Syvistä riveistä. Various
Читать онлайн книгу.
vahvistui vuosi vuodelta, niinpä siskonsakin, ja velka tuli käsityöllä maksetuksi, vaikka Taavetin täytyi apulaisena käyttää toisen kylän satulamaakaria vaikeampien töiden tähden monena peräkkäisenä vuonna.
V. Uusia tuumia
Vuodet ovat eteenpäin vierineet. Taavetti on jo käynyt rippikoulun, ja on, vaikka kuudentoista vanha, jo täyden miehen kokoinen. Parina viimeisenä vuonna ei ole enää tarvinnut käyttää vierasta apua maan töissä; ne on Taavetti tehnyt äitinsä ja sisartensa kanssa. Äidin silmät ovat kumminkin nyt lopullisesti pimenneet, ettei hän voi enään nähdä omia kauniita lapsiansakaan. Lääkärikään ei voi enään niille mitään, ja hän on täydellisesti lastensa ja Jumalan huostassa. Päiväkaudet istuu hän nurkassa jotakin nypistellen, että saa vähänkin hupaisemmasti aikansa kulumaan.
Taavetti se isännöitsee torpassa. Hän ei ole tähän asti vielä yrittänyt muuta käsityötä kuin satulamaakarin työhön vivahtavaa, vaan hän nyt, kun on velatoin, myös rupeaa tekemään kaikenlaista talouskalua. Satulamaakarin työt on tehty niin tarkkaan, että tuskin koko kylässä pistoakaan sellaista työtä olisi koko talvena. Puutyötä siis nyt on torpassa ensimmäiseksi tehtävä. Hevonen on aikansa kuluksi jyrsinyt seimen laidan. Vajassa on entisiltä ajoilta muutamia vanhoja lautoja, tuvassa on kirves ja vanha saha. Sahan hampaat ovat tylsät, mutta Taavetilla on viila, jolla hän on hevosen kaluja tehdessään naskaliaan teroittanut. Nyt viilaa hän sahan hampaat teräviksi, ja vääntää niitä siihen asemaan että ne tulevat tarkoituksensa mukaisiksi. Sitten laittaa hän seimen laidan ja sanoo ruunalle:
"Syö muuta ruokaa äläkä pilaa seimen laitaa! Etpä luullakseni nälässä ole ollut, koska lautasesi on niin tasainen."
Tallista lähtiessä näki Taavetti sisaren menevän navettaan ja muisti hänen puhuneen, että sielläkin on jotain vikaa.
"Mari, onko se lehmän parsi kaatunut?"
"Kyllä se kallellaan vähä on."
"No, syntihän se on että parsi kallellaan on. Harmittaahan se lehmääkin, kun seinät kallistuvat. Mitäpä sanoisimme, jos pirtin seinä rupeaisi päällemme taipumaan emmekä pääsisi alta pois."
"No, eihän tuohon tarvitse muuta kuin kaksi hyvää kiilaa, siinä on vaan jalat perään antaneet."
Silloin veisti Taavetti kiilat ja löi parren suoraksi.
"Tytöt, teidän pitää oppia kankaita kutomaan", virkkoi Taavetti taas kerta sisarelleen; "kehrätä te jo vähän taidatte jokainen.—Onko meillä kangaspuut kunnossa?"
Marin piti tehdä tili kangaspuista: hän haki ne esiin, vaan ei saanut selkoa kelpasiko ne vai ei.
"Ka, niin mene hakemaan asian ymmärtävä ihminen, joka katselee kangaspuut ja sanoo mitä niistä puuttuu. Kaikki pitää saataman kotona tehdyksi."
"Minä en jouda menemään niin paikalla, vaan saa Hanna mennä käskemään Mertalan Matleenaa", sanoi Mari.
Hanna meni käskemään.
Mertalan Matleena oli vanha piika, jolla oli omat huoneet, ei aivan kaukana Rahkosen torpasta; hänellä ei ollut mitään maanviljelystä, hän elätti itseänsä paljaalla kutomisella ja sitä hän tekikin sekä maalle että kaupunkiin. Hän oli muuten hyvin sievä ihminen ja vaatetti itsensä hyvin siististi, vaan muutoin sanottiin häntä hieman äkäiseksi, ja se lieneekin ollut syynä, ettei hän ollut kenenkään kanssa naimiskauppoihin joutunut.
Pian tulikin Hanna takaisin ja sanoi:
"Tulee vähän ajan päästä."
Pian tulikin Matleena, aivan kirkko-puvussaan. Kamarissa laitettiin kaikki siistiin kuntoon, että olisi sopinut sinne vaikka herroja käskeä. Sinne sai vieras luvan mennä.
Kun oli tavalliset tervehdystemput toimitettu ja hyvät päivät suoritettu, alkoi Taavetti puhua:
"Minä olen kutsuttanut teidän luokseni. Olisitteko niin hyvä ja katsoisitte ovatko meidän kangaspuumme kelpaavassa kunnossa. Jos ei, niin olisitte hyvä ja sanoisitte mitä niihin on lisäksi hankkiminen, ja jos tahtoisitte opettaa noita tyttöjä kangasta kutomaan, kyllä minä vaivanne maksan."
"Kyllähän tuosta pian selko saadaan", sanoi Matleena.
Nyt tarkasti hän kangas-puut ja huomasi että niillä kyllä tavallista kangasta kutoo, kun vaan hankkii kaksi uutta pirtaa ja yhdet uudet niidet, ja pienemmän sukkulaisen. Mitä muuhun opettamiseen ja harjoittamiseen tulee, niin saavat tytöt käydä opetusta hänen luonansa saamassa.
Tätä keskustelua ja kangas-puiden tutkimista toimitettiin porstuassa.
Sinne hiipi vanha Esterikin, kun kuuli Matleenan äänen.
"Se on hyvä että Matleena ottaa opettaakseen tyttöjä kutomaan; minä kun en ole koskaan ollut mikään kutoja, niin en ole voinut heitä opettaa. Jotakin kumminkin olisin kutonut, jos en niin sokea olisi ollut puolta elämäni ikää."
"Niin siinä on kutomisessa työtä näkevällekin, vaikka kuuluu niitä jossain paikassa olevan sokeitakin kankureita. Lienee tuo se kumminkin harvinainen poikkeus, ja erityinen luonnon lahja."
"Oh, vai on sokeitakin kankureita!" Esteri ihmetteli.
Nyt meni Matleena pois, ja tytöt lupasivat tulla ensi tilassa kangaskutouksen oppiin ja olivat erittäin iloissaan.
VI. Omaa pajaa
Seuraavana päivänä tuli kova kysymys, kuka tytöistä ensimmäiseksi kutous-kouluun menee. Taavetti oli aamulla hevosen kanssa lähtenyt metsään. Siinä siis tytöt neuvottelivat osaksi keskenään, osaksi äitinsä kanssa.
Liisa, joka oli vasta kymmenvuotinen, sanoi:
"Minä menisin mielelläni."
"Sinä olet liian pieni; jos minä menisin, niin se toista olisi", sanoi kaksitoistavuotinen Esteri.
"Johan nyt, nuoremmasta päästäkö niitä kankurin oppilaita aloitetaankin", sanoi äiti.
"Kaikkein sopivin on siihen Hanna", sanoi Mari.
"Niin minunkin mielestäni", sanoi äiti. "Sillä Marin täytyy olla kotona emännyyttä pitämässä, ja kun kerran oppi taloon saadaan, kyllä se siitä leviää joka sisareen."
"Olkoon menneeksi", sanoi Hanna ja lähti astumaan Mertalan Matleenan luo.
Vähä sen jälkeen tuli Taavetti kotiin metsästä.
"No, onkos kukaan mennyt kutomaan?" kysyi hän kohta sisään päästyänsä.
"Hanna meni", vastasi äiti.
"Se minunkin tarkoitukseni oli, että Hannan sinne olikin mentävä; hänestä se kumminkin tulee kankuri, jos kenestäkään koskaan," sanoi Taavetti, katsellen akkunasta ulos. "Ja minäkin aion opetella tekemään joka sorttia työtä, että osaisin kaikkia."
"Jolla on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää", vastasi äiti sananlaskulla.
"Eipä. Se sananlasku ei aina pidäkkään paikkaansa. Kaikkein vähimmän sen tarvitsee nälkää nähdä, joka osaa monenlaista tehdä. Jos ei yksi auta, auttaa toinen."
Mitä olikaan Taavetti metsästä tuonut, mitä puita hänellä oli kuormassa pihalla, mihin tarkoitukseen hän niitä aikoi käyttää, siitä eivät tytöt suoraa saaneet. Aikoisiko hän ruveta huonetta rakentamaan, vai mitä hän niin suurilla puilla? Varmaankin hän on niitä luvattomasti varastanut, josta hän ehken joutuu aika sakon saamaan. Mari se toisille pihalla niin arveli ja Taavettikin siihen, samassa tullessaan, kuuli harmikseen Marin viimeiset sanat "sakon saamaan".
"Minkä sakon saamaan? Enkö minä ole niitä isännältä rahalla ostanut? Ei suinkaan mahtane ostamisesta olla mitään sakkoa."
"Enhän minä tiennyt sinun niitä ostanees", sanoi Mari hämillään.
"Milloin ennen olen mitään varastanut? Luuletko että minä varastamalla rupean aikeitani panemaan käytäntöön?" Viimeisen lauseen sanoi hän semmoisella painolla, että tytöt päättivät