Skandinaviasta. Various
Читать онлайн книгу.
pettää häntä, ja ystävänsä rouva Terning lohdutellen vakuutti hänen vastedeskin saavan siinä suhteessa olla ihan rauhassa.
"Teitpä oikein ystävällisesti, kun tulit, hyvä Konkordia", sanoi rouva, neiti Riegelin hypähtäessä ovesta sisään. "Minulla on niin tulinen kiire. Me muutamme huomenna maalle."
"Vai maalle! Kuulehan kaikkia!"
"Mihinkä sinä kesäksi menet?"
"Minä tietysti olen kaupungissa, niinkuin sekä sinä että minä aina tähän asti olemme olleet."
"Konkordia-raukka, minä en käsitä, mitenkä sinä voit täällä tulla toimeen. Sinun pitää nyt hyvin usein käydä meillä siellä maalla ja oikein tuulettaa kaupungin tomut itsestäsi."
"Tuhat kiitosta, se oli oikein liian ystävällistä."
"Kas niin, nytpä luulen jo kaikki olevan järjestyksessä", sanoi rouva, täytettyään pari nojatuolia pikku kapineilla ja asetettuaan ompelupöydän alassuin sohvapöydälle.
"Milloinka sinä lähdet?"
"Huomenna kello yhdeksän junalla."
"Minä tulen silloin vielä asemalle", sanoi neiti pois mennessään.
Seuraavana päivänä kello 9 läksi juna puhkaen matkaan ja vei rouva Terningin sekä lapset pois kaupungin kuumuudesta maaelämän iloihin.
Neiti Riegel seisoi hymyillen asemasillalla ja nyykytti päätään niin, että olisi luullut hänen kaulanikamiensa nyrjähtävän; rouva Terning puolestaan huiskutti nenäliinaansa niin kauan, kun suinkin voi häntä erottaa. Olisi melkein luullut hänen lähtevän käymään ainakin Austraaliassa.
Terning itse ei konttoritöiltään voinut tulla tähän juhlalliseen erokohtaukseen.
Hän söi sitte aikanansa kahdeksan äyrin päivällisen höyrykeittiössä ja läksi kotiinsa levähtämään. Mutta sohva oli täpösen täynnä valokuvia ja muuta rojua, sängyt olivat maalla ja tuolit muissa viroissa, eikä missään ollut tyhjää paikkaa.
Mies parka istuutui sentähden kokoon käärityille lattiamatoille ja aikoi hiukan nukahtaa, vaan torkahtaessaan kieri lattialle ja löi päänsä seinään.
Harmistuneena nousi hän ylös ja muisti, ett'ei vielä ollut saanut tavallista kahviansakaan.
"Hyvänen aika toki," mutisi hän, "miksikä en voisi suoda itselleni sen verran iloa, että joisin kahvini luonnon helmassa niinkuin ennen poikamiehenä, kun vaimonikin on maalla raitista ilmaa nauttimassa?"
Ottaen hattunsa läksi hän Tivolin puistoon.
Muutaman pöydän luona tapasi hän kolme vanhaa ystävää; kaksi oli valtion virkamiestä ja kolmas kauppamatkustaja.
Suuri ilo nousi tietysti yhtymisestä, ja monta kuppia kahvia lisinensä toi ilo mukanaan.
Kello neljän aikaan nousi Terning, aikoen lähteä.
"Joutavia!" sanoi kauppamatkustaja. "Pidetäänpä nyt toki pientä iloa.
Hoi! tuokaapa neljä pulloa seltteriä ja jäätä ja kaksi pulloa punssia!"
"Minun täytyy joutua konttoriin."
"Voithan lähettää sanan, ett'et jaksa oikein hyvin. Meidän virastossa ollaan tavallisesti poissa pari päivää viikossa", sanoi toinen notaarius.
Vähän aikaa arveltuansa myöntyi Terning, sana lähetettiin ja punssi juotiin iloiten ja riemuiten.
Sitte tuli Reinin viiniä, sitte taas punssia, ja vihdoin tuli Terningin isäntä ja seisattui pöydän luo.
"Te ette voi oikein hyvin, herra Terning?" kysyi hän.
"En, minulla – minun – päätäni pakottaa niin kovin", tavoitteli Terning punastuen.
"Hyvin luonnollista", sanoi tukkukauppias, pulloihin katsahtaen. "Mutta kun pelkään päätautinne palaavan useamminkin enkä minä voi pitää kivuloista väkeä konttorissani, niin lienee parasta meidän erota tämän kuun lopussa." Ja niin sanoen hän meni.
Kun Terning iltasella saapui maalle vaimonsa luo, oli koko hänen olemuksensa yli levinnyt suruisuuden ja punssin tuoksu. Lempeällä äänellä ilmoitti hän menettäneensä paikkansa.
Ulkona satoi rankasti ja roiskui sitä sisäänkin ikkunoista, niin että pieniä purosia kasvoi lattialle.
Rouvan kyyneleet sekautuivat sadeveteen, ja pienet Terningit itkivät, kun mammakin itki.
Semmoinen oli Terningien ensimäinen ilta maalla.
III
Erittäin mukavan asunnon Terningit olivat saaneetkin. Koko talossa oli kolme huonetta. Niistä oli Terningeillä kaksi. Makuuhuone tosin oli melkoisen pieni ja umpinainen, mutta olihan lisäksi tilava sali, yksinkertaisesti, vaan sievästi koristeltu värikkäillä ruhtinaallisten henkilöiden kuvilla ja vanhoihin teekannuihin istutetuilla paperikukilla.
Tosinhan katto oli hyvin matalalla ja ikkunat laitetut niin, ett'ei niitä huolinut avata eikä niistä katsella uloskaan; mutta toden totta, eihän maalla niin tarkkaa lukua tarvitse kaikista pitää. Kun ilma on kaunis, niin saahan sitä olla ulkona.
Olihan talossa pieni kaunis puutarha ja siinä kasvoi kaalia ja piooneja sekä kolme näivettynyttä omenapuuta, joiden välille oli pingoitettu nuoria vaatteiden kuivausta varten. Sitä paitsi oli suuri piha, jossa lapset saivat kieriskellä hiekassa sekä leikkiä hanhien ja porsaiden kanssa; ja keskellä pihaa oli lätäkkö, josta lehmät eivät huolineet juoda, mutta erinomaisen mukava se oli pikku lasten hukuttautua. Tämä kaikki nyt oli niin maalaista ja kaunista.
Ensi päivät rouva Terning nautti nauttimallakin maaelämän iloja; mutta ajan pitkään hänestä kuitenkin alkoi tuntua liian yksitoikkoiselta tuo yksin istuminen ompeluksinensa ja siirtyminen toiselta seinältä toiselle, että edes vähänkin varjon löytäisi, varsinkin kun ainoina huvituksina oli vain estellä poikia juoksemasta lätäkköön ja hanhia tarttumasta heidän sääriinsä.
Palvelustyttö käveli omin päinsä, kuin olisi ollut siitä vähän nyreissänsä, että oli lainkaan tullut tähän maa-ilmaan, talon emäntä oli ihan kuuro ja hänen miehensä heränneiden lahkolainen. Hän oli pari kertaa koettanut kääntää rouvaakin, mutta kun huomasi saarnaavansa yhtä kuuroille korville kuin vaimonsakin, kohteli hän sitte häntä äänettömällä ylenkatseella.
Rouva Terningin suurinna ilona oli siis miehensä tulo illoin kaupungista; mutta ei sekään ilo pysynyt eheänä, sillä Terningin kasvot synkistyivät päivä päivältä.
"Oletko sinä sairas, ukkoseni?" kysyi rouva eräänä iltana.
"En, mutta toivoton."
"Luuletko sitte todellakin menettäväsi paikkasi, sen tähden että vain sen yhden ainoan kerran olit – hm – vähän – hm."
Terning pusersi huulensa yhteen ja leikki kiivaasti kynäveitsellään.
"Ei se vaan paikka yksin ole," sanoi hän, "mutta minä en yleensä ymmärrä, kuinka tästä oikein selviämmekään. Ei ole vielä kulunut puoltakaan kuukautta, vaan koko kuun palkka jo on mennyt ja enempikin."
"Sinun pitää sitte kaiketi ottaa laina."
"Ei minulle kukaan anna lainaksi äyriäkään."
"Entä Pietari-setä sitte?"
"Hän on meitä auttanut jo niin monta kertaa."
"Kyllä hän vieläkin auttaa. Kuulepas, arvaapas mitä? Minulle johtui juuri mieleen hyvä ajatus. Se miesparka on kaiketi ihan kuolemaisillaan siellä kaupungin hirveässä kuumuudessa, hän kun on niin lihava. Me kutsumme hänet tänne sunnuntaina yhdessä Konkordia Riegelin kanssa."
"Mitä siitä apua olisi?"
"Sekin nyt oli kysymys. Me laitamme tietysti hänelle kaikki niin hauskaksi kuin mahdollista, ja kun ukko sitte on oikein hyvällä tuulella, niin istuudun minä hänen viereensä ja katson häntä oikein ystävällisesti silmiin – näin!"
"No,