa… paikalliset tullimiehet pääsisivät penkomaan kultalaatikoita. Montako harkkoa olisi jäljellä kun kone laskeutuisi Oslon kentälle! Sitä paitsi lentäminen niillä leveysasteilla on muutenkin vähän koiranhännän nokassa[6]. Sanovat että koneita kaappaillaan joka viidennellä lennolla.

      Oiva Juntusen rikollisissa aivoissa kehkeytyi oitis erinomainen suunnitelma. Hän sopi serkkupojan kanssa että tämä sähköttää Australiasta heti kun seuraava kultalaiva lähtisi kohti Norjaa. Lähtöaika ja aluksen nimi riittäisivät. Oiva Juntunen huolehtisi lopusta.

      Näin tehtiin. Pari kuukautta myöhemmin Tukholmaan saapui serkkupojalta innostava sähke, josta kävi ilmi kulta-aluksen nimi, määräsatama (Oslo) ja lähtöaika sekä arveltu purjehtimisnopeus. Oiva Juntunen mittasi matkan Sydneystä Osloon, laski matka-ajan ja totesi että kiirettä pitäen satamaan ehdittäisiin vastaanottojuhliin.

      Oiva Juntunen palkkasi apureikseen kaksi suomalaista rikollista. Toinen oli suurikokoinen, jokseenkin yksinkertainen mies, entinen kaivinkoneenkuljettaja Heikki Sutinen, nk. Isolyömä-Sutinen. Toinen oli kauppateknikko Hemmo Siira, pieni pirullinen mies, monimurhaaja vailla vertaa[7]. Oiva Juntunen otti molemmilta ankaran verivalan. Sen mukaan miesten tuli kaapata kultalasti heti satamassa, hoidella sitten saalis metsiin, ja sitten miesten tulisi vielä näön vuoksi[8] taistella uljaasti virkavaltaa vastaan kunnes heidät pidätettäisiin. Suurin osa kultasaaliista oli määrä luovuttaa viranomaisille, mutta ei toki kaikkea. Puolensataa kiloa pitäisi pystyä livauttamaan sivuun. Lopuksi kova ja kuuliainen lusiminen käyntiin. Muutama vuosi siinä hupenisi vankiloissa, mutta palkkahan siitä maksettaisiin.

      – Miljoona kruunua vuodessa, lupasi Oiva Juntunen. Tai sovitaan vaikka niin että kun te pääsette vankilasta niin pannaan kultasaalis kolmeen osaan ja häivytään kukin omille teillemme.

      Näin päätettiin, ja varusteita alettiin hankkia. Konepistooleja, naamareita, kiitolinja-autoja ja muuta tarpeellista.

      Toisen maailmansodan aikana Norjassa sattui niin nolosti, että kun Saksan merivoimat ilmestyivät Osloon, eivät norjalaiset oikein käsittäneet mistä on kysymys. Natsien sota-alukset ja maihinnousujoukot saivat kaikessa rauhassa purjehtia vuonojen pohjukkoihin. Joukkoja laskettiin maihin suoraan laitureille. Koska oli iltayö ja pääesikunta kiinni, eivät norjalaisten sotatoimet ottaneet käynnistyäkseen. Norjan maavoimien komentaja soitteli hätäpäissään pääministerille ja kysyi, mitä piti tehdä. Pääministeri käski miehen hankkiutua pääesikuntaan. Mutta siihen aikaan vuorokaudesta Oslosta ei saa taksia, ja niin urhoollisen Norjan armeijan oli pakko antautua saksalaisille.

      Samaan tyyliin asiat hoideltiin Oslon satamassa suuren kultaryöstön yhteydessäkin. Kun kultalasti oli nostettu aluksesta laiturille, peruutti ent. kaivinkonekuski Sutinen suuren rekka-auton kultalaatikoitten viereen. Monimurhaaja Hemmo Siira avasi auton takaovet ja ruimi konepistoolilla pitkin satamaa sillä seurauksella ettei satamaan jäänyt ainuttakaan norjalaista todistamaan kahden ahneen miehen työskentelyä. Lasti siirrettiin rekkaan, Sutinen juoksi ohjaamoon ja Siira jäi auton lavalle asemiin kultalaatikkojen taakse. Raskas rekka syöksyi läpi Oslon, kääntyi sitten Ruotsiin johtavalle valtatielle. Maaseudulle päästyä alkoi monimurhaaja Hemmo Siira paiskoa kultaharkkoja tien oheen. Oiva Juntunen retkeili sopivasti samalla valtatiellä selässään reppu, johon hän keräili harkkoja. Poliisiautoja vonkui tavan takaa ohi, ja kaukaisuudesta kuului konepistoolin rätinää. Kaikki meni niinkuin oli suunniteltu.

      Vasta vuoristossa Ruotsin puolella poliisit saivat pystytetyksi tiesulkuja pakenijoitten eteen. Kaksi ensimmäistä sulkua ajettiin leikisti mäsäksi, ja vasta kolmannella, piikkimatoilla tehostetulla murroksella rekka pysähtyi jäähdyttäjä savuten. Lyhyen kursorisen tulitaistelun jälkeen Siira ja Sutinen antautuivat Ruotsin viranomaisille. Heidät toimitettiin Osloon tuomittaviksi. He anoivat armoa, tunnustivat kaiken ja saivat melko lyhyet tuomiot. Norjassa he kärsivät rangaistusta vain kolme ja puoli vuotta. Sitten heidät siirrettiin Tukholmaan Långholmenin vankilaan sovittamaan muinoin Ruotsissa tekemiään vähäisempiä rötöksiä.

      Niin summittaisesti Siira oli paiskonut kultaharkkoja tienoheen että Oiva Juntusella oli tosi työ löytää niitä. Ensimmäisenä päivänä hän löysi vain kaksi harkkoa. Ryöstön jälkeisenä päivänä hän löysi yhden harkon lisää. Poliisikin ryhtyi haravoimaan maantienojia, ja se hiukan hankaloitti Oiva Juntusen etsintöjä. Neljännen harkon Oiva Juntunen löysi vasta kun ryöstöstä oli kulunut kaksi kuukautta. Norjan poliisi tonki maantienojia sinnikkäästi kaksi vuotta, ja löysi vielä kaksi harkkoa lisää. Sitten etsinnät lopetettiin. Ilmeisesti jossakin ojassa on vieläkin muutama harkko parasta australialaista hienokultaa.

      Oiva

---

Скачать книгу