Lammermoorin morsian. Вальтер Скотт

Читать онлайн книгу.

Lammermoorin morsian - Вальтер Скотт


Скачать книгу
rmoorin morsian

      ENSIMMÄINEN LUKU

      Ei ole voitto vielä aivan meidän;

      pakeni kyllä vihollinen, vaan

      mit' auttaa se, kun taas hän kohta tointuu.

Henrik VI. Toinen osa.

      Erään Itä-Lothianin1 viljavista alangoista vuoristoon vievän vuorisolan suussa oli ennen aikaan avara linna, josta nyt ainoastaan rauniot ovat jäljellä. Sen silloiset omistajat olivat mahtavaa ja sotaisaa paronisukua, jota, samoin kuin itse linnaakin, mainittiin nimellä Ravenswood. Heidän sukujohtonsa ulottui kaukaiseen muinaisuuteen ja he olivat naimisliittojen kautta sukulaisuudessa Douglasien, Hume'ien, Swintonien, Hayden ynnä muiden sen maakunnan voimallisten, kuuluisien sukujen kanssa. Heidän historiansa on usein ollut kiinteässä yhteydessä Skotlannin historian kanssa, jonka aikakirjat ovat säilyttäneet heidän urhotekojensa muiston. Ravenswoodin linna, seisoen vartiana keskellä vuoritietä Berwickshiren eli Mersen – tällä viimemainitulla nimellä tavallisesti mainitaan Skotlannin kaakkoista maakuntaa – ja Lothianien välillä, oli tärkeä sekä ulkonaisen sodan että myös sisällisen eripuraisuuden aikoina. Sitä on monta kertaa kiivaasti piiritetty ja lujasti puolustettu, mistä tietysti oli seurauksena, että sen omistajat ovat historiassa suorittaneet kuuluisan osan. Mutta tämä sukukin, niinkuin kaikki muu taivaan kannen alla, oli ollut monien vaiheitten alainen. Sen loisto himmeni suuresti noin 17: nnen vuosisadan keskivaiheilla. Ja vähän ennen vallankumouksen2 aikaa oli Ravenswoodin linnan omistajan pakko myydä suvun vanha perintökartano ja vetäytyä syrjäiseen, aaltojen huuhtomaan torniin, joka törrötti kolkolla merenrannikolla S: t Abbin niemen ja Eyemouthin kylän välillä, näkyen aution ja pauhaavan Pohjanmeren selkien puolelle. Synkkä, viljelemätön karjamaa ympäröi tätä ravenswoodilaisten uutta asuntoa ollen ainoana tähteenä heidän perintömaistansa.

      Lordi Ravenswoodin, tämän hävinneen suvun päämiehen mieli ei kuitenkaan nöyrtynyt lainkaan hänen uuden tilansa mukaiseksi. Hän oli 1688:n vuoden sisällissodan aikana pitänyt tappiolle jäävien puolta, ja vaikka hänen onnistui säilyttää sekä henkensä että maansa, oli hän menettänyt arvonimensä ja aateliutensa. Tosin häntä nytkin vielä nimitettiin lordi Ravenswoodiksi, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta.

      Tämä säätyarvonsa menettänyt aatelisherra oli täydellisesti perinyt sukunsa uhkaylpeän, rajun luonteen, vaikkei sen rikkautta; ja kun hän luuli sukunsa lopullisen häviön erikoisesti yhden miehen syyksi, niin hän kohdistikin tähän mieheen vihansa täysin määrin. Tämä mies oli nyt ostolla saanut omaksensa Ravenswoodin linnan sekä siihen kuuluvat maatilukset, joita Ravenswoodin nimen perillinen kaipasi. Mainittu mies oli syntyperäisin suvusta, joka ei ollut läheskään niin vanha kuin Ravenswoodien ja joka vasta äskettäin suurten sisällisten sotien aikana oli kohonnut rikkauteen ja valtiolliseen mahtavuuteen. Itse hän oli lakimieheksi valmistuttuaan palvellut korkeissa valtionviroissa, ja kaiken ikänsä oli häntä väitetty taitavaksi mutaisen veden onkijaksi, valtakunnassa kun eripuraiset puolueet raatelivat toisiaan ja hallitus kuninkaan nimessä oli virkamiesten käsissä. Niinikään sanottiin hänen osanneen koota melkoisia rahasummia, vaikka niitä ei tässä maassa ollut paljon saatavana, ja tuntevan niin hyvin rikkauden arvon kuin kaikki ne erilaiset keinot, joilla sitä vielä voi kartuttaa, sekä myös miten rikkautta oli käytettävä välikappaleena voiman ja vallan enentämiseksi.

      Sen laatuinen ja sen luonteinen mies oli sangen vaarallinen vihamies rajulle, varomattomalle Ravenswoodille. Oliko hänen käytöksensä antanut aihetta jälkimmäisen vihaan, siitä seikasta ihmisillä oli eri mieli. Muutamat arvelivat eripuraisuuden saaneen alkunsa lordi Ravenswoodin kostonhimosta ja kateudesta, hän kun ei voinut suuttumatta nähdä esi-isiensä tilusten sekä linnan, ei edes laillisella ja rehellisellä ostollakaan, siirtyvän toisen miehen omaksi. Mutta suurimmalla osalla yleisöä, joka ylimalkaan on yhtä taipuvainen soimaamaan rikkaita selän takana kuin kumartamaan heitä silmien edessä, oli toinen ajatus asiasta. He sanoivat valtiosinetinvartian – siihen korkeaan virkaan herra William Ashton oli kohonnut – olleen suurissa raha-asioissa Ravenswoodin entisen omistajan kanssa ennenkuin hän lopullisesti osti kartanon. Ja pikemmin viitaten mahdolliseen seikkaan kuin vakuuttaen sen todella tapahtuneen he kysyivät, kumpiko oli osannut paremmin vaatia ja valvoa noista monimutkaisista, yhteisistä asioista tulevia etuja. Siten he enemmänkin kuin puolin sanoin osoittivat, että kylmäverisen lainoppineen ja taitavan valtiomiehen välttämättömästi piti päästä voitolle tästä rajusta, tulisesta, varomattomasta herrasta, jonka hän oli saanut kiedotuksi pauloihinsa ja raha-ansoihinsa.

      Senaikuiset yleiset olosuhteet vahvistivat tätä epäluuloa. "Niinä päivinä ei ollut kuningasta Israelissa." Siitä saakka kun Jaakko VI oli lähtenyt Englantiin perimään rikkaampaa, mahtavampaa kruunua, oli Skotlannissa syntynyt keskenään taistelevia aatelispuolueita, jotka sitä mukaa kuin heidän juonensa S: t Jamesin hovissa sattuivat onnistumaan, vuorotellen saivat kuninkaan nimessä pidettävän hallituksen käsiinsä. Tästä hallitustavasta seurasivat samanlaiset pahat vastukset kuin ne, joiden alaisina irlantilaisen maakartanon lampuodit ovat isännän asuessa Englannissa. Ei ollut maassa ylintä hallitsijaa, jonka etu todenteolla ja hänen omastakin mielestään olisi ollut sama kuin koko kansan etu ja jolta siis alempien tyrannien sorronalaiset olisivat voineet anoa oikeutta tai armoa. Olkoon kruunupää-hallitsija kuinka toimeton, itsekäs ja itsevaltaan taipuvainen tahansa, niin hänen etunsa itsenäisessä maassa ovat kuitenkin silminnähtävässä yhteydessä koko kansan edun kanssa, ja hänen omallekin vallallensa on selvä ja suuri vahinko siitä, jos hän menettelee kansan etua vastaan. Sentähden tavallinen valtioviisaus, yhtä paljon kuin tavallinen oikeudentuntokin, vaatii häntä jakamaan tasapuolisesti oikeutta ja rakentamaan valtaistuimensa laillisuuden perustukselle. Näinpä moni semmoinenkin hallitsija, joka on kuuluisa itsevaltaisuudesta ja väkivaltaisuudesta, on kohdellut oikeudenmukaisesti alamaisiansa kaikissa asioissa, missä eivät hänen oma valtansa tai omat pyyteensä ole tulleet kysymykseen.

      Mutta aivan toista on, kun hallitus kuninkaan nimessä on uskottu jonkun aatelispuolueen päämiehelle, jonka kanssa vastapuolueen johtaja kilpailee seuraten aivan hänen kantapäillään kunnianhimon kilpa-ajossa. Semmoinen hallitsija on ehdottomasti käyttävä lyhyttä, epävakaista valta-aikaansa puoluelaistensa palkitsemiseen, voimansa laajentamiseen sekä vastustajiensa sortamiseen, masentamiseen. Eipä Abu Hassankaan, omaa voittoa pyytämättömin kaikista kuninkaan-sijaisista, unohtanut ollessaan päivän kaliifina, lähettää tuhatta kultarahaa lahjaksi omalle perheelleen. Eivätkä myöskään kuninkaansijaiset Skotlannissa, päästyään valtaan puoluelaistensa voimalla, laiminlyöneet näiden palkitsemista samalla tavalla.

      Oikeudenkäyttöä varsinkin tahrasivat mitä törkeimmät vääryydet. Tärkeämpää riita-asiaa tuskin oli ainoatakaan, jossa ei olisi ollut syytä valittaa tuomarien juonittelua ja puolueellisuutta. Ja mainitut virkamiehet vastustivat niin vähän kiusausta, että sananlasku: "Näytä minulle mies, niin näytän sinulle lain" tuli yhtä todeksi kuin se oli häpeällinen. Raivasipa tämä lainväärennys pian tietä toisillekin, vieläkin törkeämmille, hävyttömämmille tavoille. Se tuomari, joka käytti väärin pyhää valtaansa auttaakseen yhdessä asiassa ystäväänsä ja kukistaakseen toisessa vihamiehensä ja jonka päätösten perusteina oli sukulaisuus tai valtiollinen puoluehenki, ei suinkaan, niin luultiin, voinut vastustaa lujasti kiusauksia, jotka suorastaan koskivat hänen omaa etuansa. Ja rikkaan kukkaro, niin arveltiin, laskettiin usein oikeuden vaakalaudalle vastapainoksi köyhän riitaveljen oikealle asialle. Alemmat oikeusvirkamiehet eivät edes näönkään vuoksi osoittaneet mitään arkatuntoisuutta lahjusten ottamisessa. Hopea-astioita ja rahapusseja lähetettiin hyväntekiäisiksi kuninkaan neuvoskunnankin jäsenille vaikuttamaan heidän tekoihinsa ja ladottiin, niin senaikuinen kirja sanoo, aivan kuin halkopinoja lattialle, ilman että asiaa edes hävyn tähden olisi peitelty.

      Aikojen ollessa tämmöisiä ei ollut liian ankara se väite, että valtiomies, joka oikeudenistuntosaleissa oli vanha tuttava ja voitollisen puolueen mahtava jäsen, saattoi keksiä ja käyttää kaikenlaisia keinoja voittaakseen vähemmän taitavan ja vähemmän onnellisen riitaveljensä. Ja jos olisikin herra Wilhelm Ashtonin omatunto ollut niin arka, ettei hän olisi tahtonut käyttää hyödykseen noita etujansa, niin hänen kunnianhimoaan ja pyrkimystään vieläkin suurempaan rikkauteen ja mahtavuuteen kiihoitti rouva Ashton mitä voimakkaimmalla tavalla, mikä vaikutti yhtä paljon kuin muinaisajalla Macbethin puolison uskaliaat toiveet.

      Rouva Ashton oli ylhäisempää sukuperää


Скачать книгу

<p>1</p>

Lothianeiksi nimitetään maakuntaa Edinburghin, Skotlannin pääkaupungin ympärillä.

<p>2</p>

Vallankumoukseksi nimenomaan sanotaan Englannin historiassa sitä tapausta, jolloin Oranian prinssi Wilhelm v. 1688 karkoitti maasta Jaakko II: n.