Viimevuotiset ystävämme. Alcott Louisa May
Читать онлайн книгу.
ratsastaa mainiosti. Kuka häntä on opettanut?
– Ei kukaan; hän on itse opetellut nousemaan satulaan, pitelemään ohjaksia ja istumaan suorana vanhassa satulassa, jonka hän pani puun oksalle. Nyt hän ratsastaa hevosella kuin hevosella, sillä hän ei osaakaan pelätä, ja tallimestari antaa hänen käyttää hevosia halvalla, koska hän pystyy totuttamaan ne naisten ratsastukseen. Hän on innostunut siihen, ja minä sanon aina hänelle, että jos kaikki muu häneltä epäonnistuu, hän voi ruveta ratsuhevosten kouluttajaksi ja ansaita sillä tavoin leipänsä.
Tätä hirveätä puhetta kuullessaan Amyn oli vaikea hillitä kiukkuaan, kaikkihan tulivat tuon kertomuksen perusteella pitäneeksi häntä melkoisen hurjana nuorena neitinä. Ja se oli kuitenkin hänen suurin kauhunsa. Mitä hän saattoi tehdä? Vanha rouva oli vasta kertomuksensa puolivälissä, ja ennen kuin se päättyi, Jo oli taas vauhdissa, teki lisää huvittavia paljastuksia ja kauheita tyhmyyksiä.
– Niin, sinä päivänä Amy oli onneton, sillä kaikki hyvät hevoset oli tilattu ja kolmesta jäljelle jääneestä yksi oli rampa, toinen sokea ja kolmas sellainen ruohonsyöjä, että täytyi työntää multaa sen suuhun ennen kuin se lähti liikkeelle. Hienoja otuksia huviretkelle, vai mitä?
– Minkä hän valitsi? kysyi yksi nauravista herroista, joita kertomus kovin kiinnosti.
– Ei mitään niistä; hän oli kuullut puhuttavan joen vastarannalla olevan maalaistalon varsasta, ja vaikkei ainoakaan nainen ollut sillä ratsastanut, hän päätti yrittää, sillä hevonen oli kaunis ja virkku. Hän oli liikuttavan innostunut asiaan. Ei ollut ketään, joka olisi tuonut hevosen joen yli satuloitavaksi, ja silloin Amy vei satulan hevosen luo. Voitteko uskoa, hän souti itse joen poikki, nosti satulan päänsä päälle ja kantoi sen talliin vanhan rengin suureksi kummastukseksi!
– Ratsastiko hän tosiaan sillä hevosella?
– Tietysti, ja hänellä olikin oikein hauskaa. Luulin että hänet kannettaisiin kotiin palasina, mutta hän hallitsi hevosen täydellisesti ja oli joukon sielu.
– Se oli todella rohkea teko! virkkoi nuori herra Lamb ja loi Amyyn hyväksyvän katseen. Häntä ihmetytti, mitä hänen äitinsä oli mahtanut tytölle jutella, kun tämä oli niin punainen ja vaivautuneen näköinen.
Ja Amy punastui yhä enemmän ja näytti vieläkin vaivautuneemmalta, kun puhe samassa kääntyi vaatteisiin. Eräs nuorista neideistä tiedusteli Jolta, mistä tämä oli ostanut kauniin hattunsa, joka hänellä oli huviretkellä päässään. Jo ei kaikessa tyhmyydessään älynnyt mainita kauppaa, josta se kaksi vuotta sitten oli ostettu, vaan virkkoi tarpeettoman avomielisesti:
– Oh, Amy värjäsi sen. Ostohatuissa ei ole milloinkaan hienoja värejä, sen vuoksi värjäämme hatut itse. On kätevää, kun sisar on taiteilija.
– Sehän on mainio keksintö! huudahti neiti Lamb, jota Jon puhe kovasti huvitti.
– Se ei ole vielä mitään verrattuna hänen muihin kykyihinsä.
Se tyttö osaa tehdä mitä vain. Esimerkiksi hän tarvitsi siniset tanssikengät Sallien kutsuihin, ja silloin hän vain maalasi valkeat likaantuneet kenkänsä mitä ihanimman taivaansinisiksi, ja ne näyttivät ihan silkkikengiltä, lisäsi Jo niin ylpeänä sisarensa taidoista, että Amy olisi tahtonut heittää käsilaukkunsa vasten Jon kasvoja.
– Luimme hiljattain erään teidän kertomuksenne, ja se oli mielestämme oikein hyvä, huomautti vanhempi neiti Lamb tahtoen lausua kohteliaisuuden kirjailevalle neidille, vaikkei häntä tällä haavaa olisi sellaiseksi uskonut.
Jo tuli aina huonolle tuulelle, jos joku puhui hänen kyhäyksistään. Hän joko jäykistyi ja näytti loukkaantuneelta tai vaihtoi nopeasti puheenaihetta. Niin nytkin. – Ikävä ettei teillä ole parempaa luettavaa. Kirjoitan roskaa, koska se menee kaupaksi ja kansa pitää siitä. Aiotteko käydä New Yorkissa tänä talvena?
Jo huomasi heti hairahtuneensa melkoiseen epäkohteliaisuuteen, mutta peläten vielä pahentavansa asiaa hän päätti äkkiä lähteä ja sanoi hyvästinsä niin töksähtäen, että kolmelta henkilöltä jäi lause kesken.
– Amy, meidän on heti mentävä. Näkemiin, rakkaat ystävät, tulkaa toki pian meitä tervehtimään, odotamme teitä kernaasti joka päivä. En uskalla pyytääkään teitä, herra Lamb, mutta jos tulisitte, en varmastikaan hennoisi lähettää teitä pois.
Jo jäljitteli niin hullunkurisesti May Chesterin teeskentelevää puhetapaa, että Amy ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, ja hän kiirehti huoneesta minkä pääsi.
– Enkö ollutkin hyvä? Jo kysyi tyytyväisen näköisenä, kun he jatkoivat matkaansa.
– Et olisi voinut olla hirveämpi, vastasi Amy murhaavasti.
– Mikä kumma sinut sai kertomaan minun satulastani ja hatuista ja kengistä ja kaikesta muusta.
– Mutta sehän oli hauskaa, ja ihmiset pitävät semmoisesta. He tietävät meidän olevan köyhiä, on ihan turhaa uskotella, että meillä on palvelijoita tai että ostamme kolme, neljä hattua vuodessa ja käytämme yhtä hienoja ja kalliita tavaroita kuin he.
– No ei sinun silti tarvitse mennä kertomaan kaikkia meidän niksejämme ja turhanpäiten julistaa köyhyyttämme. Sinussa ei ole hitustakaan ylpeyttä etkä ikinä opi tietämään milloin pitää puhua ja milloin olla hiljaa, virkkoi Amy epätoivoissaan.
Jo-rukka näytti masentuneelta ja hieroi äänettömänä nenänpäätään tärkätyllä nenäliinallaan.
– Miten minun pitää täällä käyttäytyä? kysyi Jo heidän lähestyessään kolmatta paikkaa.
– Käyttäydy miten haluat; minä pesen käteni, vastasi Amy lyhyesti.
– Sitten pidänkin hauskaa. Pojat ovat kotona ja meille tulee oikein mukavaa. Tarvitsen totisesti hiukan vaihtelua, sillä hienous ei sovi minun rakenteelleni, vastasi Jo, joka tunsi päänsä olevan kerrassaan pyörällä näiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen.
Kolme pitkää poikaa ja parvi herttaisia pikku lapsia tervehti tulijoita riemuissaan, ja Jon ärtyneet tunteet tyyntyivät heti. Hän jätti Amyn seurustelemaan emännän ja herra Tudorin kanssa, joka sattui parhaillaan olemaan talossa, liittyi nuorempien joukkoon ja huomasi vaihdoksen sangen virkistäväksi. Hän kuunteli kiinnostuneena koulujuttuja, leikki mukisematta koirien kanssa ja myönsi täydestä sydämestään, että "Tom Brown oli yliveto kaveri", huomaamatta mitään vikaa kiitoksen sanamuodossa.
Eräs pojista halusi näyttää kilpikonna-aitaansa, ja Jon innostus oli niin suuri, että talon emännän täytyi hymyillä oikoessaan päähinettään, joka poikien rutistusten jäljiltä oli sekasortoisessa tilassa.
Jätettyään sisarensa oman onnensa nojaan Amy nautti häiritsemättä olostaan. Herra Tudorin setä oli mennyt naimisiin englantilaisen naisen kanssa, joka oli ilmielävän lordin pikkuserkku, ja siksi Amy tunsi suurta kunnioitusta koko perhettä kohtaan. Sillä huolimatta amerikkalaisesta kasvatuksestaan hän ihaili suuresti hienoa syntyperää.
Mutta näinä autuuden hetkinäkään – keskustellessaan englantilaisen lordin etäisen sukulaisen kanssa – Amy ei unohtanut ajan kulkua. Säädettyjen vierailuminuuttien mentyä hän erosi vastahakoisesti ylhäisestä seurastaan ja lähti etsimään Jota toivoen, että parantumaton sisar ei olisi ryhtynyt mihinkään, mikä tuottaisi häpeää Marchin nimelle.
Olisi voinut tapahtua pahempaakin, mutta Amyn mielestä tämä jo oli kyllin hirveää. Jo näet istui nurmikolla poikaliudan ympäröimänä ja selosti ihailevalle kuulijakunnalleen Laurien uusimpia kujeita savikäpäläisen koiran loikoessa hänen juhlahameellaan. Yksi lapsista hätyytti kilpikonnia Amyn rakkaalla päivänvarjolla, toinen söi piparkakkua pitäen Jon hienoa hattua lautasena ja kolmas pelasi palloa hänen hansikkaillaan. Mutta kaikilla oli hauskaa, ja kun Jo keräili hujan hajan viskellyn omaisuutensa lähteäkseen, tuli koko joukko saattelemaan ja pyysi häntä tulemaan pian uudelleen.
– Reiluja poikia, vai mitä?