Valtameren salaisuus. Edgar Allan Poe
Читать онлайн книгу.
oe
Valtameren salaisuus
Esipuhe
Edgar Allan Poe syntyi tammikuun 19 p. 1809 Bostonissa Yhdysvalloissa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat näyttelijöitä, isä suvultaan englantilais-irlantilaista lähtöä. Vanhemmat olivat hyvin köyhiä ja kuolivat aikaisin. Edgar oli keskimäinen kolmesta sisaruksesta ja joutui varakkaan skotlantilaisen kauppiaan, John Allan'in ottopojaksi, saaden hänen mukaansa toisen liikanimensä.
Kasvatusvanhempainsa mukana joutui hän aikaisin Englantiin, jossa hän alotti koulunkäyntinsä. 1821 muutti hän takaisin Amerikaan, jossa tuli Richmondin akatemia-kouluun. Siellä saavutti hän mainetta sekä komeana ja uljaana nuorukaisena, josta kerran oli tuleva rikkaan miehen perillinen, että myös etevänä oppilaana ja urheilijana, joka tavallisimmin saavutti ensi ennätykset sekä tieteen että voimailun kilpakentällä. Eritoten eteväksi mainitaan hänet latinan ja ranskan kielessä sekä uimisessa. Käytökseltään oli hän ylpeä ja saavutti vain harvoin ystäviä; ynseään kuoreen piiloutui kuitenkin hellä ja hyvä sydän, mutta onnettomuudeksi samalla tavaton määrä hermostunutta intohimoa ja outoja viettejä.
Charlottesvillen yliopistoon tuli Poe helmikuussa 1826, ryhtyen opiskelemaan vanhoja ja uusia kieliä. Täälläkin saavutti hän mainetta sekä etevänä oppilaana että urheilijana. Mutta samalla vietti hän epäsäännöllistä elämää, m.m. pelaten ja siten arveluttavasti velkautuen. Saman vuoden joulukuussa jätti hän yliopiston sinne enää koskaan palaamatta. Kasvatusisä kieltäytyi maksamasta hänen pelivelkojaan ja niin jätti hän myös kasvatuskotinsa.
Tämän jälkeen tapaamme hänet Bostonissa, jossa hän koettaa saada erään kappaleen esitetyksi ja julkaisee yksityisesti painosta runokokoelman. Kumpaisessakin hän epäonnistui. Tämä tapahtui vuoden 1827 lopulla.
Hänen kohtalonsa lähinnä seuraavana vuonna ovat aivan tuntemattomat; ei ole mitään varmoja tietoja edes siitä, oleskeliko hän silloin Amerikassa vai Europassa. Kasvatusäitinsä kuollessa helmikuussa 1829 ilmestyy hän taas näkyville, ruveten uudelleen kokeilemaan runoilijana. Taas julkaisee hän runokokoelman, mutta saavuttamatta menestystä.
Heinäkuussa 1830 menee hän silloin West Pointin sota-akatemiaan, mutta erotetaan sieltä maaliskuussa seuraavana vuonna harkitun tottelemattomuuden vuoksi. Kahdeksi vuodeksi katoaa hän taas ihmisten ilmoilta, eikä ole tunnettua, millä hän tällöin on henkensä elättänyt ja missä oleskellut.
Mutta 1833 saadaan hänestä taas yhtäkkiä kuulla: hänelle annetaan 100 dollarin palkinto erään sanomalehden julistamassa kertomus-kilpailussa. Hänkin pääsee nousemaan tuntemattomasta pimeydestä, mutta ei korkeammalle kuin siihen valoon, jossa novellien kirjoittaja amerikalaisessa aikakauskirjassa, "makasiinissa", työskentelee. Hänellä on nyt pieni vakinainen tulolähde.
Odottamattomuuksien miehenä Poe taaskin ystäviään hämmästytti: toukokuussa 1836 nai hän serkkunsa, nimeltä Virginia Clemm, joka oli ijältään ainoastaan 14-vuotias. Ja syistä, joita ei ole koskaan selvitetty, erosi hän seuraavan vuoden alussa tuosta aikakauskirjasta, josta hän oli viime vuosina tulonsa saanut, – muuttaen New-Yorkiin. Mutta menestymättä sielläkään muuttaa hän 1838 Philadelphiaan, jossa siihen aikaan tällaisia "makasiineja" runsaasti julkaistiin. Eräs niistä saavutti nyt Poen johdolla hyvin suuren maineen ja leviämisen etupäässä hänen omien merkillisten kertomustensa vuoksi.
Vuosi 1841 täällä Philadelphiassa oli nyt Poen elämä onnellisin. Kaikki tunnustivat hänet eteväksi ja merkilliseksi kirjailijaksi, hän oli suuren aikakauskirjan päätoimittaja, ja hänen maineensa alkoi levitä laajalle. Mutta sitten tuli taas onnettomuus. Hänen vaimonsa sairastui pitkälliseen tautiin, josta epätoivoisena Poe rupesi elämään epäsäännöllisesti. Hän joi ja oli ajoittaisin tylsänä, ellei suorastaan mielisairaanakin. Tällaista köyhyyttä ja kurjuutta jatkui vuosikausia, kunnes hän 1845 muuttaa New-Yorkiin, päästen vihdoin siellä taas työkuntoon ja julkaisten m.m. kuuluisan runonsa "Korppi" ("The Raven"). 1846 kuoli hänen vaimonsa. Sen jälkeen oli Poen elämä taas säännötöntä etsimistä ja yrittämistä. Matkallaan etelävaltioihin 1849 meni hän Richmondissa kihloihin erään varakkaan naisen kanssa, mutta onnettomuudekseen täytyi hänen lähteä kesken kihlaus-aikaa matkalle New-Yorkiin. Baltimoreen hän saapui lokak. 3 p. jatkaakseen siitä matkaa Philadelphiaan. Mutta tällä välin joutui hän väkijuomain himonsa uhriksi ja hyvin epäilyttävään seuraan. Oli kongressin vaalit, ja puolue-agitaattorit, runoilijaa tuntematta, juottivat hänet päihdyksiin kulettaen häntä äänestämässä vaalipaikasta toiseen. Käytettyään häntä tarpeekseen jättivät he hänet kadulle. Vähissä hengin vietiin hänet sairaalaan, jossa hän kuoli lokakuun 7 p. 1849.
Tällainen on järisyttävässä synkkyydessään tämän onnettoman runoilijan elämä, joka ei tarjoa juuri mitään muuta valoisaa kuin hänen tuotantonsa. Siitä välähtää ilmoille neron salama ja hämmästyttävä lahjakkuus, joka on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.
Avain hänen merkillisen tuotantonsa ymmärtämiseen on hänen irlantilaisessa sukuperässään. Hänessä virtaava kelttiläinen veri, joka on soluiltaan puoleksi mystiikkaa ja taikauskoa, saa hänet mielikuvituksessaan aina rinnastamaan todellisuuden ja ihmeen. Merkilliseen asiallisen ja mahdollisen vaistoon, joka on tehnyt hänestä m.m. uudenaikaisen salapoliisi-romaanin isän, yhtyy ihmeellinen romantiikka, joka huomaamatta vangitsee lukijan mielikuvituksen ja vie hänet mukanaan omituisten, eriskummallisten kuvittelujen maailmaan. Hän on, voisi sanoa, tuotannossaan hypnotisoija, joka vähitellen, mustain iriläisten silmäinsä alituisella tuijotuksella, pakottaa meidät kohdistamaan huomiomme yhteen ainoaan seikkaan; sitä me kiinnymme yhä lähemmin seuraamaan, se tulee meille yhä tärkeämmäksi, se elää omaa mystillistä elämäänsä, jonka tuntemiseen meitä lopuksi vetää hurja ja hillitön uteliaisuus.
Erittäinkin on Poella aina ollut erikoinen taipumus, tietenkin omainkin sielullisten kokemustensa vuoksi, eritellä, tutkia ja kaunokirjallisesti esittää inhimillisen sielunelämän kauhutiloja ja kamalia, epänormaaleja näkyjä. Niissä kohoaa hänen kuvauskykynsä todellisuustuntoisuuteen, joka on omiaan herättämään lukijan sielussa samallaisen vastakaikuisen kauhutunnelman. Tässä tuli hänen todellisuusvaistonsa suureksi avuksi. Sen ohjaamana hän pystyy esittämään kuviteltujakin asioita sellaisella kauhistuttavalla realismilla, että se ei ole juuri vertaistaan löytänyt. Kun hän nyt sovittaa nämä molemmat kykynsä amerikalaisten ja englantilaisten niin suosimaan seikkailukertomukseen, meriromaaniin sellaiseen kuin on tämä esillä oleva ("The Narrative of Arthur Gordon Pym"), niin voi ymmärtää, että hän on siinä luonut jotakin aivan erikoista. [Teos julkaistiin ensin "makasiinissa" "The Southern Literary Messenger", ja kirjana ensi kerran 1837.]
Runoudessaankin Poe osoittaa samaa perusluonnetta. Jo paljas kieli soi hänen korvassaan omaa salaperäistä soittoaan, niin että hän usein onnistuu sovittamaan kielen soinnut musikaalisesti vastaamaan aiheen laatua ja antamaa mielikuvaa, – muuten seikka, joka tekee niiden kääntämisen toiselle kielelle harvinaisen vaikeaksi. Myös kohoaa hän runoudessaan vaikuttavaan tunnelman ja aatteen syvyyteen, joka on runoilijanakin hankkinut hänelle unohtumattoman maineen.
Suomessa ei Poe ole mikään tuntematon kirjailija, vaan on hänen kertomuksiaan ilmestynyt kielellämme paljon m.m. sanomalehdissä. Luultavaa on, että niiden lukijain mieleen on jäänyt muisto etevästä ja merkillisestä kirjailijasta, jonka tuttavuutta on syytä rientää uudistamaan.
Englanninkielinen kirjallisuudentutkimus on saanut hänestä paljon sanomisen ja selvittelyn aihetta, antaen hänelle runsaassa määrässä sitä tunnustusta ja huomiota, jota hän lyhyen ja myrskyisen elämänsä aikana ei kentiesi ehtinyt ansion mukaan saavuttaa. Mutta monessa suhteessa on hän vieläkin arvoituksellinen ilmiö, yhä käsittämätön kykyjensä ja taipumustensa monipuolisuuden, merkillisen suunnan ja keskinäisen ristiriitaisuuden vuoksi.
I
Kuka minä olen?
Nimeni on Arthur Gordon Pym. Isäni oli arvossapidetty laivatarpeiden hankkija Nantucketissa, missä olen syntynyt. Äitini isä oli kuuluisa asianajaja. Hänelle onnistui kaikki ja hän oli tehnyt hyviä kauppoja Edgartonin "Uuden Pankin" osakkeilla, niinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin. Näillä ja muilla keinoilla hänen oli onnistunut koota melkoiset varat.
Hän oli luullakseni enemmän kiintynyt minuun kuin kehenkään muuhun maailmassa ja minä toivoin hänen kuoltuaan periväni suurimman osan hänen omaisuuttaan. Hän toimitti minut kuusivuotiaana vanhan ja toiskätisen Mr.