Kapteenin tytär. Александр Пушкин
Читать онлайн книгу.
vastasi äiti, "tämä on sinun isän-sijaisesi; suutele hänen kättänsä, ja anna hänen siunata sinua…" Minä en suostunut. Silloin kavahti mies vuoteelta, sieppasi vyöltänsä kirveen ja rupesi sillä viuhtomaan joka haaralle. Minä yritin juosta pakoon, mutta en voinut … huone tuli täyteen ihmisten ruumiita; minä kompastuin niihin ja jalkani luiskahteli verilätäköissä… Tuo hirveä mies huuteli minua lempeästi, sanoen: "Älä pelkää, tule vaan, niin siunaan sinua…" Kauhu ja hämmästys valtasivat minut… Samassa heräsinkin; hevoset seisoivat; Saveljitsh piti minua kädestä, puhuen:
– "Nousepas pois; nyt on tultu…"
– "Minne on tultu?" kysäsin, hieroen silmiäni.
– "Kestikievariin. Jumala ohjasi meitä, ajoimme suoraan aitaan kiinni.
Nouse pois, hyvä herra, ja käy lämmittelemään".
Minä astuin ulos kuomista. Myrsky pauhasi vielä, mutta hiljemmin entistä. Oli niin pimeä, että tuskin kättänsä eroitti. Isäntä tuli portille meitä vastaan, kantaen lyhtyä liepeensä alla ja saattoi minut ahtaasen, mutta siistiin tupaan, jossa paloi pärevalkea. Seinällä riippui luotipyssy ja korkea kasakanlakki.
Isäntä, syntyjään Jaikilainen kasakka, oli noin kuusikymmentä vuotta vanha, mutta vielä terve ja reipas ukko. Saveljitsh toi perässäni tee-neuvot, pyysi tulta, keittääksensä teetä, joka ei milloinkaan ollut tuntunut minusta niin tarpeelliselta. Isäntä meni toimittamaan.
– "Missäs opas on?" kysyin Saveljitsh'ilta.
– "Tääll'on, hyvä herra", vastasi ääni ylhäältä.
Minä katsahdin makuulavalle (komppeliin) ja näin mustan parran ja kaksi kiiluvaa silmää.
– "Tuliko vilu?"
– "Eipä vielä, kun ei ele muuta päällä kuin ohut nuttu. Oli turkkikin, mutta häpeä sanoa, kipeä kärsiä – oppiin panin eilen illalla kapakkaan: pakkanen ei näyttänyt juuri kovalle".
Samassa tuli isäntä sisään, tuoden kiehuvan samovaarin (vedenkiehuttimen). Minä kutsuin opastani juomaan teetä; hän laskeusi lavalta. Hänen ulkomuotonsa veti puoleensa huomioni. Hän oli noin neljänkymmenen iässä, kasvultaan keskikokoinen, laiha, mutta harteva. Musta parta vivahti jo vähän harmaasen: suuret silmät olivat tavattoman vilkkaat. Hänen kasvonsa näyttivät varsin miellyttäviltä, mutta samalla asui niissä jotain veitikkamaista. Tukka oli puolipyöriön muotoinen. Hartioilla oli hänellä rikkinäinen nuttu ja jalassa tatarilaiset roimahousut. Minä tarjosin hänelle kupillisen teetä; hän maistoi ja veti huulensa kurttuun.
– "Hyvä herra", virkkoi hän, "olkaa hyvä ja käskekää antaa minulle ryyppy viinaa; tee ei ole meidän, kasakkain, juomaa".
Minä tein kernaasti hänen tahtonsa.
Isäntä otti kaapista viinapullon ja lasin, meni hänen luokseen ja, nähtyään hänen kasvonsa, virkkoi:
–– "Ahaa! Oletpa taas näillä mailla! Mistä nyt matka?"
Opas iski hänelle silmää ja vastasi sananparrella:
– "Lensin pellolle, noukin hamppua; heitti mua muori kivellä, mutt'ei osannutkaan. Entäs teillä?"
– "Mitäpäs meillä?" vastasi isäntä, jatkaen salaperäistä puhetta, "iltakirkkoon soitettiin, mutta papin muori kielsi: pappi kylään meni, piru kävi kirkolle".
– "Ole vaiti äijä", vastasi oppaani, "kyllä sade sieniä kasvattaa, ja kun sieniä on, kyllä konttikin saadaan; mutta nyt (ja taas hän iski silmää) pistä kirves selän taakse: metsässä vartija kulkee. Maljanne, hyvä herra!"
Sen sanottuaan otti hän lasin, risti silmänsä ja juoda kulautti lasin yhtä haavaa, kumarsi sitten minulle ja palasi lavallensa.
Silloin en voinut vielä ymmärtää tuota rosvojen puhetta, mutta sittemmin vasta arvasin sen tarkoittaneen Jaikin (Uralin) sotaväen asiata, kansan, joka siihen aikaan juuri oli saatu rauhoitetuksi 1772 vuoden kapinan jälkeen. Saveljitsh kuunteli nähtävästi suurella tyytymättömyydellä.
Epäluuloisia katseita loi hän vuoroin isäntään, vuoroin oppaasen. Kestikievari oli syrjässä keskellä aroa, kaukana muista asutuista paikoista ja näytti hyvin rosvojen pesälle. Mutta mitäs tehdä! Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan. Saveljitsh oli rauhaton, ja tuo minua suuresti huvitti. Sillä välin kävin lavitsalle levolle. Saveljitsh päätti kömpiä uunin päälle. Isäntä kävi lattialle. Pian kuului koko tupa kuorsaavan; minäkin nukuin sikeästi.
Herättyäni seuraavana aamuna jotenkin myöhään, huomasin myrskyn jo tyyntyneen. Aurinko paistoi. Huikaisevana kimalteli lumi äärettömällä arolla. Hevoset olivat valjaissa. Minä kysyin isännältä paljonko olimme velkaa, ja hän otti meiltä niin kohtuullisen hinnan, ettei edes Saveljitshkaan ruvennut hänen kanssaan tinkimään. Eiliset epäluulotkin haihtuivat kokonaan hänen mielestään. Minä kutsuin oppaan, kiitin häntä avusta ja käskin Saveljitshin antaa hänelle viisikymmentä kopekkaa juomarahaa. Saveljitsh rypistelemään kulmakarvojansa. – "Viisikymmentä kopekkaa, niinkö?" virkkoi hän, "ja mistä hyvästä? Siitäkö, että sinä juuri suvaitsit kyyditä hänet kestikievariin? Ei millään muotoa: ei meillä tässä ole liikoja viisiäkymmeniä kopekoita. Paljoksipa kävisi ruveta joka miehelle antamaan juomarahoja; sillä tavalla pian itsekin panisimme hampaat naulaan".
Minä en ruvennut väittelemään Saveljitshin kanssa. Itsehän olin luvannut, että hän olisi täysi herra rahoille. Harmitti minua kumminkin, etten saattanut osoittaa kiitollisuuttani miehelle, joka oli auttanut minut, josko ei juuri hädästä, niin ainakin hyvin tukalasta tilasta.
– "Hyvä", virkoin kylmäkiskoisesti, "kun et tahdo antaa rahaa, niin annapas hänelle joku päällysvaate matkalaukustasi: hän on liian ohuessa puvussa. Anna hänelle jäniksen-nahkainen turkki".
– "No mutta hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi Saveljitsh. "Mitäs hän sinun turkillasi tekee? kapakkaan tuo koira sen vie, ensimmäiseen kapakkaan".
– "Älä sinä, äijä parka, siitä huoli", virkkoi kuljeksija; "ei se ole sinun asiasi, kapakkaanko sen vien vai olen viemättä. Herra suvaitsee suoda minulle turkkinsa omilta hartioiltaan; semmoinen näetkös on Herran tahto; mutta sinä kun kerran olet lakeija, niin ole lakeijana vaiti ja tottele koreasti".
– "Ethän sinä Jumalatakaan pelkää, sen rosvo", tiuskasi hänelle Saveljitsh äkäisesti. "Näet, ettei lapsi vielä oikein ymmärrä, ja olet paikalla valmis kettämään häneltä vaikka kaikki. Mitä sinä teet herran turkilla? Eihän se mahdukaan tuommoisille hiton hartioille".
– "Älä nyt viisastele", sanoin minä ukolle; "tuo vaan turkki tänne pian!"
– "Laupias Herra!" huokasi Saveljitsh. "Jäniksen-nahkainen, melkein uuden uutukainen! Ja kelle sitte? Juoppo-ratille, juoppo-lallille!"
Turkki tuli kumminkin. Opas heti rupesi sitä päälleen koettamaan. Tuo turkki oli tosiaankin hänelle ahdas. Ponnisteltuaan ja pinnisteltyään ja ratkottuaan muutamia saumoja hän kumminkin sai sen yllensä. Saveljitsh oli vähällä itkeä, kuultuaan rihmain riksahtelevan. Kuljeksija oli erittäin mielissään lahjastani. Hän saattoi minua rekeen asti ja sanoi, syvään kumartaen: "Kiitoksia, hyvä herra! Palkitkoon Jumala teille hyvän työnne! En milloinkaan unohda hyväntahtoisuuttanne". Hän meni yhtäänne, minä läksin toisaanne, ja pian olin unohtanut eilispäivän pyryt ja oppaat ja jäniksen-nahkaiset turkit.
Tultuani Orenburgiin, menin suoraan kenraalin luokse. Hän oli iso mies, vähän jo vanhuudesta kyyristynyt. – Pitkät hiuksensa olivat aivan valkoiset. Vanha, väristänsä luopunut virkapuku muistutti Anna keisarinnan aikuista sotilasta; puhuessaan mursi hän saksaan. Minä annoin hänelle isäni kirjeen. Kuultuaan isäni nimen, hän katsahti minuun.
– "Voi sentään", sanoi hän. "Kuinka suur aika on, kun Andrei Petrovitsh oli niin vanha kuin sie, ja nyt sie olet hänen poika! Ah, se aika, se aika!" Hän avasi kirjeen ja rupesi lukemaan puoli-ääneen, tehden muistutuksiansa:
– "Hyvä herra Ivan Karlovitsh, toivoakseni teidän