Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт
Читать онлайн книгу.
on sinussa miestä kyllin korjaamaan talteen roiston kättä, sen perästä kun se on rungosta poishakattu. – Mutta mitäs nyt vielä niin ahkerasti koperoit metsälaukkuas?"
"Olisihan siinä pitänyt olla – olihan siinä – sormus, korkeasukuinen herra, sormus sen roiston kädessä. Pelkäänpä unohtaneeni sen kotiin; minä sen vedin pois sormesta näyttääkseni vaimolleni, koska hän ei huolinut sitä katsella niin kauan kuin se oli tuossa kuolleessa kädessä kiinni – sillä vaimo-ihmisille ei ole tämmöiset näöt mieleen. Mutta muistinhan minä pistäneeni sen sormeen takaisin. Yhtähyvin se, kun oikein arvelen, mahtaa olla kotona. Antakaas kun lähden sitä noutamaan ja Heikki Seppä saa tulla minua saattamaan".
"Me kaikki tulemme sinua saattamaan", sanoi ritari Charteris, "sillä minäkin aion Perth'iin. Katsokaa, te kunnon porvarit ja hyvät naapurit Perth'in kaupungista. Te olette mahtaneet arvella minua huolimattomaksi, siitä syystä etten ole aina ottanut korviini mitättömiä valituksia pienistä teidän oikeuksienne rikkomisista, kun esim. teidän erämaillanne on pikkuisen varkain metsästetty tai kun paronien palvelijat joskus ovat olleet koppisilla kaduillanne j.n.e. Mutta – sen vannon Tuomas de Longuevillen sielun kautta! – te ette saa syytä moittia Patrik Charteris'ia huolimattomaksi näin tärkeässä asiassa. – Tämä käsi", jatkoi hän, nostaen sen poissilvotun jäsenen, "ei ole niitä, jotka raskasta työtä ovat tehneet. Me panemme sen näytteille semmoisella tavalla, että tuon miehen juomaveikot, jos heissä vaan kipinäkin kunniantuntoa lienee, eivät voi olla sitä tuntematta ja pois vaatimatta. – Kuules, Gerhard – käske että kymmenkunta miehistäni kohta paikalla nousee hevosen selkään rautavaruksineen, peitsineen – Vaan, naapurit, jos tässä sotaa syttyy, niinkuin luultavasti syttyy, meidän tulee molemmin puolin olla toisillemme apuna. Jos tätä minun matalaa majaani ruvettaisiin ahdistamaan, kuinka monta miestä te tuotte minulle avuksi?"
Porvarit katsahtivat Heikki Seppään, jonka puoleen heidän oli tapa vaistontapaisesti kääntyä, kun semmoisista asioista tuli puhe. "Minä takaan", sanoi tämä, "että viisikymmentä kelpo poikaa on koossa, ennen kuin hätäkello on soinut kymmenen minuuttia, ja täysi tuhat tunnin kuluttua".
"Hyvä on", virkkoi ylituomari; "ja hädän tullen tuon minä puolestani teidän kauniille kaupungillenne avuksi niin monta miestä kuin suinkin saan kokoon. Ja nyt, hyvät ystävät, hevosen selkään!"
KAHDEKSAS LUKU
Jos tiedän kuinka suorittaisin näät
Asiat, viskatut mun päällen' näin
Säännöttömästi – älkää uskoko
Minua koskaan —
Illan suussa Valentinin päivänä oli Dominikolais-luostarin abotti ripittämässä sangen mahtavaa katumuksentekijää. Se oli vanhanpuolinen, hauskannäköinen mies, jonka verevät, terveydestä rehoittavat kasvot olivat reunoitetut kunnianarvoisella, valkoisella, rinnalle alas valuvalla parralla. Suuret, siniset silmät ja korkea, leveä otsa tekivät hänen näkönsä majesteetilliseksi; mutta niissä myös samassa ilmoitti itseään luonne, joka oli enemmän tottunut vastaan-ottamaan vapaehtoisia kunnian-osoituksia, kuin niitä vastahakoisilta väkisin vaatimaan. Hänen näkönsä osoitti hyvänsävyisyyttä siihen määrään, että se jo oli likeistä sukua turvattomalle viattomuudelle tai mielenylpeydelle; hänen ei olisi luullut kykenevän torjumaan pois luotansa hävytöntä rohkeutta eikä kukistaa vastarintaa. Hänen harmaita hiuksiansa seppelöitsi siniseen nauhaan kiinnitetty pieni kultakruunu. Helmet hänen rukousnauhassaan olivat suuret ja komeat, pelkästä kullasta, kömpelöä sepäntyötä, vaan koristetut tavattoman suurilla ja kauneilla Skotlannin helmillä. Nämät olivat hänen ainoat koristeensa. Pukuna oli hänellä pitkä, tulipunainen silkkikauhtana, vyötäisiltä vyötetty samanvärisellä nauhalla. Lopetettuaan rippinsä, nousi hän raskaasti kirjaillulta tyynyltä, jolla oli ollut polvillaan, ja astui ristipäisen ebenpuisen sauvan nojassa, ontuen, köntistellen ja silminnähtävällä vaivalla, katoksella varustetun karmituolin luokse, joka oli asetettu hänen varalleen korkean ja avaran salin takan viereen.
Tämä mies oli Robert, kolmas sitä nimeä, toinen järjestyksessä kova-onnisesta Stuart'in suvusta, joka istui Skotlannin valta-istuimella. Hänellä oli monta hyvää avua ja muutamia luonnon-lahjojakin; mutta se oli hänen kova onnensa, että hänen ansiolliset puolensa, samoin kuin muittenkin tuon turmioon määrätyn suvun jäsenten, eivät olleet sopivat siihen paikkaan, jota hänen maailmassa tuli täyttää. Koska Skotlantilaiset olivat niin hurjaa kansaa, olisi heillä pitänyt olla sotaisa, äkkineuvoinen, toimelias hallitsija, avokätinen hänelle tehtyjä hyviä töitä palkitsemaan, ankara rikoksia rankaisemaan; mies, jonka käytös olisi ollut sitä laatua, että häntä olisi yhtä paljon pelätty kuin rakastettu. Mutta Robert III: n mielenlaatu oli juuri päinvastainen. Nuoruudessaan oli hän kyllä ollut sodassa mukana; mutta vaikka hän ei juuri häväissyt itseään, ei hän kuitenkaan koskaan osoittanut sitä ritarillista pyrintöä sotaan ja vaaroihin, sitä tulista halua saavuttaa mainetta vaarallisten urhotöitten kautta, jota silloinen aikakausi vaati kaikilta korkeasukuisilta ja toisten kuuliaisuutta käskeviltä.
Paitsi sitä tuli hänen sotaretkistänsä sangen pian loppu. Kerta, keskellä keihäspelin pauhua, potkaisi ritari Jaakko Douglas'in, Dalkeith'in herran hevonen nuorta Carrick'in kreiviä – se oli silloin kruununperillisen arvonimi. Siitä tuli hän ontuvaksi ijäkseen; tästä lähtein ei hän enää ollenkaan kyennyt sotaan eikä noihin sodan kuvana oleviin sotaisiin leikkeihin ja keihäspeleihin. Robert ei ollut koskaan näyttänyt suurta halua koviin ruumiinvoiman ponnistuksiin; hän ei siis luultavasti liioin surrut vaivaisuuttansa, joka vapautti hänet tämmöisistä liikkumista vaativista harjoituksista. Mutta vaivaisuutensa tai pikemmin sen seurausten kautta aleni hän arvossa väkivaltaisen aateliston sekä sotaisen kansan silmissä. Hänen täytyi pää-asiallisesti jättää asiansa yhden, milloin toisen sukunsa jäsenen haltuun, jotka aina saivat sijaiskuninkaan vallan, joskus myös sen nimenkin lisäksi. Isänrakkaudesta olisi hän mieluimmin käyttänyt apunansa vanhinta poikaansa, vilkasta, hyvälahjaista nuorukaista, jonka hän oli koroittanut Rohthsayn herttuaksi, siksi että sillä nyt olisi kuninkaallista lähin arvo. Mutta nuoren prinssin mieli oli liian häilyväinen, hänen kätensä liian heikko, että hän olisi sopivalla arvokkaisuudella voinut pitää hänelle uskottua valtikkaa kädessään. Vaikka hän myös valtaa halusi, harrasti kuitenkin prinssi kaikkein enimmin vaan huvitustansa. Yhä nousi häiriöitä hovissa ja suuttumusta kansassa niiden monilukuisten, vaihtelevaisten rakkaus-seikkojen sekä hurjain yöjalkalais-metelien kautta, joihin prinssi antautui, vaikka hänen olisi pitänyt olla siivon ja siveyden esikuvana koko valtakunnan nuorisolle.
Rothsayn herttuan irstas ja sopimaton käytös ansaitsi yleisön mielestä sitä enemmän moitetta, koska hän oli nainut mies. Muutamat ihmiset, jotka hänen nuoruuteensa, iloisuuteensa, sulavuutensa sekä hyväsävyisyyteensä olivat mieltyneet, kuitenkin väittivät että se avioliitto pikemmin oli sanottava puolustavaksi syyksi hänen irstaiseen elämäänsä. He muistuttivat että se naimiskauppa kokonaan oli ollut hänen setänsä, Albanyn herttuan tekoa; tämän herran neuvoilla oli silloin ollut suuri valta vaivaisen, heikon kuninkaan yli, ja yleisesti arveltiin hänen johtelevan veljeänsä ja hallitsijaansa päätöksiin, jotka olivat niin suureksi vahingoksi kuin suinkin mahdollista perintöprinssin eduille sekä toivoille. Albanyn herttuan vehkeitten kautta tuli perintö-prinssin käsi ikäänkuin julkisen huutokaupan alaiseksi; sillä yleiseen tiedettiin koko Skotlannissa, että se skotlantilainen aatelisherra, joka tahtoi antaa tyttärelleen suurimmat myötäjäiset, saattoi toivoa saavansa lapsensa koroitetuksi Rothsayn herttuan puolisoksi.
Nyt alkaneessa kilvoittelussa Yrjö, Dunbar'in ja March'in kreivi, jonka vallan alle, välittömästi tai vassalliensa välityksellä, koko itäinen rajamaa kuului, voitti kaikki muut kilpaveljensä. Hänen tyttärensä siis, molempien nuorten suostumuksella, kihlattiin Rothsayn herttuan kanssa.
Mutta eipä ollut siinä kaupassa kolmannen miehen neuvoa kysytty, ja se mies oli mahtava kreivi Archibald Douglas, peloittava yhtä paljon tilustensa avaruuteen, moniin tuomarivirkoihinsa ynnä muihin arvopaikkoihinsa nähden kuin myös oman viisautensa ja urhoutensa sekä niiden yhteydessä