Mugbyn risteys. Коллектив авторов
Читать онлайн книгу.
risteys
Barbox Veljekset
I
– Konduktööri! Mikä paikka tämä on?
– Mugbyn risteys, herra.
– Tuulinen paikka!
– On, niin on tavallisesti, herra.
– Ja näyttää hyvin synkältä tosiaan!
– Niin, siltä se enimmiten näyttää, herra.
– Vieläkö sataa?
– Niinkuin saavista, herra.
– Avatkaa ovi. Minä tahdon astua ulos.
– Pääsette, herra, – vastasi konduktööri, loistaen sadepisaroista. Lyhtynsä valossa katsahti hän kellonsa kyyneleisiin kasvoihin: – kolme minuuttia aikaa.
– Enemmän, luullakseni, – minä jään tänne.
– Arvelin teillä olleen piletin koko matkaa varten, herra?
– Niin onkin, vaan minä jätän loput. Nyt tahtoisin kapineeni.
– Olkaa hyvä; tulkaa tavaravaunulle niitä osoittamaan, herra. Tehkää hyvin ja katsokaa tarkkaan, herra. Ei hetkeäkään liikaa aikaa.
Konduktööri kiirehti tavaravaunulle, matkustaja perässä. Konduktööri astui vaunuun, matkustaja katsahti sinne sisälle.
– Nuot kaksi suurta mustaa kirstua nurkassa, mihin lyhtynne valo sattui. Ne ovat minun.
– Mikä nimi niissä on, herra?
– Barbox Veljekset.
– Väistykää tieltä, herra, olkaa niin hyvä. Yks. Kaks. Kaikki!
Lamppu heilahti. Viittavalkeat edempänä jo muuttuvat. Vihellys veturista. Juna poissa.
– Mugbyn risteys! – sanoi matkustaja vetäen molemmilla käsillään villaisen kaulaliinansa kaulansa ympärille. – Kellon lyötyä kolme myrskyisenä aamuna! Noin!
Hän puhui itsekseen. Siellä ei ollut ketään muutakaan puhuteltavaa. Ehkäpä, vaikka siellä olisi joku ollutkin, hän sittenkin olisi mielemmin puhunut itseksensä. Näin itsekseen puhuen hän puhui miehelle, joka oli noin viisi vuotta tällä tai tuolla puolen viittäkymmentä, ja joka oli ennen aikaa harmahtunut niinkuin hoitamatta jäänyt valkea. Tämä mies näytti aprikoivalta, pään asema ilmaisi miettiväisyyttä ja hän puhui hillityllä äänellä. Hänestä saattoi huomata, että hän oli paljo itsekseen ollut.
Hän seisoi pimeällä asemasillalla, eikä kenkään muu, kuin tuuli ja sade kiinnittänyt huomiotansa häneen. Nämät kaksi valpasta taistelijaa hyökkäsivät hänen kimppuunsa. – Hyvä on virkkoi hän. – Minulle on yhdentekevää mihin suuntaan kasvoni käännän.
Täten matkustaja Mugbyn risteyksessä tänä myrskyisenä aamuna, kellon lyötyä kolme, antoi ilman ajella itseänsä.
Eipä siltä, ettei hän olisi voinut seisahtua milloin hyvänsä, sillä päästyänsä katoksen päähän (se on jokseenkin pitkä Mugbyssä) ja silmäiltyänsä mustaan yöilmaan, jonka läpi vieläkin mustempi myrskyn siipi ajoi hurjaa ajoaan, hän käänsi kasvonsa vastatuuleen ja astui yhtä vankkana eteenpäin kuin äsken myötätuulessakin. Siten matkustaja kulki vakavin askelin edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Hän ei etsinyt mitään, ja löysi siis myös mitä etsi.
Tämä Mugbyn risteys on vuorokauden pimeinä tunteina täynnä kummittelevia varjokuvia. Salaperäiset tavarajunat, jotka ovat peitetyt karkealla palttinalla, ja jotka hiipivät kolistelematta niinkuin pitkät, kummituksen tapaiset hautajaissaatot, pakenevat pahalla omallatunnolla harvassa palavien lamppujen sivuitse, ikäänkuin niiden kuorma nyt olisi päässyt salaiseen, laittomaan määräpaikkaan. Virstanpituiset kivihiilijunat seuraavat niitä niinkuin salapoliisi astuen jäljessä heti kun ne lähtevät liikkeelle, pysähtyen kun nekin pysähtyvät, peräytyen samassa kuin nekin. Punaista, kuumaa tuhkaa sataa maahan, milloin tätä, milloin tuota pimeää kujaa myöten, ikäänkuin olisi kohenneltu kidutustulia. Samalla aikaa vinkumiset ja ohkamiset ja kirisemiset viiltävät korvia, ikäänkuin kidutuksenalaiset olisivat olleet pahimmassa tuskassaan. Rautakangista tehdyt häkit täynnä karjaa kulkevat kalistellen keskitietä, näännyksissä olevat elukat ovat sarvistaan toisiinsa takistuneet, silmät pelosta liikkumattomiksi jäätyneet, samoin kuin turvatkin. Ja huulista riippuu alas pitkiä jääkynttilöitä tai mitä lieneekin sen kaltaista. Ilmassa näkyy nyt umpioutoja kirjoituksia, joissa punaiset, vihreät ja valkoiset kirjaimet pitävät salaista vehkeilyään. Maanjäristys rientää ukkosen jylinän ja salaman seuraamana pikajunan vauhdilla Lontoosen päin. Nytpä taas kaikki on hiljaa, tuuli ja sade yksin hallitsee, lamput ovat sammutetut, Mugbyn asemahuone kuolleena, hämärästi häämöittävänä; se on vetänyt viittansa silmien yli, niinkuin Caesar, kun hän murhattiin.
Ja nyt, kun myöhäinen matkustaja asteli edestakaisin, kulki myös hänen mielensä sivuitse kummitteleva juna pimeän kautta; se oli hänen elämänsä juna. Mistä käsin tavoittamattomasta, syvästä rotkosta tai pimeästä tunnelista se lie ilmaantunutkaan, tässä se nyt teki tuloansa, kutsumatta ja itseään ennakolta ilmoittamatta, ääneti lähelle hiipien ja kulkien taas takaisin pimeään. Ensinkin astui ohitse surullinen lapsi, joka ei koskaan ollut lapsuuden iloja kokenut eikä vanhempiansa tuntenut; hänen jäljessänsä nuorukainen, jonka mieltä karvasteli nimen puute; häneen kahlehdittuna mies, jonka parhaat ikävuodet olivat kuluneet pakollisessa, vastenmielisessä, rasittavassa työssä; hänen perässänsä petollinen ystävä, taluttaen jäljessänsä naista, jota hän itse ennen oli rakastanut. Kalisten ja rätisten heitä seurasivat raskaat huolet, mustat mietteet, kovat, katkerat hukkaan menneet toiveet, yksitoikkoiset vuodet, pitkä sarja korvaa viiltäviä soraääniä, jommoisia yksinäinen, onneton elämä synnyttää.
– Teidänkö, herra?
Matkustaja käänsi silmänsä avaruudesta, jota hän oli tuijotellut. Hän astui pari askelta taaksepäin kuultuansa äkillisen, kenties jokseenkin tervetulleen kysymyksen.
– Vai niin! Ajatukseni olivat muualla. Kyllä. Kyllä. Nämä kaksi kirstua ovat minun. Olettekos te kantaja?
– Kantajan palkalla, herra, mutta viraltani Lamppu.
Matkustaja näytti hiukan hämmästyneeltä. – Mikä te sanoitte olevanne?
– Lamppu, herra, – näyttäen öljyistä riepua kädessään paremmaksi selitykseksi.
– Jopa ymmärrän. Onko täällä mitään hotellia tai ravintolaa?
– Ei juuri tällä paikalla, herra. Ruokala on kyllä, mutta – Lamppu pudisti hyvin vakavasti ja varoittavasti päätään ikäänkuin lisätäksensä: – mutta onnen kauppa teille, ettei se nyt ole auki.
– Te ette siis voisi sitä suosittaa minulle, näen mä, jos se olisikin tarjona?
– Suokaa anteeksi, herra. Jos se olisikin – ?
– Auki.
– Minun ei sovi, yhtiön palkkalaisena lausua mielipidettäni mistään yhtiön asiasta paitsi öljystä ja lampunsydämistä, – vastasi Lamppu tuttavallisella äänellä. – Mutta ihmisenä puhuen, en kehoittaisi isääni (jos hän uudestaan palaisi eloon) menemään ja koettamaan, kuinka tuossa ruokalassa matkustajia kohdellaan. Ei, ihmisenä puhuen, en suinkaan kehoittaisi häntä.
Matkustaja nyykäytti päätään merkiksi, että hän uskoi häntä. Eiköhän saane yömajaa kaupungissa? Tottahan täällä lienee kaupunki? – Sillä matkustajamme, vaikka hän olikin oikea kotikissa verrattuna muihin matkailijoihin, oli samoin kuin moni muukin kulkenut tämän paikan ohi höyryn siivillä ja rautavirtaa myöten, mutta hän ei ollut koskaan, niin sanoaksemme, noussut maihin täällä.
– On kyllä, on täällä kaupunki, herra. Olkoon, mikä onkin, mutta onpa sen verta, että saapi yömajan. – Mutta, – seuraten matkustajan silmäystä kapineihinsa – meillä on nyt ikäänkuin kuollut yön aika käsissä. Kuollein aika. Tahtoisinpa sanoa sen olevan kuolleimman ja haudatuimman ajan.
– Eikö kantajia ole liikkeellä?
– No, nähkääs, herra, – vastasi Lamppu taas tuttavallisesti – he lähtevät tavallisesti heti kuin kaasu sammutetaan. Niin on asian laita. Ja he eivät tainneet huomata teitä siitä syystä, että olitte astunut katoksen toiseen päähän. Mutta noin kahdentoista minutin