Sinisilmäis, armas impi,

      – Oi, mi puhtaus niistä loistaa,

      Päivän varjopilvet poistaa:

      Sydämeni rauhoittuu.

      Kirkas, niinkuin illan taivas,

      Katsehesi lumoovainen!

      Sellainen on jalo nainen,

      Ajattelen itseksein.

      Omaksein jos sinut saisin,

      Kaikki, kaikki unhottaisin,

      Päivän riidat, torat ne

      Sais'vat jäädä toisille.

      Lakkaamatta kiitteleisin

      Herraa kaikkivaltiasta,

      Omastaan jos maailmasta

      Mulle lemmen-onnen sois.

      Mutta päivä peittyy vielä

      Tuonne taivaanrannan taakse,

      Lemmen-aurinko ei nouse

      Valaisemaan tietäni.

      Hiljaa nukkuu unehensa

      Kotimaani kaunis ilta.

      Tyyntä rauhaa taivahilta

      Herra vaaroillemme suo.

      Minä yksin vaan oon tässä,

      Rauhaa syömmessäin ei vielä.

      – Impeni, oi miks' oot siellä

      Kaukana niin luotani!

      Sinisilmiäis jos kerran,

      Kerran vielä, nähdä saisin,

      Kaikki muut mä unhottaisin,

      En sinua, en maatani!

      Vimmatusti myrsky riehuu,

      Purren reunamilla kiehuu

      Aallot kylmät, vihaiset.

      Pursi pieni niit' ei kestä,

      Luonnotar jos tuult' ei estä,

      Purren peittää lainehet.

      Kohti kotirantojansa

      Pursi kiitää purjeillansa;

      Rannat vihannat ei näy.

      Illan tullen tuuli kiihtyy,

      Vaikka luonto muutoin viihtyy,

      Aallot ankarammin käy.

      Kullasta jos pursi oisi,

      Kai se kotirannat voisi

      Töin ja vaivoin saavuttaa:

      Siihen tuskin vihaisimmat

      Merten tuulet ankarimmat,

      Uskaltaisi koskettaa! —

      Tuulet vaikka kallioihin

      Kultapurren löisi, noihin

      Kuitenkaan ei särkyis se.

      Uljaasti se tuulten kanssa

      Kamppailisi matkallansa

      Ijäisyyden rannoille.

      Puisen purren luodoillensa

      Myrskyt iskee – huviksensa! —

      Kallioihin murskaks lyö.

      Siitä pelastua minne?

      Kun ei rannikot näy sinne,

      Kun on synkkä myrsky-yö.

      Niinpä usein maailmassa

      Kohtaloiden pauhinassa

      Ihmislapsen laita on.

      Hän ei koetuksiansa

      Kestä heikoll' voimallansa;

      Voima määrää kohtalon.

      Yks' on kuitenki, mi kestää:

      Uskon voima kaikki estää

      Ajan hurjan tuulispäät.

      Tuulen vehkeily ei saata

      Ihmislasta maahan kaataa,

      Vaikk' on hurjat myrskysäät!

      Seutu missä ensikerran elonpäivää näkemään

      Ihmislapsi syntyessään avajaapi silmiään,

      Seutu se on rakkain meille armahine muistoineen,

      Sinne halumme on aina, leikkipaikkaan entiseen.

      Sinne, missä kukkanurmet kotilehtoin suojassa

      Ijät muistuttavat meille onnellista lapsuutta,

      Missä kyntörastaan laulut kauniit kesä-öinä soi,

      Sinne päivän hälinästä henkemmekin halavoi!

      Synnyinpaikkani on parhain, vaikka muutoin oisinkin

      Onnetarten helmalapsi, eloni ois mahtavin;

      Vaan en kuulis kesä-illoin kotikuusten huminaa,

      Näkis' en kuin päivä kirkas synnyinpaikkaa kaunistaa.

      Oi, en silloin onnestani oikein voisi iloita,

      Heitetty jos oisin maille kauvas synnyinpaikasta,

      Elämäni aamuhetkiin lennähtelis aatoksein,

      Missä yksin voisin löytää ilon, rauhan syömmellein.

      Onnettaret vaikka veisi minut ulos maailmaan

      Kauvas synnyinpaikastani, eloon vaihettelevaan

      Iloon, onneen runsahasen kodin pienen suojasta

      Tuost' en kuitenkaan mä voisi vilpittömäst' iloita.

      Min' en voisi unhoittaa, kuin lasna ollen laulelin

      Kodin armaan orren alla, vilpitöinnä iloitsin.

      – Kuinka illan tullen ennen äidin hellän syliin jäin

      Uneksimaan kohtaloita tulevaisen elämäin.

      Paikan tiedän, missä synnyin, missä kasvoin lapsena,

      Paikkaa hautani en saata, ihmislapsi, arvata.

      Lyhyt matkani on täällä, vaikka monivaiheinen;

      Outo, tietämätöin mulle kuitenkin on loppu sen.

      Salli, Herra, nuoruuteni Sinulle mun uhrata,

      Elonhetket kaikki salli elää siinä uskossa,

      Että kerran päivä päättyy ajan vaihettelevan,

      Uuden aamun kellot soivat halki kolkon maailman.

      Silloin salli luokseis tulla, syliis, Isä, lenteä

      Toivon siivillä mun sieluin elon kolkon keskeltä.

      Rakkauteni jääköön