Teerelän perhe. Alkio Santeri
Читать онлайн книгу.
joutuun Ville!" kuului Heikin ääni ulkoa.
Ville seisoi. Johannan toivo kasvoi. Hänen äänensä oli rukoilevainen, kun hän pyysi:
"Ville-kulta, kuule minua enempi kuin Heikkiä, älä mene…"
"Ville pelkää!" kuuluttiin pihalla sanottavan.
"Se on valhe! Pois!" Nuorukainen riuhtasi itsensä sisarensa pitelemisestä ja syöksi kiroten ulos.
"Mene sitten!" Johanna katkerana huusi, "ja tappele niin, että kerrankin saisit kylläksesi, verikoira!" Istuutui penkille tuskasta valittaen.
"Jumala taivaallinen!" hän vaikeroitsi, "kuinka häjyjä ovat nuo veljeni! Mikä pakko heidän olisi suotta rynnätä tappeluun, johon ei ole vähääkään syytä? Tuo Heikki se on oikein piru ihmisen haamussa, aina se houkuttelee Villenkin, joka nytkin olisi jäänyt kotiin ilman hänettä. Isä kuitenkin nukkuu. Ei suinkaan hänkään muuten olisi saattanut kotiin jäädä. – Voi voi tätä meidän koti-elämää! Ei se ole ihme jos ihmiset siitä niin paljo puhuvat, kun se on tämmöistä". Johanna tyrskähti itkuun ja jatkoi: "Voi täti, rakas täti! Miksi ette pitänyt minua luonanne vielä, kun laskitte tänne! Olisin saanut olla tädin luona, olisin saanut edes arvoni pitää, mutta nyt… Kaikki he juovat kuin siat ja tämä talo menee ennen pitkää. Ihme oli että se äiti-vainaja sai tämän pystyssä pysymään. Siihen asti, kun hän eli, tultiin toimeen joten kuten, vaikka isä joi. Näissä kymmenessä vuodessa kuin äiti on ollut kuolleena, on talo päivä päivältä yhä hurjemmin kulkenut perikatoa kohti. Mihin tässä jouduttaneekaan, kun miehet eivät tee muuta kuin juovat".
Tytön äänekäs vaikerrus lakkasi, mutta sen sijaan vaipui hän painavaan tylsyyden tilaan.
Johanna oli äitinsä kuoleman jälkeen ollut kasvattina tätinsä luona, kunnes pääsi ripille pari vuotta takaperin ja tuli kotiin hoitamaan lankeevaa taloutta. Tällä ajalla oli hän jo saanut monta itkua itkeä, monta kovaa kokea. Nuoren tytön sieluun vaikutti varsinkin se katkeroittavasti, että kyläjuoruissa hänet usein seotettiin mukaan, kun puhuttiin Teerelän talon rappeutuvasta elämästä. Nuori mieli olisi odottanut lohduttavaa nostattamista, mutta sai usein vain pahantahtoista painostusta kokea. – Heikki oli jo istunut rattaille, kun Ville tuli tuvasta ja kiroten selvitti syyn viipymiseensä.
"Mutta mihin ovat joutuneet meidän vieraamme?" kysyi hän.
"Tietysti menivät matkoihinsa", nauroi Siipelän Kalle, Siipelän talon poika Suhjalan kylästä.
"Minä näytin heille vähän malmin-nuppia, silloin hivuttelivat huonetten takapuolille", sanoi Kuppilan Iikka, Teerelän naapurin poika.
"Pelkuri-parkoja! Niitä olis pitänyt jo äsken hieroa, kun olivat tuvassa, mutta kun emme tienneet, että taas ovat välit pahentuneet pamppulaisten kanssa", paneskeli Teerelän Heikki.
Kaikki olivat nyt sovittautuneet pienelle kärryn-lavalle.
"Hevonen!" karjasi Kuppilan Iikka oriilleen, joka korskuen ja maata kuopien oli jo kauan levottomasti lähtöä odottanut. Ori hyppäsi pystyyn ja lähti nuolena kylän lävitse maantielle. Hurja meno pyörrytti entisestään kohmelossa olevat miehet täyteen humalaan. Kauas kuului heidän huutonsa. Jykeviä tervapamppuja heiluttivat he ilmassa, niillä uhaten melkein jokaista vastaan tulevaa.
Ihmiset väistyivät peläten maantieltä ojaan, heikoimmat pelloille saakka.
II
Kisa Remppulan kylän Tanhulassa kiehui jo puolipäivän aikoina ylimmillään. Kaksi pelimannia istui kisatuvan pöydän päässä, toinen viulunjousta tuhansin kiemuroin tanssitti ja loihti esiin polskat ja valssit, mitkä tenhoten nuorison tempasivat kaikki iloiseen pyörivään hälläkkään. Huiluniekka puhalsi posket pullollaan klarinettia, kohotti tunnelmaa, lisäsi riemua, antoi hyppelylle repäisevämmän luonteen. Kauas kuului tämä peli. Kylän kujilla tapasi se kulkijain korvia pannen jalat tanssitahtia tavottelemaan. Soitto loihti koko kylän täyteen kisaa. Vanhat kuultelivat kaukaa ja vaelsivat kisamuistoissaan, nuoret menivät lähelle ja heittäysivät iloisen telmeen pyörteisiin.
Ahkerasti siinä tanssittiin, vuorotellen polskaa ja valssia. Vaan kun pelimannit rupesivat katrillia soittamaan, silloin tuli toisille huoahdus-aika, ja tämän kunnia-arvoisen tanssin mestarilliset taitajat astuivat esiin näyttämään jalka-tempullisia ihmetöitä.
Mutta Remppulan kyläläisillä oli nyt, kun heidän kylässään kisa oli, muutakin tekemistä, ei vaan tanssia. Tytöt puuhasivat tulisijan ympärillä, porisuttaen kahvipannuissa mustaa ohrakahvia. Kun keitos oli valmiiksi saatu, mentiin urkkimaan ja nykkimään kukin tuttujansa kisatuvasta asuintupaan, missä kestitys toimitettiin. Joku rikkaampi talontytär jo tarjosi oikein kahvia tutuilleen, mutta se oli ylen harvinaista.
Tapa vaati että samankyläläiset menivät yhdessä joukossa kisalle. Sisään tultua mentiin kylän-rinki. Niinpä tehtiin tälläkin kisalla. Remppulan poikain velvollisuus oli pidättää nyt jokaisen "kyläringin" paikoilleen seisomaan, ja ne pojista, jotka itsensä jonakin pitivät, menivät piirin sisään tarjoilemaan tutuille ja tuntemattomille viinaryypyt. Vaikka tämä tarjoomistapa näin tasapuoliselta näytti, oli siinäkin tutuilla kuitenkin etusija, sillä niille työnnettiin pullo useammat kerrat kehoituksella: "No ryyppää paremmin". "Ota hyvä ryyppy, vähemmästä tuntuu" j.n.e. Ei tuttaville tarjoileminen kuitenkaan vielä tähänkään loppunut, sillä kaiken päivää kävelivät Remppulan pojat pullo taskussa ja nyhjäsivät tuo tuostakin yhden ja toisen nurkan taakse, missä yhä uudelleen ja taas uudelleen uudistettiin: "No ryyppää paremmin".
Tämän kestitsemisen seuraukset eivät kauan pysyneet salassa, sillä kuta illemmalle aika kului, sitä jyskyisemmäksi kävi tanssi. Nurkissa seisojatkin unohtivat taitamattomuutensa ja antautuivat innolla voimakkaisiin polskan pyörteisiin.
Illan lähestyessä alkoi kisaelämä saada vihdoin juopuneitten metelöimisestä pelottavan luonteen. Moni nuorimies hyppeli jo irvillähampain, tapaili pyöriessään kyynäspäillään vihamiestään. Mitään kiihkoa taltuttavia väliaikoja ei enää pidetty sillä pelimannit olivat jo juovuksissa ja vetivät yhteen jaksoon kiehtovia polskiaan.
Yht'äkkiä kuului pistoolinlaukaus. Paikalla vedettiin esiin useita tervapamppuja. Hirveä kiljunta himmensi pelinäänen. Pakokauhu valtasi tytöt ja osan pojistakin. Pelimannit pakenivat avonaisesta ikkunasta, hekin. Ikkunain taakse kertyi ulos paennut joukko uteliaana sisään kurkistelemaan.
Tappelu oli näin alkanut. Useita kylän isännistä oli jo alusta pitäin määrätty pitämään kisalle poliisivahtia. Ne kokivatkin voimainsa mukaan eroittaa tappelijoita. Mutta heidän lukunsa oli vähäinen, ja saivatpa onneansa kiittää, jos eheällä nahalla pääsivät pois temmellyksestä.
Pojat tempoivat tuppiaan, kun eivät muistaneet, että puukot jo aamupäivällä tarkastuksessa pois korjattiin. Jollekulle oli kuitenkin onnistunut säilyttää puukkonsa ja niiden kanssa he nyt telmivät, aivan kuin verenhimoiset pedot, katsomatta keneen sattuu.
Toiset pyllyilivät kimputtain lattialla taistellen käsivoimin, nyrkein ja jaloin.
Leikki rupesi käymään niin kuumaksi, että useat katsoivat hyväksi ajoissa poistua, saatuansa kuhmuja ja useassa tapauksessa vertavuotavia haavoja. Pari urosta kannettiin jo pyörtyneinä ulos, sillä ystävät huolehtivat, vaikka kuumakin oli, kaatuneet pois jaloista.
Sen verran, mitä tuosta hurjasta riehusta sai selvää, voi huomata, että Pamppulan- ja Remppulan-kyläiset olivat yksistä puolin Suhjalan-kyläisiä vastassa.
Kylästä oli vihdoin saatu kokoon miehiä, jotka tappelun kuumimmillaan ollessa ehtivät paikalle rauhottamaan.
Tästä syystä syntyi tappelunmenossa se käänne, että pojat, jotka huomasivat heidän tointansa häirittävän, rupesivat kaikin, ikäänkuin yksistä puolin antamaan selkään kylän järjestysmiehille. Meteli näytti käyvän yhä sotkuisemmaksi, mutta rauhantekijäin puoli alkoi olla voitolla, jonka seurauksia sekin oli, että poikia tuon tuostakin pistettiin porstuaan, ja vieläpä isällisellä kädellä kuritettiin uppiniskaisimpia. Viime mainitut riehuivat pihalla naisväen keskellä, koettaen