Sota ja rauha I. Tolstoy Leo
Читать онлайн книгу.
heistä kummalta, miksi hän tämän sanoi, ja heistä tuntui epämiellyttävältä.
– Vanhimpain kanssa aina hullutellaan, heistä tahdotaan tehdä jotain tavatonta, – sanoi vieras.
– Miksi synnin salaisimme, ma chère! Kreivitär rakkaani viisasteli liiaksi Veraa kasvattaessaan, – sanoi kreivi. Mutta mitäs siitä! tulipa hänestä sentään oiva tyttö, – hän lisäsi, iskien hyväksyvästi Veralle silmää.
Vieraat nousivat ja lähtivät, luvaten saapua päivällisille.
– Onpa nämäkin tapoja! Istutaan istumistaan! – sanoi kreivitär, saatettuaan vieraat.
XIII
Kun Natasha lähti juoksemaan vierashuoneesta, niin pysähtyi hän jo kasvihuoneeseen, alkoi kuunnella, mitä vierashuoneessa puheltiin ja odotteli Borista. Hän alkoi jo käydä kärsimättömäksi, polkasi jalkulaisellaan, ja itku kurkussa karvasteli, kun ei Borista heti kuulunut. Mutta samassa alkoi kuulua askelia. Ne eivät olleet nopeita, ei hiljaisia, kuuluihan vain tuollainen nuorukaisen säädyllinen astunta. Natasha hypähti vikkelästi kukkasammioiden väliin ja piiloutui.
Boris pysähtyi keskelle huonetta, katsahti ympärilleen, pyyhkäsi tomun virkanuttunsa hihasta ja astui kuvastimen luo, ihaillen siinä kauniita kasvojaan. Henkeään pidätellen tarkasteli Natasha piilopaikastaan, mitä Boris tekisi. Hän seisoi hetkisen kuvastimen edessä, hymähti ja lähti astumaan ovelle. Natasha aikoi huutaa häntä, mutta muuttikin sitten mieltään. "Etsiköön", hän sanoi itsekseen. Tuskin oli Boris lähtenyt huoneesta, kun vierashuoneesta tulla tupsahti Sonja tulipunaisena ja kiukkuisasti sopertaen jotain kyynelten keskitse. Natasha aikoi heti juosta hänen luokseen, malttoi kuitenkin mielensä ja jäi piilopaikkaansa, aivan kuin taikahatun alle, nähdäkseen, mitä maailmassa tapahtui. Tämä tuotti hänelle aivan ominaista, uutta nautintoa. Sonja supisi jotain itsekseen ja tähysteli vierashuoneen ovea. Nikolai astui huoneeseen.
– Sonja! mikä sinun on! onko mahdollista? – sanoi Nikolai, juosten Sonjan luo.
– Ei mikään, ei mikään, jättäkää minut rauhaan! – Hän alkoi itkeä.
– Ei, kyllä tiedän.
– Jos tiedätte, niin on hyvä, menkää sitten Julien luo.
– So-o-onja! yksi sana! Voitko näin kiusata itseäsi ja minua luulottelujen perustalla? – puhui Nikolai ja tarttui hänen käteensä.
Sonja ei irroittanut kättään ja herkesi itkemästä. Natasha ei liikahtanut, ei edes hengittänyt ja katseli loistavin silmin piilopaikastaan. "Mitähän nyt tapahtuu?" hän ajatteli.
– Sonja! maailma on minulle turhuus! Sinä olet kaikkeni, – puhui Nikolai. – Näytän sen sinulle.
– Minua ei miellytä tuollaiset puheet.
– En jatka, annahan anteeksi, Sonja! Hän veti tytön luokseen ja suuteli häntä.
"Voi, miten kaunista!" – ajatteli Natasha, ja kun Nikolai ja Sonja olivat lähteneet huoneesta, nousi hänkin piilopaikastaan, lähti heidän jälestään ja kutsui Boriksen luokseen.
– Boris, tulkaa tänne, – sanoi hän viekkaan merkitsevästi. – Minun täytyy puhua teille eräs asia. Tänne, tänne, – hän puhui ja vei Boriksen kasvihuoneeseen, siihen paikkaan, missä oli ollut kätkeytyneenä kukkasammioiden keskessä.
Boris kulki hymyillen hänen jälessään.
– Mikä on sitten se eräs asia? – hän kysyi.
Natasha hämmentyi, katsahti ympärilleen ja huomattuaan kukkasammiolla nukkensa kumartui sitä ottamaan.
– Suudelkaa nukkea, – hän sanoi.
Boris katseli hellän tutkivasti hänen kiihtyneitä kasvojaan eikä vastannut mitään.
– Ettekö tahdo? Tulkaa sitten tänne, – hän sanoi, meni edemmäs kukkain keskeen ja heitti nuken kädestään. – Likemmäs, likemmäs! – hän kuiskasi.
Hän tarttui Boriksen hihankäänteeseen, ja hänen ihanilla kasvoillaan kuvastuivat juhlallisuus ja pelko.
– Tahdotteko sitten minua suudella? – kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, katsellen hymyhuulin Borista kulmainsa alta ja oli vähällä itkeä mielenliikutuksesta.
Boris punastui.
– Miten olette naurettava, Natasha, – hän sanoi, kumartui tytön puoleen, käyden yhä punasemmaksi, mutta ei tehnyt mitään, odottihan vain.
Natasha hypähti yhtäkkiä kukkasammiolle, niin että tuli Borista pitemmäksi, kiersi ohuet, paljaat kätösensä Boriksen kaulalle ja siuhtaistuaan päänheitolla hiukset niskalleen hän suuteli häntä keskelle suuta.
Samassa hypähti hän lattialle, puikahti sammioiden keskitse kukkain taakse ja jäi sinne seisomaan pää rinnoille vaipuneena.
– Natasha, – sanoi Boris, – te tiedätte, että teitä rakastan, mutta…
– Oletteko rakastunut minuun? – keskeytti hänet Natasha.
– Olen rakastunut, mutta älkäämme enää tehkö, mitä juuri… Vielä neljä vuotta… Sitten pyydän teidän kättänne.
Natasha alkoi miettiä.
– Kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista … luki hän ohuvilla sormillaan. – Hyvä! Onko päätetty?
Ja riemun ja rauhan hymy valaisi hänen kiihtyneet kasvonsa.
– Päätetty! Boris sanoi.
– Iäksikö? – tyttö sanoi. – Kuolemaanko saakka? Ja tartuttuaan Boriksen käsivarteen lähti Natasha onnesta säteilevänä työhuoneeseen.
XIV
Kreivitär väsyi siihen määrin vieraskäynneistä, että kieltäytyi enää ketään ottamasta vastaan, ja ovenvartijaa käskettiin kaikinmokomin käskemään päivällisille kaikki onnittelijat. Kreivitär tahtoi kahdenkesken puhella lapsuudenystävänsä, ruhtinatar Anna Mihailovnan kanssa, jota hän ei vielä hyvällisesti ollut tavannut tämän Pietarista paluun jälkeen. Anna Mihailovna kauniine, itkettyneine kasvoineen siirsihe lähemmäs kreivittären nojatuolia.
– Sinulle puran sydämeni, – sanoi Anna Mihailovna. – Vähän on meitä enää elossa muinaisia ystäviä! Siksipä onkin minulle niin kallis sinun ystävyytesi.
Anna Mihailovna katsahti Veraan ja vaikeni. Kreivitär puristi ystävättärensä kättä.
– Vera, – sanoi kreivitär, kääntyen vanhimpaan tyttäreensä, josta hän nähtävästi ei pitänyt. – Ettekö lainkaan käsitä? Etkö todellakaan huomaa, että olet täällä liikaa? Mene siskojen luo, tahi…
Kaunis Vera hymähti ylenkatseellisesti eikä näyttänyt lainkaan loukkautuneen.
– Jospa jo aikoja sitten olisitte sanoneet, äitiseni, niin heti olisin poistunut, – hän sanoi ja lähti omaan huoneeseensa.
Mutta kulkiessaan työhuoneen läpi hän huomasi kummankin akkunan luona parin istumassa. Hän pysähtyi ja hymyili pilkallisesti. Sonja istui aivan Nikolain vieressä, joka kopioi hänelle runoesikoisiaan. Boris ja Natasha istuivat toisen akkunan luona ja vaikenivat huomattuaan Veran. Sonja ja Natasha katsahtivat syyllisen, mutta silti onnellisen näköisinä Veraan.
Oli hauskaa ja liikuttavaa katsella näitä rakastuneita tyttösiä, mutta Verassa tämä näkö ei nähtävästi herättänyt mieluisia tunteita.
– Kuinka monasti olen teitä pyytänyt jättämään tavarani rauhaan, – hän sanoi, – onhan teillä oma huoneenne.
Hän otti Nikolailta mustetolpon.
– Heti paikalla, heti paikalla, – sanoi Nikolai, kastaen kynäänsä.
– Kaikki te teette