Antikristus. Фридрих Вильгельм Ницше
Читать онлайн книгу.
Jos ajatellaan, että melkein kaikkien kansojen filosoofit ovat papillisen tyypin edelleenkehitystä, silloin ei enää hämmästytä tämä pappien perintö, tämä vääristely itseään kohtaan. Kun on pyhiä tehtäviä hallussaan, esim. tehdä ihmiset paremmiksi, pelastaa, lunastaa heidät, kun kantaa povessaan jumaluutta, on tuonpuolisen imperatiivin puhetorvi, silloin on jo ulkopuolella kaikkia arvioimisia, jotka vain ovat järjellisiä, – itse jo sellaisen tehtävän pyhittämänä, itse jo korkeamman järjestyksen tyyppinä!.. Mitä kuuluu tiede pappiin? Hän on liian korkealla siihen nähden! – Ja pappi on hallinnut tähän saakka! – Hän määräsi käsitteen "tosi" ja "valhe"!..
Älkäämme väheksikö sitä: me itse, me vapaat henget, olemme jo "kaikkien arvojen uudestaan arvioimista", ilmielävä sodan- ja voitonjulistus kaikkia vanhoja "tosi" ja "valhe" käsitteitä vastaan. Arvokkaimmat tiedot löydetään viimeiseksi; mutta arvokkaimmat tiedot ovat metoodit. Nykyaikaisen tieteellisyytemme kaikki metoodit, kaikki edellytykset ovat vuosituhansien kuluessa olleet syvimmän ylenkatseen esineenä: niiden takia oli suljettu pois kaikkien "kunniallisten" ihmisten seurasta – pidettiin "jumalan vihollisena", totuuden halveksijana, "riivattuna". Tieteelliseltä luonteelta oli Tshandalaa… Ihmiskunnan koko paatos on ollut vastassamme – sen käsite siitä, mitä totuuden tulee olla, mitä totuuden palveluksen tulee olla: jokainen "sinun täytyy" on tähän saakka ollut meitä vastaan kohdistettu… Meidän objektimme, meidän menettelytapamme, meidän hiljainen, varovainen, epäileväinen tapamme – kaikki on tuntunut ihmiskunnasta täydellisesti arvottomalta ja halveksittavalta. – Viimein saattoi täydellä syyllä kysyä itseltään, eikö se ole oikeastaan ollut esteettinen maku, joka on pitänyt ihmiskuntaa niin pitkäaikaisessa sokeudessa: se vaati totuudelta pittoreskia vaikutusta, samoin vaati se tietäväiseltä, että hän vaikuttaisi voimakkaasti aisteihin. Meidän häveliäisyytemme on ollut sille kaikkein vastenmielisintä… Oi, kuinka hyvin he käsittivät sen, nämä jumalan kalkkunakukot —
Me olemme muuttuneet. Me olemme kaikessa käyneet häveliäämmiksi. Me emme johda enää ihmisen alkuperää "hengestä", "jumaluudesta", me olemme asettaneet hänet takaisin eläinten joukkoon. Hän on meistä voimakkain eläin, koska hän on viekkain: seurauksena siitä on hänen henkisyytensä. Toiselta puolen me suojelemme itseämme eräästä turhamaisuudesta, joka tässäkin voisi tahtoa herätä jälleen eloon: siitä turhamaisuudesta, että ihminen olisi ollut eläinmaailman kehityksen suuri salatarkoitus. Hän ei ole suinkaan mikään luomisen kruunu, jokainen olento on hänen rinnallaan samallaisella täydellisyyden asteella… Ja väittäessämme tätä, me väitämme vielä liikaa: ihminen on, suhteellisesti katsottuna, epäonnistunein eläin, sairaloisin, vaistoistaan vaarallisimmin eksynyt – tosin, lukuunottaen kaiken tämän, myöskin mieltäkiinnittävin! – Mitä eläimiin tulee, on Descartes ensimäisenä kunnioitettavalla rohkeudella uskaltanut ajatella, että eläin on ymmärrettävissä koneena: koko fysiologiamme panee parhaansa tämän väitteen todistamiseksi. Loogillisesti menetellen me emme aseta ihmistäkään ulkopuolelle, kuten Descartes vielä teki: mitä tänään on yleensä ihmisestä ymmärretty, ulottuu tasan niin etäälle kuin häntä on ymmärretty mekaanisena ilmiönä. Muinoin annettiin ihmiselle, korkeamman järjestyksen hänelle suomana myötäjäislahjana, "vapaa tahto": tänään olemme riistäneet häneltä tahdonkin siinä mielessä, ettei siinä ole enää mitään valtaa ymmärrettävissä. Vanha sana "tahto" on vain kelvollinen ilmaisemaan resultantia, jonkunlaista yksilöllistä reaktsioonia, joka välttämättömästi seuraa osittain ristiriitaisten, osittain yhteensointuvien kiihoitusten paljoutta: – tahto ei "toimi" enää, ei "pane liikkeeseen" enää… Muinoin nähtiin ihmisen tietoisuudessa, "hengessä", todistus hänen korkeammasta alkuperästään, hänen jumalallisuudestaan; jotta ihminen täydellistyisi, neuvottiin häntä kilpikonnan lailla kätkemään aistinsa sisäänsä, katkaisemaan siteet maalliseen, heittämään yltään kuolevainen verho: silloin jäisi pääasia hänestä jäljelle, "puhdas henki". Me olemme tässäkin suhteessa johtuneet parempiin ajatuksiin: tietoisuuden kyky – "henki" on meille juuri organismin suhteellisen epätäydellisyyden oire, vain koe, hapuileminen ja hairahtuminen, voimainponnistus, jossa kulutetaan turhaan suurta hermovoimaa, – me kiellämme, että mitään voidaan tehdä täydelliseksi, niin kauan kuin se tehdään tietoisesti. "Puhdas henki" on puhdas tuhmuus: ellemme ota lukuun hermorakennetta ja aisteja, niin me erhetymme laskussamme – siinä kaikki!..
Kristillisellä moraalilla ja kristinuskolla ei ole yhtään kosketuskohtaa todellisuuden kanssa. Yksinomaan kuvitteellisia syitä ("jumala", "sielu", "minä", "henki", "vapaa tahto" – tai myös "epävapaa"); yksinomaan kuvitteellisia vaikutuksia ("synti", "lunastus", "armo", "rangaistus", "syntien anteeksiantamus"). Kanssakäyminen kuvitteellisien olentojen kanssa ("jumala", "henget", "sielut"); kuvitteellinen luonnontiede (antroposentrinen; luonnollisten syiden käsittämisen täydellinen vajavaisuus); kuvitteellinen psykologia (pelkkää itsensä-väärinymmärtämistä, mieluisien tai epämieluisien yleistunteiden tulkintaa, esim. nervus sympathicuksen tilan, uskonnollismoraalisen luontoperäisen taipumuksen merkkikielen avulla – "katumus", "omantunnonvaiva", "perkeleen kiusaaminen", "jumalan läheisyys"); kuvitteellinen teleologia ("jumalan valtakunta", "viimeinen tuomio", "iankaikkinen elämä"). – Tämä puhdas valhemaailma eroaa hyvin epäedullisesti unelmamaailmasta siinä, että jälkimäinen kuvastelee todellisuutta, jota vastoin edellinen vääristelee, alentaa sen arvon ja kieltää sen. Kun kerran "luonto" käsite oli havaittu vastakkaiseksi "jumala" käsitteelle, täytyi sanan "luonnollinen" merkitä "hyljättävää", – koko tämän valhemaailman maaperä on viha luonnollisuutta ( – todellisuutta! – ) kohtaan, se on syvän tyytymättömyyden ilmaisumuoto todellisuutta kohtaan… Mutta tämä selittää kaiken. Kenellä yksin on syytä valheella vetäytyä pois todellisuudesta? Sillä, joka siitä kärsii. Mutta kärsiä todellisuudesta, se on olla epäonnistunut todellisuus… Tämän valheellisen moraalin ja uskonnon synnyttää se, että haluttomuuden tunteet voittavat halun tunteet, mutta tällaisessa voitossa on dekadensin kaava valmiina…
Samaan lopputulokseen pakottaa arvostelu kristillisestä jumalakäsitteestä. – Kansalla, joka uskoo vielä itseensä, on myöskin vielä oma jumalansa. Hänessä se kunnioittaa niitä ehtoja, joilla se pääsee voittoon, hyveitään, – se projiseeraa halun itseensä, vallantuntonsa olentoon, jota siitä voi kiittää. Ken on rikas, hän tahtoo lahjoittaa; ylväs kansa tarvitsee jumalan, jolle uhrata… Uskonto tällaisilla edellytyksillä on kiitollisuuden muoto. Ollaan kiitollisia omasta itsestään: senvuoksi tarvitaan jumala. – Sellaisen jumalan täytyy voida hyödyttää ja vahingoittaa, täytyy voida olla ystävä ja vihollinen, – häntä ihaillaan niin hyvässä kuin huonossakin. Jumalan luonnotonta kastreerausta pelkäksi hyvän jumalaksi ei ole lainkaan syytä toivoa. Tarvitaan niin pahaa kuin hyvääkin jumalaa: eihän ole juuri kiittäminen suvaitsevaisuutta ja ihmisystävällisyyttä omasta olemassaolostaan… Mitä jumalasta, joka ei tuntisi vihaa, kostoa, kateutta, pilkkaa, viekkautta, väkivaltaa? Joka ehkä ei tuntisi edes voiton ja hävityksen hurmaavaa kiihkoa? Sellaista jumalaa ei ymmärrettäisi: mihin häntä käyttää? Tosin: kun kansa käy perikatoon; kun se tuntee uskon tulevaisuuteen, toiveensa vapaudesta iäksi katoavan; kun sille selvenee, että alistuminen on hyödyllisintä ja että alistettujen hyveet ovat ainoat itsesäilytysehdot, silloin täytyy sen jumalankin muuttua. Hänestä tulee nyt liehakoiva, arka, nöyrä, kehoittaa etsimään "sielun rauhaa", kieltää vihaamasta, kehoittaa lempeästi säästämään, "rakastamaan" niin ystävää kuin vihollistakin. Hän saarnaa siveyttä alati, hän ryömii jokaisen yksityishyveen luolaan, hänestä tulee jokaisen jumala, tulee yksityinen, tulee kosmopoliitti… Ennen hän edusti kansaa, kansan voimaa, kaikkea hyökkäävää ja vallanhimoista kansan sielussa: nyt hän on ainoastaan hyvä jumala… Totisesti, jumalilla ei ole muuta valintaa, joko he ovat tahtoa valtaan – ja niin kauan he pysyvät kansanjumalina – , tai ovat he myöskin kykenemättömyyttä valtaan – ja silloin heistä tulee välttämättömästi hyviä…
Missä tahto valtaan jossakin muodossa