Valittuja novelleja II. Guy de Maupassant
Читать онлайн книгу.
olevan yhtä hyvät korvat kuin minullakin: se on vain hänen kujeitansa. Paras todistus siitä on, että hän kapusi takaisin yläkertaan sanaakaan virkkamatta."
Hra Caravaniin vaikutti tämä niin kiusallisesti, ettei hän puhunut mitään; palvelustyttö tuli samassa ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Silloin otti hra Caravan luudan varren, joka tätä tarkoitusta varten aina oli nurkassa, ja koputti kolme kertaa kattoon antaaksensa merkin äidille. Sitten menivät he saliin, missä nuorempi rva Caravan vanhusta odotellessa ammensi liemi-annokset valmiiksi. Mutta vanhus ei tullutkaan alas ja liemi alkoi jo jäähtyä. Toiset rupesivat syömään ja kun liemi oli syöty, odotettiin häntä jälleen. Rouvaa tämä jo harmitti; hän viskoi vihansa puolisonsa ylitse.
"Näin tekee hän aivan tahallansa. Ja sinä taas pidät tietysti hänen puoltansa."
Kahden tulen väliin joutuneena ei hra Caravan tiennyt mitä vastata, vaan lähetti vihdoin Maria Lovisan kysymään mummolta, miksi hän viivytteli. Ja sitten istui hän ja odotti alaspäin katsellen, sillä välin kuin hänen vaimonsa harmistuneena kilisti veitsellänsä lasin laitaan.
Ovi aukesi samassa ja tyttönen palasi yksin takaisin hengästyneenä ja kalpeana.
"Mummo makasi lattialla," sanoi hän huohottaen.
Hra Caravan hypähti ylös, viskasi ruokaliinansa pöydälle ja juoksi ylös rappusia, joilta kuului hänen pitkien, nopeiden askeltensa kaiku; vakuutettuna siitä, että tämä taas oli anopin keksimiä kujeita, kohautti rouva olkapäitänsä koko ilmoitukselle, mutta seurasi verkallensa sentään miehensä jäljessä.
Mummo makasi pitkällänsä keskellä lattiaa, kasvot permantoon käännettyinä, ja kun hra Caravan käänsi hänet seljällensä jäi hän siihen rojottamaan yhtä liikkumattomana, keltaisine, kuivine kurttuisine kasvoinensa, silmät ummessa, huulet tiviisti suljettuina ja koko tuo laihan kuiva ruumis jäykistyneenä vallan tunnottomaksi.
Caravan polvistui hänen viereensä ja vaikeroi:
"Voi äiti raukkaa, voi minun poloista äiti-raukkaani!"
Kun rouva oli tarkastanut häntä vähän aikaa, selitti hän lyhyesti:
"Muori on taas saanut pyörtymyskohtauksen, siinä kaikki! Mutta sen on hän tehnyt riistääksensä meiltä ruokarauhan, ole varma siitä!"
Yhdessä kantoivat he mummon sänkyyn ja riisuivat pitovaatteet hänen yltänsä. Sitten ryhtyivät he kolmen hengen – hra ja rva Caravan sekä palvelustyttö – häntä hieromaan. Mutta kaikista näistä ponnistuksista huolimatta ei muori tullut tajullensa.
Silloin lähetti hra Caravan palvelustytön – Rosalien – noutamaan tohtori Chenetiä. Tämä asui Suresnesiin päin vievällä rantakadulla, joka oli jotenkin kaukana. Odotus kävi siis pitkälliseksi.
Vihdoinkin hän saapui, tutki vanhuksen tilaa, tunnusteli häntä, kuunteli hengitystä ja ilmoitti:
"Hän on kuollut!"
Hra Caravan kumartui vainajan ylitse ja ratkesi itkeä nyyhkyttämään, ja suuteli kiihkeästi äitinsä kangistuneita kasvoja; ja niin runsaita surun kyyneliä vuodatti hän, että nämä suurina vesipisaroina tippuivat vanhuksen poskille ja otsalle.
Rva Caravan teki kaikki, mitä sovinnaiset tavat miniältä tällaisissa surutapauksissa voivat vaatia: hän seisoi puolisonsa takana, voihkaili heikosti ja hieroi itsepintaisesti silmiänsä.
Turvonnein kasvoin, harva tukka epäjärjestyksessä ja todellisen surunsa rumentamana nousi hra Caravan äkkiä ylös:
"Mutta oletteko varma, tohtori, oletteko ihan varma siitä, että hän on kuollut?"
Tohtori Chenet lähestyi nopeasti uudelleen vainajaa, ja tutki sitä ammattimiehen taitavalla nokkeluudella ikäänkuin liikemies kauppatavaraansa kiittäessänsä.
"Katsokaa itse, ystäväni, katsokaa silmiä!" Samassa nosti hän silmäluomia ja silloin paljastui hänen sormensa alta muorin katse … entinen muuttumaton katse … ainoastaan silmäterä oli ehkä hieman laajempi kuin ennen. Caravaniin vaikutti tämä sysäyksenä rintaan ja hän tunsi koko ruumiinsa värisevän.
Chenet nosti jäykistynyttä käsivartta, koetti avata muorin yhteenpuristettuja sormia ja tiuskasi harmistuneena ikäänkuin olisi joku syyttänyt häntä valheesta:
"Tai katsokaa tätä kättä? Olkaa huoletta! Tällaisessa tapauksessa en ole vielä koskaan erehtynyt!"
Caravan heittäysi ryvettyneenä jälleen ruumiin yli ja itki melkein ulisemalla. Ollen itkevinänsä hänkin, puuhaili rouva vainajan sängyn vieressä: ensin nosti hän yöpöydän lähemmäs, peitti sen ruokaliinalla, nosti sille neljä kynttilää, sytytti ne palamaan, otti uunipeilin takaa puksipuun oksan, täytti erään pikku lautasen tavallisella vedellä, kun ei ollut vihkivettä saapuvilla, laski oksan tälle lautaselle ja asetti sen vihdoin yöpöydälle kynttiläin väliin. Hetkisen mietittyänsä heitti hän siihen vielä hyppysellisen suolaa arvatenkin siinä uskossa, että tämä oli jonkunlaista ehtoollispyhitystä.
Suoritettuansa nämä tavanmukaiset välttämättömyydet, joilla vainajaa aina oli muistettava, jäi hän liikkumattomana seisomaan paikallensa. Tohtori, joka oli auttanut häntä näissä toimituksissa, kuiskasi hänelle hiljaa:
"Meidän täytyy saattaa hra Caravan täältä pois!"
Rouva nyökkäsi myöntymykseksi, lähestyi yhä polvillansa nyyhkivää puolisoansa ja nosti häntä toisesta käsivarresta samalla kuin hra Chenet tarttui toiseen.
Ensin istuttivat he hänet tuoliin; rouva suuteli häntä otsalle ja moitti häntä lempeästi. Tohtori yhtyi häneen ja koetti kehoittaa häntä lujuuteen, rohkaisemaan mielensä ja alistumaan sallimuksen tahtoon, ihmetellen että mies voi kovan onnen sattuessa noin tyyten menettää miehuutensa. Sitten tarttuivat molemmat uudellensa häneen kiinni ja kantoivat hänet pois.
Alas vietäessä vaikeroi hän vallan uupuneena kuin suuri lapsi, nyyhkien suonenvedontapaisesti, käsivarret velttoina ja jalat raukeina. Koneellisesti jalkojansa muutellen astui hän toisten kannattamana alas rappusia tietämättä, kuinka hän alas tuli.
Sitten istuttivat he miesparan samaan nojatuoliin, jossa hänen aina oli tapansa istua aterioidessa ja jonka kohdalla vielä oli häneltä äsken kesken jäänyt liemilautanen lusikoinensa. Tähän jäi hän hievahtamatta istumaan tuijottaen viinilasiinsa ja muuten niin masentuneena, ettei hänellä ollut ainoatakaan selväjärkistä ajatusta.
Rva Caravan puhutteli sitten tohtoria eriksensä kysellen mitä muodollisuuksia hänen vielä oli noudatettava, ja tiedustellen muita tähän tapaukseen kuuluvia asioita. Tohtori Chenet näytti ensin odottavan jotakin, mutta otti sitten hattunsa ja hyvästeli ilmoittaen samalla, ett'ei hän vielä ollut syönyt päivällistä.
"Mitä? Ettekö te ole vielä syönyt päivällistä?" huudahti rouva. "Jääkää toki meille päivälliselle, hra tohtori, jääkäähän toki! Tarjoomme mitä meillä sattuu itsellämme olemaan. Että meille ei ruoka nyt oikein maista, sen suonette anteeksi!"
Mutta tohtori kieltäysi estellen.
"Kuinka? Jääkää toki. Tällaisissa tapauksissa on hauskaa nähdä ystäviä ympärillänsä. Ja ehkäpä voitte te saada mieheni hieman rohkaistumaan. Hänen täytyy välttämättä tointua ja voimistua!"
Tohtori kumarsi ja laski jälleen lakkinsa pois:
"Siinä tapauksessa minä jään, arvoisa rouva", sanoi hän.
Rouva antoi höpertyneelle Rosalielle muutamia käskyjä, istuutui itsekin pöytään, oli syövinänsä ja ilmoitti tahtovansa pitää seuraa "tohtorille".
Jäähtyneen liemen jälkeen, jota hra Chenet pyysi toistamiseen, tarjottiin jotakin sipulilta tulevaa "satakertaa", jota rouvakin hieman maistoi. Tohtorin mielestä oli se erinomaista. "Eikö totta?" hymyili emäntä kääntyen miehensä puoleen: "Ota nyt sinäkin tätä vähäisen, Alfred, että on edes jotakin vatsassasi. Muista, että sinulla on pitkä yö edessäsi!"
Tottelevaisena ojensi tämä lautasensa ja vallan yhtä