Homo sum: Romaani. Georg Ebers
Читать онлайн книгу.
jota näin oli huudettu, perheen vanha taloudenhoitaja, ilmaantui, ja Dorothea alkoi keskustella hänen kanssansa, kuka kosteikkolainen olisi taipuisa heille luovuttamaan kunnollista väkeä, ja eikö olisi mahdollista käyttää joitakuita talon omista orjista rakennustyöhön.
Se, mitä hän sanoi, oli järkevää ja varmaa, ja osoitti, että hän pienimmissäkin erikoiskohdissa tunsi taloutensa sekä oli tottunut tällä alalla olemaan rajaton hallitsija.
"Pitkä Anubis", hän sanoi lopuksi, "on kai kumminkin tarpeeton tallissa".
Taloudenhoitaja, joka oli tähän saakka vastannut lyhyesti ja järkevästi, viivytteli vastaustaan. Ja samalla hän katsoi Pietariin, joka rakennus-suunnitelmaan kiintyneenä oli häneen selin, sellaisella silmäyksellä ja tehden kädellänsä senlaisen liikkeen, jotka selvään ilmaisivat, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta että hän pelkäsi sitä sanoa isännän läsnäollessa.
Dorothea rouva oli pikamietteinen ja hän ymmärsi tällöinkin Jethron tarkoituksen, mutta juuri sentähden hän sanoi enemmän kummastuneena kuin paheksien: "Mitä se vilkuminen merkitsee? Mitä minä saan tietää, saa myöskin Pietari kuulla".
Senaattori kääntyi ja katsoi talonhoitajaa päästä jalkoihin niin synkällä silmäyksellä, että hän astui taaksepäin ja alkoi nopeasti puhua.
Mutta hänet keskeytti meluavat lapsenäänet, jotka kuuluivat portailta, ja Galliatar Sirona, joka toi Hermaan senaattorin luokse ja sanoi nauraen: "Tämän suuren pojan olen löytänyt rappusilta, jossa hän kysyi sinua".
Pietari silmäili nuorukaista katsehin, jotka eivät juuri olleet ystävällisiä ja kysyi: "Kuka sinä olet? Mitä haet?"
Hermas ponnistelihen turhaan saadakseen sanaakaan suustansa, sillä niin monen ihmisen ja niiden joukossa kolmen naisen läsnäolo saattoi hänet kokonaan hämille.
Hänen sormensa kiertelivät lammasnahan villaisia suortuvia ja hänen huulensa liikkuivat äänettömästi. Viimein hänen onnistui sammaltaen saada sanotuksi: "Minä olen vanhan Stephanon poika, hänen, joka haavoitettiin saracenien viimeisessä hyökkäyksessä. Isäni ei ole viiteen yöhön saanut unta, ja nyt Paavali lähettää minut sinun luoksesi, hurskas Paavali, Aleksandrialainen, tiedäthän – jotta minä…"
"Vai niin, vai niin", keskeytti häntä Pietari ystävällisesti rohkaisten. "Sinä haluat jotakin lääkitystä vanhukselle. Katsoppas vaan Dorothea, mimmoinen sorja poika on tullut siitä pienestä nulikasta, jonka Antiokhialainen vei kanssansa vuorille".
Hermas punastui ja oikaisihen.
Samalla hän huomasi suureksi mielihyväkseen olevansa kookkaampi senaattorin poikia, jotka olivat jotenkin saman ikäiset kuin hänkin, ja joita nähdessään hän tunsi jotakin vastenmielisyyden sukuista tunnetta ja suurempaa ujoutta, kuin heidän ankaraa isäänsäkään kohtaan.
Polykarpo tarkasti häntä silmiin ja sanoi ääneensä Galliattarelle, jota hän juuri oli tervehtinyt, ja josta hän ei kääntänyt katsettansa aina siitä saakka, kuin hän oli astunut huoneesen: "Jos me voisimme hankkia kaksikymmentä orjaa, joilla olisi tuommoiset hartiat, niin työmme edistyisi. Täällä on kyllä tehtävää, suuri poika…"
"Nimeni ei ole 'poika', vaan Hermas", erakko vastasi ja hänen otsasuonensa alkoivat paisua.
Polykarpo kyllä oli nähnyt muutamia vanhoja erakkoja, jotka pyhällä vuorella elivät parannuksen tekijän elämää, yhä sisällisesti tutkistellen Jumalata, mutta hänen mieleensä ei saattanut juohtua, että voimakas nuorukainenkin saattoi kuulua heihin, ja hän tunsi, että hänen isänsä vieras oli enemmän arvoinen, kuin hänen viheliäinen pukunsa ilmaisi, ja että hän oli häntä loukannut. Sentähden hän sanoi lepytellen:
"Vai Hermas on nimesi. Täällä me kaikki olemme työn toimessa, eikä työnteko ole mikään häpeä. Mikä sitten on käsityösi?"
Tämä kysymys suututti nuorta erakkoa mitä kiivaimmin, ja Dorothea
rouva, joka hyvin huomasi, mitä hänessä liikkui, riensi vastaamaan:
"Hän hoitaa sairasta isäänsä. Teethän sinä sitä, eikö niin, poikani?
Pietari ei teiltä kiellä apuansa".
"En suinkaan", puuttui puheesen senaattori. "Minä seuraan sinua sittemmin hänen luoksensa. Tietäkäätte, lapset, että tämän nuorukaisen isä on ollut suuri herra, joka luopui runsaista rikkauksistaan unhottaakseen maailman, jossa hän oli niin paljon katkerata kokenut, ja palvellakseen Jumalaa omalla tavallaan, jota meidän tulee kunnioittaa, vaikka ei se olekkaan meidän tapamme. Paina puuta, poikani. %Ensin meillä on lopetettavana tärkeä toimi, sitten minä seuraan sinua".
"Mutta me asumme ylhäällä vuorella", Hermas sammalsi.
"Sitä puhtaampi on ilma siellä", senaattori keskeytti. "Mutta odota! Kenties on vanhus yksinään… Eikö? Hurskas Paavali on hänen luonansa, sanot. Sitten hän on hyvissä käsissä ja sinä saatat odottaa".
Pietari seisoi hetkisen ajatuksihinsa vaipuneena; sitten hän viittasi poikiansa ja sanoi: "Antonio, mene nyt heti hakemaan orjia; sinä Polykarpo kunnollisia kuormajuhtia. Sinä et tavallisesti paljoa välitä rahakysymyksistä, mutta tällä kertaa sinun täytyy kuulustella halvimpia hintoja. Mitä pikemmin te palaatte tietoinenne, sitä parempi. Toiminta ei saa liikata päätöksen jäljissä, vaan sen tulee seurata sitä ripeästi ja nopeasti, niinkuin paukaus vasaran lyöntiä. Hämmennä sinä, Marthana, ruskea kuumejuoma ja pane minulle kääreet järjestykseen. Tässä on avain".
"Minä autan häntä", huudahti Sirona, joka mielellään tahtoi näyttäytyä avuliaaksi, ja jonka tuli oikein sääli vanhaa, sairasta erakkoa. Sitä paitse hän piti Hermasta semmoisena, jonka hän itse oli löytänyt, ja jota hän ehdottomasti piti suuremmassa arvossa, saatuansa tietää, että hän oli ylhäisen miehen poika.
Sill'aikaa kuin tämä nuori vaimo ja tyttö työskentelivät rohtokaapin ääressä, Antonio ja Polykarpo lähtivät huoneesta.
Jälkimmäinen oli jo astunut kynnykselle, kun hän vielä kerran kääntyi ja kauan silmäsi Sironaa. Sitten hän astui rivakasti askelen taaksepäin, sulki oven ja kävi raskaasti huoaten rappusia alas.
Niin pian kuin pojat olivat lähteneet, niin Pietari kääntyi taloudenhoitajaan ja kysyi:
"Miten on Anubis orjan laita?"
"Hän on…" Jethro vastasi. "Hän on haavoitettu, eikä ole muutamaan päivään käytettävissä. Vuohipaimen Mirjam, tuo kesytön kissa, on haavoittanut häntä sirpillä otsaan".
"Ja tämän minä saan nyt vasta tietää?" huudahti Dorothea rouva moittien. "Mitä te teitte tytölle?"
"Me olemme hänet salvanneet heinälatoon", Jethro vastasi, "ja siellä hän riehuu ja raivoo".
Dorothea pudisti paheksien päätänsä, ja sanoi: "Sillä tavoin te ette paranna tyttöä. Mene heti tuomaan hänet luokseni".
Niin pian kuin taloudenhoitaja oli lähtenyt huoneesta, Dorothea kääntyi puolisoonsa ja huudahti:
"Voisipa joutua epäilyksiin, kun näkee noita kurjia, kuinka ne menettelevät toistensa kanssa. Tuhansia kertoja olen sen nähnyt! Ei mikään tuomio ole niin kova, kuin se, jonka orja orjalle langettaa!"
Jethro ja eräs nais-orja toivat Mirjamin huoneesen. Tytön kädet olivat sidotut taakse paksuilla köysillä, ja hänen mustissa järjestämättömissä hiuksissansa sekä vaatteissansa riippui kuivia ruohonkorsia.
Synkkä tuli leimusi hänen silmissään, ja tempoen kuin tanssitaudissa vavahtelivat hänen kasvojensa jänteet.
Kun Dorothea rouva silmäili häntä, niin hän oikaisihen uhkamielisenä ja katsoi ympärilleen huoneesen, ikäänkuin tahtoisi tarkastaa vihollisiansa. Samassa hän huomasi Hermaan. Veri poistui hänen huuliltaan, kiivaalla tempauksella hän riuhtaisi pienet kätösensä häntä sitovista nuorista, painoi ne kasvoihinsa ja kääntyi paeten ovea kohti. Mutta Jethro asettui hänen tiellensä ja otti häntä tylysti kiinni hartioista.
Mirjam