Valtameren salaisuus. Edgar Allan Poe
Читать онлайн книгу.
järjestäessään ja kopioidessaan retken asiapapereita. Hän päätti siis tarkemmin ajateltuaan nousta ylös ja vartoa sopivampaa tilaisuutta pistäytyäkseen minua katsomassa. Hän tuli tehneeksi tämän päätöksen sitäkin helpommin, kun uneni näytti mitä rauhallisimmalta eikä hän arvannut minun kokeneen mitään haittaa vankina olostani. Hän oli juuri aikeissa poistua, kun hänen huomiotansa äkkiä kiinnitti tavaton hälinä, joka nähtävästi kuului kajuutasta. Hän hyökkäsi ylös luukusta, sulki sen ja sysäsi hyttinsä oven auki. Samassa kun hän oli astunut yli kynnyksen, välähti pistooli hänen silmissään ja kangen isku paiskasi hänet maahan.
Luja koura piteli häntä kajuutan lattialla puristaen häntä kurkusta; kuitenkin hän saattoi nähdä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen isänsä virui kädet ja jalat sidottuina kajuutanportailla, pää alaspäin roikkuen ja otsassa syvä haava, josta veri valui virtanaan. Hän ei puhunut sanaakaan ja oli nähtävästi kuolemankielissä. Hänen puoleensa kumartuneena seisoi ensimäinen perämies silmäillen häntä pirullisesti ilkkuen ja tutki tyynesti hänen taskujaan, joista hän samassa otti ison pussin ja kronometrin. Seitsemän matruusia, joiden joukossa oli neekerikokki, penkoi aseiden haussa vasemman puolen hyttejä ja varustautui tuota pikaa musketeilla ja ampumavaroilla. Paitsi Augustusta ja kapteeni Barnardia, oli kajuutassa kaikkiaan yhdeksän miestä, roistomaisimmat koko prikin miehistöstä.
Konnat nousivat nyt kannelle ja veivät ystäväni mukanaan ensin sidottuaan hänen kätensä selän taa. He menivät suoraa päätä kanssille, joka oli teljetty, – kaksi kapinoitsijaa seisoi siinä kirves kädessä, kaksi myöskin isolla luukulla. Perämies huusi kovalla äänellä:
– Kuuletteko siellä alhaalla? Sukkelaan, ylös, yksitellen! Paikalla – ei mitään mutinaa.
Muutamia minuutteja kului ennenkuin ketään ilmestyi; viimein eräs englantilainen, joka oli ensimäisellä matkallaan, tuli surkeasti itkien ja nöyrästi rukoillen perämiestä säästämään hänen henkeään. Ainoa vastaus oli kirveenisku otsaan. Miespoloinen kaatui kannelle ääntä päästämättä ja musta kokki nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja viskasi tyynesti mereen. Kuin miehet kuulivat iskun ja ruumiin loiskahduksen mereen, eivät uhkaukset eivätkä lupaukset saaneet heitä uskaltautumaan kannelle ennenkuin joku ehdotti, että heidät karkotettaisiin savulla pesästään. Yleinen ryntäys seurasi silloin ja hetkisen prikin takaisin valtaus näytti mahdolliselta. Viimein kapinoitsijain kuitenkin onnistui lujasti teljetä kanssi ja vain kuusi heidän vastustajistaan oli päässyt kannelle. Kun nämäkin huomasivat vihollisen ylivoiman ja olivat aseitta, antautuivat he lyhyen taistelun jälkeen. Perämies antoi heille kauniita lupauksia epäilemättä saadakseen alhaalla olevatkin antaumaan armoille, sillä he kuulivat hyvin kaikki mitä kannella puhuttiin. Tulos todisti sekä hänen viisauttaan että perkeleellistä konnamaisuuttaan. Kaikki kanssisssa olevat heti ilmoittivat antautuvansa ja nousivat yksitellen kannelle, jolloin heidät sidottiin ja heitettiin selälleen samoin kuin ensimäiset kuusikin – kaikkiaan näet oli kapinaan osaaottamattomia kaksikymmentäseitsemän miestä.
Nyt seurasi mitä kamalin verilöyly. Sidotut merimiehet laahattiin laivanportaille. Täällä kokki seisoi kirves kourassa ja iski jokaista uhria päähän, jonka jälkeen toiset kapinoitsijat heittivät ruumiin mereen. Tällä tavalla kaksikymmentäseitsemän sai surmansa ja Augustus luuli jo olevansa hukassa ja odotti joka hetki omaa vuoroaan. Mutta roistot näkyivät nyt joko väsyneen tai hieman kyllästyneen verityöhönsä, sillä neljä jälellä olevaa vankia sekä ystäväni, joka muiden mukaan oli paiskattu kannelle, säästettiin toistaiseksi; perämies lähetti noutamaan alhaalta rommia ja koko murhamies joukkio rupesi pitämään juominkeja, jotka kestivät auringon laskuun asti. Silloin he joutuivat riitaan eloon jääneiden kohtalosta, jotka viruivat neljän askeleen päässä, ja kuulivat joka sanan. Muutamien kapinoitsijain mieltä väkijuomat näyttivät lauhduttaneen, sillä monet kuuluivat vaativan vangittujen päästämistä kokonaan vapaaksi ehdolla, että he yhtyisivät kapinoitsijoihin ja jakaisivat heidän kanssaan voiton. Mutta musta kokki – joka oli oikea paholainen ja jolla näkyi olevan ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin itse perämiehellä – ei halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisista tuumista ja oli jo monta kertaa noussut jatkaakseen työtään. Onneksi hän oli niin perin päissään, että vähemmän verenhimoiset helposti saattoivat häntä hallita, ja näiden joukossa muuan köydenpunoja, jota sanottiin Dirk Petersiksi. Tämä mies oli intiaanivaimon poika Upsarokain heimoa, joka elää Block Hillsin seuduilla lähellä Missourin lähteitä. Hänen isänsä oli luullakseni turkistenkauppias tai ainakin jossain tekemisissä intiaanien kauppapaikkain kanssa Lewis-joen varrella. Peters itse oli niin julman näköinen mies, että harvoin olen moista nähnyt. Hän oli lyhytvartaloinen, ei enempää kuin neljä jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, mutta hänen jäsenensä olivat kuin Herkuleen. Hänen kätensä varsinkin olivat niin mahdottoman paksut ja leveät, että niitä tuskin saattoi sanoa ihmisen käsiksi. Hänen käsivartensa samoinkuin säärensäkin olivat mitä kummallisimmalla tavalla köyristyneet eivätkä näyttäneet taipuvan mihinkään. Hänen päänsä oli yhtä muodoton, suunnattoman suuri ja hänellä oli syvennys takaraivossa, kuten useimmilla neekereillä. Peitelläkseen kaljupäisyyttään, joka ei johtunut vanhuudesta, hän piti tavallisesti peruukkia, joka oli milloin mistäkin karvoista, espanjalaisen koiran tai pohjois-amerikalaisen harmaankarhun nahasta. Kerrottuna aikana hänellä oli tällainen karhunnahan-kappale päässä ja se lisäsi koko lailla hänen kasvojensa luontaista julmuutta, joka ilmaisi Upsaroka-heimon luonnetta. Suu ulottui melkein korvasta korvaan, huulet olivat ohuet ja näyttivät, kuten jotkut muutkin hänen ruumiinosansa, olevan vailla luontaista taipuisuutta, niin ettei kasvojen ilme milloinkaan vaihdellut minkään mielenliikkeen vaikutuksesta. Tämän ilmeen ymmärtää, kun kuulee, että hampaat olivat tavattoman pitkät ja ulkonevat eivätkä milloinkaan edes osittainkaan olleet huulien peitossa. Ohimennen vilkaistessaan tähän mieheen saattoi hänen kuvitella olevan naurusta pakahtumaisillaan, mutta tarkemmin katsoessa täytyi väristen tunnustaa, että jos sellainen ilme merkitsi iloisuutta, niin se mahtoi olla paholaisen iloa.
Tästä merkillisestä olennosta Nantucketin merimiehet kertoivat monta tarinaa. Ne koettivat kaikki todistaa hänen suunnattomia ruumiinvoimiaan luontonsa noustessa ja muutamat niistä olivat johtaneet epäilemään hänen mielentilaansa.
Olen puhunut näin laveasti Dirk Petersistä, koska Augustuksen oli tätä julman näköistä miestä kiittäminen hengestään ja kun minun vielä tuon tuostakin on mainittava häntä kertomuksessani. Tämän kertomuksen jälkimäisessä osassa, suotakoon minun sanoa se jo tässä, on tapahtumia, jotka ovat niin ulkopuolella koko inhimillisen kokemuspiirin, että jatkan rohkenematta toivoakaan ihmisten uskovan kaikkea mitä tulen kertomaan, mutta vakaasti luottaen ajan ja kehittyvän tieteen vahvistavan muutamat tärkeimmät ja epätodennäköisimmät väitteeni.
Kun kauan aikaa oli häilytty sinne tänne ja pari kolme kertaa kovasti riidelty, päätettiin vihdoin panna kaikki vangit – paitsi Augustusta, jota Peters leikillisesti vaati sihteerikseen – pienimpään valaanpyynti veneeseen ja jättää tuuliajolle. Perämies meni kajuuttaan katsomaan, vieläkö kapteeni Barnard oli elossa – sillä muistettaneen, että kapinoitsijat jättivät hänet sinne lähtiessään kannelle. Heti sen jälkeen molemmat tulivat kannelle, kapteeni kalmankalpeana, mutta hieman toipuneena haavastaan. Hän puhui miehille tuskin ymmärrettävällä tavalla, rukoili, etteivät he heittäisi häntä tuuliajolle, vaan palaisivat työhönsä, ja lupasi laskea heidät maihin missä hyvänsä he tahtoivat eikä saattaa heitä edesvastuuseen. Mutta hän puhui kuuroille korville. Kaksi roistoa otti häntä kainaloista ja viskasi veneeseen, joka oli laskettu vesille perämiehen kajuutassa käydessä. Kannella olevat neljä miestä päästettiin sitten siteistään ja komennettiin laskeutumaan veneeseen, jonka he tekivätkin vastustelematta.
Augustus taas sai yhä jäädä tuskalliseen asentoonsa, vaikka hän vääntelehtien rukoili vain saada sanoa isälleen jäähyväiset. Kourallinen laivakorppuja ja vesiruukku annettiin nyt veneeseen, mutta ei mastoa, purjetta, airoa eikä kompassia. Laiva hinasi venettä muutamia minuutteja, jolla aikaa kapinoitsijat taas neuvottelivat – sitten se lopullisesti heitettiin tuuliajolle.
Sillä aikaa oli tullut yö, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja oli jyrkkä ja kova merenkäynti,