Veljekset. Guy de Maupassant
Читать онлайн книгу.
tiedä, mikä minun on, saan pistoksia kylkeeni. Ennen kyllä kävi päinsä; nyt en paljon jaksa käsivarsiani käyttää.
– Pitääkö ottaakseni kumpainenkin airo? kysyi Juhani.
– Ei, kyllä jaksan!
Hän alkoi jälleen soutaa. Kun alus vihdoinkin pysähtyi ankkuripaikkansa luokse, seisoi matruusi odottamassa. Hän otti naiset kädestä auttaaksensa heitä. Sitten menivät he kaupunkiin.
Rouva Roland ja rouva Rosemilly kulkivat edeltä, kolmen miehen seuraamina.
– Tahdotteko olla yksinkertaisella päivällisellä luonamme, että voimme lopettaa päivämme yhdessä? kysyi rouva Roland nuorelta leskeltä.
– Kiitoksia, mielelläni. Ei olisi hauskaa tulla itseksensä kotia nyt.
– Täällä on käynyt eräs herra kolmasti, huusi palvelustyttö, kun he tulivat kotia. Hän oli prokuraattorin luota.
– Kenen prokuraattorin?
– Kanun.
– Mitä se herra tahtoi?
– Kanu kuuluu itse tulevan tänne tänä iltana.
Kanu oli Rolandin asianajaja ja ystävä ja piti huolen hänen raha-asioistansa. Kun hän oli sanonut tulevansa iltasella, mahtoi asia olla tärkeä; ja Rolandilaiset silmäilivät toisiansa rauhattomana tästä uutisesta, kuten rauhalliset ihmiset tavallisesti, kun on kysymys asianajajista. Paikalla nousee kysymyksiä kontrahdeista, perinnöistä, juttujen alkamisesta, – asioista, joita toivoo ja asioista, joita pelkää. Muutamien tuokioiden vaiti olon perästä mutisi isä:
– Mitä mahtanee se merkitä?
Rouva Rosemilly naurahti:
– Se on perintö, siitä olen varma. Minä tuotan onnea.
Mutta he eivät tienneet kestään, joka olisi kuollut ja jonka he voisivat periä.
Tuokio päivällisen perästä ilmoitettiin prokuraattori tulleeksi.
Roland meni häntä vastaan.
– Hyvää päivää rakas asianajaja.
Rouva Rosemilly nousi ylös:
– Niinpä tahdon mennä, olen väsyksissä.
Koetettiin häntä vähän saada jäämään, mutta hän ei lainkaan tahtonut, vaan meni, eikä nuot kolme herraa, kuten tavallista, seuranneetkaan häntä.
Rouva Roland kääntyi innokkaasti ja kohteliaasti vasta tulleen puoleen:
– Kuppi kahvia?
– Ei, kiitoksia! Olen vastikään noussut pöydästä.
– Kuppi teetä sitten?
– Kiitoksia! Mutta vasta vähän ajan perästä. Puhutaan ensin asioista.
Sen syvän hiljaisuuden aikana, joka seurasi näitä sanoja, ei kuulunut muuta, kuin kellon tasainen tik tak.
Asianajaja alkoi:
– Tunnetteko Parisissa herran nimeltä Leon Maréchal?
Sekä rouva että herra päästivät huuliltansa saman knmmastushuudon:
– Kyllä! Totta kai!
– Se oli eräs ystävänne?
– Paras ystävämme, selitti Roland. Hän oli konttoorin päällikkönä raha-asiain ministeristössä. Häntä en ole nähnyt sitten kun Parisista muutin. Emmekä ole kirjoittaneet toisillemme.
– Hän on kuollut.
Sekä Roland että hänen vaimonsa tekivät pienen liikkeen hämmästyksestä, kuten aina tehdään kuoleman tapauksen ilmaisun johdosta. Asianajaja pitkitti:
– Virkaveljeni Parisissa on nykyisin ilmoittanut minulle hänen testamenttinsa tärkeimmän osan; hän asettaa poikanne Juhanin pääperilliseksensä.
Hämmästys oli niin suuri, ettei kukaan keksinyt sanaakaan. Rouva Roland oli ensimäinen, joka sai sammaltaneeksi:
– Herra Jumala, onko ystäväparkamme kuollut. Ja hän sai kyyneleitä silmiinsä. Roland sitä vastaan ajatteli vähemmän surua kuin niitä toiveita, jotka olivat heränneet.
– Kun hän on kuollut jättämättä rintaperillistä jälkeensä, määräsi hän testamentissaan koko omaisuutensa, joka nousee viiteentoista tuhanteen markkaan vuotuisissa koroissa, kolmen jälkeen sadalta, nuorimmalle pojallenne, jonka hän on nähnyt pienestä pitäen kasvavan ja jonka hän pitää ansiokkaana saamaan tämän lahjan. Jos hän kieltäytyisi ottamasta lahjaa vastaan, tulee se lankiamaan orpojen huoneelle.
Roland ei ensinkään peittänyt iloaan. Ainoastaan rouva Rolandin ja hänen kumpaisenkin poikansa kasvot olivat edelleenkin surun voittoiset. Hän itki hiljakseen ja kuivaili silmiään esiliinallansa, jonka hän painoi suutaan vasten tukehduttaakseen syviä huokauksiaan.
Mutta isän ajatukset pyörivät aina tuon perinnön ympärillä, joka kyllä oli heidän, tuon perinnön, joka kolkutti heidän oveansa ja ainoastaan odotti sanaa, että he tahtoisivat ottaa sen vastaan, tullaksensa tuossa paikassa seuraavana päivänä taloon.
Hän kysyi:
– Ei ole mitään aihetta riitaan? Mitään rettelöitä?.. Mitään vastaväitteitä?
Kanu näytti tyyneltä ja sanoi:
– Ei, asia on selvä. Puuttuu ainoastaan, että poikanne tahtoo ottaa perinnön vastaan.
– Ja kaikki muodot ovat tulleet noudatetuiksi?
– Kyllä.
– Tahdotteko Te, kelpo asianajajani, että poikani paikalla kirjoittaa nimensä alle?
– Ei, ei. Huomenna konttoorissani kello 2, jos Teille sopii.
– Se on sovittu.
Asianajajan mentyä pois tuli taas äänettömyys valloilleen, siitä meni sitte Roland vanhus nuorimman poikansa luo, löi kätensä hänen olkapäilleen ja virkkoi:
– Noo! Sinuas onnen myyrää?
Juhani myhäili.
Vanhus ei osannut iloansa hillitä.
Hän käveli edestakaisin lattialla, pyöritteliin kantapäillään ja huudahteli ehtimiseen:
– Mikä onni! Mikä onni! Sen voi onneksi sanoa.
Pietari kysyi:
– Te tunsitte siis hyvin hyvästi tuon Maréchalin?
Isä vastasi:
– Kyllä, hän oli joka ilta luonamme; muistat kai, että hän nouti sinut koulusta ja usein saattoi sinut sinne jälleen. Ja sinä aamuna, kun Juhani syntyi, toi hän lääkärin. Mahdollista on hyvinkin, että hän tuli sitä kuolinvuoteellansa ajatelleeksi ja kun ei hänellä mitään perillisiä ollut, on hän tuuminut itsekseen: "Olen ollut pienokaisen syntymisessä avullisena, hänen tulee niin muodoin saada rahani."
Rouva Roland mutisi, ikäänkuin jos hän olisi ajatellut ääneen:
– Oi sentään! Se oli kelpo mies, ettei meidän päivinämme usein tapaa moisia.
Juhani nousi ylös:
– Kävelen hieman, sanoi hän.
Hän tahtoi olla itsekseen ajatuksineen. Myöskin Pietari aikoi tehdä pienen kävelymatkan, ja meni ulos muutamia minuuttia veljensä jälkeen. Niin pian kuin Roland oli vaimoinensa kahden kesken, sulki hän hänet syliinsä, suuteli häntä ja sanoi ikäänkuin vastaukseksi eräälle nuhteelle, jolla hän usein oli kääntynyt häneen:
– Voitko nyt huomata, ettei olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin Parisissa viipynyt kauvemmin ja reuhkaissut lapsieni eteen. Onni putoaa kuin putoaakin syliimme taivaasta.
Rouva oli tullut hyvin totiseksi.
– Voit olla oikeassa