Viimevuotiset ystävämme. Alcott Louisa May
Читать онлайн книгу.
sillä kolkkoina päivinä hänelle tahtoi aika käydä pitkäksi. Kotona oli kaikilla omat toimensa. John viipyi iltaan asti, eikä Meg voinut kuin ommella, lukea tai hyöriä keittiöhommissa. Niinpä oli luonnollista, että hänelle tuli tavaksi lörpötellä ja pakista hiukan maailman menosta ystävättärensä seurassa. Ja katsellessaan Sallien kauniita tavaroita hän alkoi säälitellä itseään.
Sallie oli hyvin ystävällinen ja tarjosi Megille usein yhtä ja toista, josta tämä piti. Meg torjui lahjat, koska tiesi, että John ei olisi niitä hyväksynyt. Mutta kerran pikku tyhmeliini teki sellaista, mikä pahoitti monta vertaa enemmän Johnin mieltä.
Meg tunsi tarkoin miehensä tulot ja oli ylpeä siitä, ettei John ollut antanut hänelle vain sydäntään vaan myös luottamuksensa raha-asioissa, joita muutamat miehet näyttivät pitävän kaikkein tärkeimpänä elämässä. Hän tiesi, missä John säilytti rahansa, ja hän sai vapaasti ottaa niin paljon kuin halusi, kunhan vain piti kirjaa menoistaan, maksoi kertyneet laskut kerran kuussa ja muisti aina, että oli köyhän miehen vaimo. Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin, Meg oli ollut säästäväinen ja voinut arkailematta näyttää kuukausitilit Johnille.
Mutta tänä syksynä käärme luikerteli Megin paratiisiin ja viekoitteli häntä, kuten monia nykyajan Eevoja, ei omenalla vaan hienoilla vaatteilla. Meg ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin ja että hän sai tuntea olevansa köyhä. Se suututti häntä, vaikka hän ei kehdannut sitä tunnustaa. Silloin tällöin hän tyynnytti mieltään ostamalla jonkin sievän esineen, jotta Sallie ei luulisi hänen pakosta säästävän. Jäljestäpäin hän aina katui, sillä hänen ostamansa tavarat olivat harvoin hyödyllisiä. Eiväthän ne tosin paljon maksaneet, eikä hän siksi niistä enempää huolehtinutkaan. Mutta hänen huomaamattaan pikku ostoksia ilmaantui yhä uusia, eikä Meg heidän kaupungilla käydessään enää tyytynyt katselemaan syrjästä ystävättärensä kaupantekoa.
Mutta tuollaiset menot tulevat arvaamattoman kalliiksi. Kun Meg kuukauden lopulla laski tilinsä yhteen, hän suorastaan kauhistui nähdessään loppusumman. Johnilla oli silloin paljon työtä ja hän jätti kaikki raha-asiat Megin huostaan. Seuraavan kuukauden tilipäivänä hän oli matkoilla ja vasta kolmannen kuukauden lopussa oli selvitettävä koko vuosineljänneksen tilit.
Se oli tapaus, joka ei milloinkaan lähtenyt Megin mielestä. Hän oli pari päivää aikaisemmin tehnyt jotakin kauheaa, joka painoi hänen omaatuntoaan. Sallie oli ostanut itselleen uuden silkkipukukankaan, ja Meginkin teki mieli uutta, kevyttä vierailupukua hänen musta silkkipukunsa oli kovin arkipäiväinen. Silkkiä sen piti olla, sillä ohuet kankaat sopivat vain nuorille tytöille.
Marchin tädillä oli tapana joka uutena vuotena antaa siskoksille kaksikymmentäviisi dollaria kullekin. Siihen oli vain kuukauden verran aikaa ja eräässä kaupassa oli parhaillaan tarjona kaunista sinipunervaa silkkiä harvinaisen halvalla. Megillä oli rahat hallussaan, uskaltaisikohan käyttää niitä? John oli aina sanonut, että kaikki mikä oli hänen oli myös Megin, mutta mahtaisiko hän hyväksyä sitä, että Meg noiden tiedossa olevien dollarien lisäksi kuluttaisi vielä toiset kaksikymmentäviisi talouskassasta? Siitäpä nousi pulma.
Sallie oli yllyttänyt Megiä, hän oli luvannut lainata rahaa ja johdattanut Megin ylivoimaiseen kiusaukseen. Kohtalokkaalla hetkellä kauppias kohotti ihanaa, hohtavaa silkkikangasta ja virkkoi: – Vakuutan teille, rouva, että teette hienon kaupan, ja Meg vastasi: – Olkoon menneeksi. Niinpä kangas leikattiin ja maksettiin, Sallie riemuitsi ja Megkin nauroi ikään kuin ostos olisi ollut pikku juttu. Mutta lähtiessään kaupasta hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas ja etsintäkuulutettu.
Kotiin päästyään hän koetti vaimentaa omantunnontuskiaan levittämällä ihanan kankaan eteensä. Mutta se ei hohtanut enää samalla tavoin eikä oikeastaan sopinutkaan hänelle; näytti kuin kankaan kuvioihin olisi painettu sanat "viisikymmentä dollaria". Hän pani sen pois näkyvistään, mutta se pyöri koko ajan hänen ajatuksissaan, ei iloisesti niin kuin uusi vaate muulloin, vaan kauhistavana, kuin mieletön teko, jota ei voi enää korjata.
Kun John samana iltana veti tilikirjat esille, löi Megin sydän kiivaasti ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän pelkäsi miestään. Nuo ystävälliset, ruskeat silmät saattaisivat olla tuikeatkin, ja vaikka John oli tavallista paremmalla tuulella, Meg kuvitteli hänen olevan perillä asiasta, mutta jättävän sen toistaiseksi rauhaan. Talouslaskut oli kaikki maksettu ja kirjanpito oli havaittu virheettömäksi. John kiitteli Megiä ja oli juuri avaamaisillaan vanhan lompakon, jota he sanoivat pankiksi, kun Meg tietäen sen aivan tyhjäksi tarttui hänen käteensä ja sanoi hermostuneena:
– Et ole vielä nähnyt minun yksityistä tilikirjaani.
John ei milloinkaan pyytänyt nähdä sitä, mutta Meg tahtoi aina nimenomaan näyttää kirjansa hänelle. Oli hauska nähdä Johnin miesten tapaan ihmettelevän, miten omituisia tavaroita naiset tarvitsivat. Hän antoi tämän arvata mitä röyhelö merkitsi, udella mihin vyönauhaa tarvittiin, ja hämmästellä sitä, että naisen päähine syntyi samettipalasesta, kolmesta ruusunnupusta ja parista nauhanpätkästä, jotka yhteensä maksoivat jopa viisi kuusi dollaria. Tällöin John näytti mielellään pitävän hauskaa Megin numeroiden kustannuksella, hän tekeytyi kauhistuneeksi moisesta tuhlaavaisuudesta, kuten aina silloin, kun hän eniten ylpeili ymmärtäväisestä vaimostaan.
Meg veti pienen tilikirjan hitaasti esiin ja laski sen Johnin eteen. Hän asettui tuolin taakse silittääkseen rypyt miehensä väsyneeltä otsalta ja virkkoi kasvava pelko sydämessään:
– John kulta, minua hävettää näyttää tämä kirja sinulle, sillä olen viime aikoina ollut kauhean tuhlaavainen. Liikun niin paljon ulkona, että tarvitsen yhtä ja toista, näetkös, ja kun Sallie kehotti minua ostamaan sen, niin seurasin hänen neuvoaan. Uudenvuoden lahjani korvaa kyllä hinnan puolittain, mutta jäljestäpäin minua kadutti, sillä tiesin ettet hyväksyisi tuota ostosta.
John nauroi ja veti hänet luokseen sanoen iloisesti: – Älä mene piiloon. En minä lyö sinua, vaikka oletkin ostanut noin ihastuttavat kengät. Minä olen ylpeä vaimoni jaloista, eikä haittaa, vaikka hän maksaakin kahdeksan tai yhdeksän dollaria kengistään, jos ne vain ovat hyvät.
Kengät olivat yksi viime aikojen menoeristä, ja Johnin katse sattui hänen puhuessaan pysähtymään niihin. "Mitä hän sanoo kun pääsee niiden viidenkymmenen dollarin kohdalle?" ajatteli Meg vapisten.
– Voi, se on vielä pahempaa, olen ostanut silkkisen pukukankaan, Meg sanoi epätoivoisesti mutta tyynesti, sillä hän toivoi että pahin olisi pian ohi.
– No kultaseni, mikä se 'hirveä loppusumma' sitten on?
Tämä ei ollut Johnin tapaista ja Meg tunsi, että miehen suora katse, jota hän ei vielä milloinkaan ollut väistänyt, oli nyt häneen suunnattuna. Hän käänsi lehden ja katsoi samassa poispäin osoittaen summaa, joka ilman noita viittäkymmentä dollariakin olisi ollut aika suuri, mutta tuntui Megistä nyt suorastaan masentavalta. Hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Sitten John sanoi hitaasti – ja Meg huomasi, että hänen oli vaikea kätkeä harminsa:
– No niin, lieneekö viisikymmentä dollaria nyt paljon silkkipuvusta kaikkine koristuksineen ja hepenineen, joita nykyään käytetään.
– Sitä ei ole vielä ommeltu eikä koristettu, huokasi Meg hiljaa kauhistuen niitä suuria summia, jotka pukuun vielä menisivät.
– Kaksikymmentä metriä silkkiä on paljon pienen tytön leninkiin, mutta olen varma, että minun vaimoni on siihen pukeutuneena yhtä hienon näköinen kuin konsanaan Ned Moffatin Sallie, sanoi John kuivasti.
– Tiedän että olet vihainen, mutta en mahda sille mitään. En halua tuhlata rahojasi, mutta en arvannut että pienistä menoista kertyisi niin suuri summa. En voi välttää kiusausta, kun näen Sallien ostavan mitä hän ikinä haluaa ja säälivän minua, kun en minä voi. Minä yritän olla tyytyväinen, mutta se on vaikeata, ja olen kyllästynyt olemaan köyhä.
Meg lausui viimeiset sanat hiljaa ja luuli, ettei John kuullut niitä. Mutta hän oli ne kuullut ja ne loukkasivat häntä syvästi, sillä hän itse oli Megin vuoksi kieltäytynyt