Sota ja rauha I. Tolstoy Leo
Читать онлайн книгу.
hän miellyttävästi teki lopun Pierren ikävistä ja sopimattomista hyökkäyksistä. Jutun jälkeen alettiin puhella kaikenlaisista pikku asioista, entisistä ja tulevista tanssiaisista, seuranäytelmästä, ja siitä, missä ja koska taas tavataan.
VI
Kiitettyään Anna Pavlovnaa ihastuttavasta illanvietosta vieraat alkoivat hajautua.
Pierre oli kömpelö. Lihava kun oli ja varreltaan tavallista pitempi ja harteikkaampi, ei hän suurine punaisine käsineen osannut, kuten sanotaan, astua vierashuoneeseen ja vielä vähemmän sieltä poistua, toisin sanoen, hän ei osannut lähteissään lausua jotain erityisen miellyttävää. Sitäpaitsi hän oli hajamielinen. Noustessaan hän oman hattunsa asemasta sieppasi käteensä kolmikulmaisen sulkatöyhtöisen kenraalinhatun ja töyhtöä nykien kieritteli sitä kädessään, kunnes kenraali sen häneltä otti. Mutta hänen hajamielisyytensä ja tottumattomuutensa vierashuoneen tapoihin ja puheisiin korvasi monin kerroin hänen sydämellinen, avonainen ja vaatimaton kasvojensa ilme. Anna Pavlovna kääntyi häneen ja ilmaisi kristillisen hellästi, että on antanut anteeksi hänen hyökkäyksensä, nyökäytti päällään ja sanoi:
– Toivon taas pian teidät näkeväni, mutta toivon myös, että muutatte mielipiteenne, rakas monsieur Pierre.
Pierre ei hänelle mitää vastannut, kumarsihan vain ja näytti vielä kerran kaikille, miten hän hymyilee. Eikä hänen hymynsä mitään erikoista ilmaissut, kenties sentään jotain tähän tapaan: "Mielipiteet mielipiteinä, mutta näettehän, miten olen hyväntahtoinen ja kelpo poika". Ja tämän tunsivat välittömästi kaikki, Anna Pavlovnakin.
Ruhtinas Andrei oli jo eteisessä, ja palvelija kurotteli hänen harteilleen viittaa. Rauhallisena hän kuunteli, miten vaimonsa lörpötteli ruhtinas Hippolytin kanssa, joka myös jo oli ehtinyt eteiseen. Ruhtinas Hippolyt seisoi kauniin, raskaan ruhtinattaren vieressä ja katsoa tuijotti häneen lornetillaan.
– Menkäähän, Annette, vilustutte, – puheli pikku runtinatar, lausuessaan jäähyväisiä Anna Pavlovnalle. – C'est arrêté,8 – lisäsi hän hiljaa.
Anna Pavlovna oli ehtinyt jo puhelemaan pikku ruhtinattaren kanssa naittamishankkeistaan.
– Luotan teihin, rakas ystävä, – puheli hiljaa Anna Pavlovnakin, – te kirjoitatte nadollenne ja ilmoitatte sitten minulle, mitä isä asiasta arvelee. Näkemiin, – ja hän poistui eteisestä.
Ruhtinas Hippolyt astui pikku ruhtinattaren luo, kumartui hänen puoleensa ja alkoi miltei kuiskaten hänelle jotain puhua.
Kaksi palvelijaa, toinen ruhtinattaren, toinen ruhtinas Hippolytin, seisoi odotellen heidän keskustelunsa päättymistä. Toisella oli saali, toisella kaapu kädessä, ja he kuuntelivat isäntäväkensä heille käsittämätöntä ranskankielistä keskustelua sen näköisinä aivan kuin kaiken ymmärtäisivät, vaikkeivät ole ymmärtävinään. Ruhtinatar tapansa mukaan puhui hymyillen ja kuunteli nauraen.
– Olen sangen iloinen, etten mennyt lähettilään juhlaan, – sanoi ruhtinas Hippolyt: – ikävä… Verraton illanvietto, eikö totta, verraton?
– Sanotaan tanssiaisten olevan ylen komeat, – vastasi ruhtinatar, haivenista huultaan kohauttaen. – Siellä ovat seurapiirin kaikki kaunottaret.
– Ei toki kaikki, eipäs ole teitäkään; ei kaikki, – lausui ruhtinas Hippolyt iloisesti nauraen ja temmattuaan saalin palvelijalta, alkoi sitä sovitella ruhtinattaren kaulalle sellaisella innolla, että palvelijakin sai häneltä sysäyksen.
Liekkö ollut kömpelyyden syy tai tahallaanko (kenkään ei voinut sitä eroittaa) lie antanut kätensä niin kauvan olla ruhtinattaren kaulalla, vaikkakin saali jo oli paikallaan, mutta siltä ainakin näytti niinkuin olisi hän syleillyt nuorta naista.
Ruhtinatar irtautui hänestä sulavasti, mutta yhä sentään hymyili ja kääntyi mieheensä. Tämän silmät olivat aivan ummessa: niin väsyneeltä ja uniselta hän näytti.
– Oletko valmis? kysyi hän vaimoltaan ja katsahti samalla häneen.
Ruhtinas Hippolyt heitti kiireesti harteilleen kaapunsa, joka uusimman kuosin mukaan oli niin pitkä, että liepeet maata laahustivat, ja lähti juosta kompuroimaan ruhtinattaren jälestä portaille, joiden luona palvelija jo sovitteli ruhtinatarta vaunuihin.
– Princesse, au revoir,9 – hän huusi, kangertaen kielellään, kuten jaloillaankin.
Ruhtinatar sovitteli pukuaan ja istuutui vaunujen hämärään; hänen miehensä asetteli miekkaansa; ruhtinas Hippolyt oli auttavinaan, mutta hääräilikin vain esteenä.
– Päästäkäähän, herraseni, – sanoi ruhtinas Andrei kuivan epäkohteliaasti ruhtinas Hippolytille, joka sulki häneltä tien vaunuihin.
– Odotan sinua, – lausui hän hyväillen ja lempeästi Pierrelle.
Eturatsastaja lähti liikkeelle, ja vaunujen pyörät alkoivat jyristä. Ruhtinas Hippolyt nauraa kikatti portailla odotellessaan vikomttia, jonka hän oli luvannut saattaa kotiin.
– Mutta rakkaani, teidän pikku ruhtinattarenne on ylen suloinen, ylen suloinen, – puheli vikomtti istuuduttuaan Hippolytin viereen vaunuihin. – Kerrassaan suloinen. – Hän suuteli sormiensa päitä. – Ja täydellinen ranskatar.
Hippolyt nauraa pyrähti.
– Ja entäs te sitten, olettepa tekin vaarallinen mies, vaikka olettekin niin viattoman näköinen, – jatkoi vikomtti. – Säälikseni käy aviomies raukka, tämä pikku upseeri, joka on olevinaan ainakin hallitsevan henkilön veroinen.
Hippolyt pyrskähti taas nauramaan ja mongersi naurun seasta:
– Ja te olette sanoneet, etteivät venakot ole ranskattarien vertaisia. On vain vetäistävä oikeasta rihmasta.
Pierre oli saapunut ruhtinas Andrein luo ennen isäntäväkeä ja meni aivan kuin omainen suoraan ruhtinaan työhuoneeseen. Hän otti umpimähkään erään kirjan (Caesarin muistelmat) hyllystä ja heittäytyi reuhkana sohvalle ja alkoi kyynärpäihinsä nojaten sitä lukea mistä sattui.
– Mitä teitkään neiti Schererille? Varmaankin hän nyt aivan käy sairaaksi, – puheli ruhtinas Andrei astuessaan työhuoneeseensa ja hieroi valkeita, pieniä käsiään.
Pierre kääntyi koko ruumiinsa painolla niin että sohva natisi, katsahti säihkyvin silmin ruhtinas Andreihin, hymähti ja heilautti kädellään.
– Ei, tämä abotti on merkillinen mies, mutta ei hän sentään oikein ymmärrä asiaa… Minun mielestäni on ikuinen rauha mahdollinen, mutta en taida sitä oikein lausua… Mutta ei ainakaan valtiollisen tasapainon avulla…
Ruhtinas Andreita ei nähtävästi miellyttänyt tällaiset abstraktiset keskustelut.
– Ei käy, rakkaani, kaikkialla puhuminen kaikesta mitä ajattelemme. Mutta entäs päätöksesi, joko viimeinkin olet valinnut? Hevoskaarttilainenko sinusta tulee vai valtiomies? – kysyi ruhtinas Andrei hetkisen vaiti oltuaan.
Pierre nousi istumaan ja veti jalat alleen.
– Ajatelkaahan, en vieläkään tiedä. Kumpikaan ala minua ei miellytä.
– Mutta täytyyhän sinun toki joku ala valita! Isäsi odottaa.
Kymmenvuotiaana oli Pierre lähetetty kotiopettaja-abotin seurassa ulkomaille kasvatettavaksi, ja viipyi siellä kunnes oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Kun hän oli palannut Moskovaan, päästi isä abotin palveluksestaan ja sanoi nuorelle miehelle: "Lähdehän nyt Pietariin, tarkastele ja valitse. Minä suostun kaikkeen. Tässä on kirje ruhtinas Vasilille, ja tässä on rahaa. Kirjoita kaikesta, autan sinua kaikessa." Kolmisen kuukautta oli Pierre jo ollut elämänuran etsinnässä eikä ollut mitään saanut aikaan. Tästä etsinnästä ruhtinas Andreikin hänelle nyt puhui. Pierre hierusti otsaansa.
– Mutta
Se on päätetty.
Ruhtinatar, näkemiin asti.