Oja-Pappalan joulu. Alkio Santeri
Читать онлайн книгу.
mistä otti!"
Vähäisen sentään isännän apea mieli virkistyi, kun tallista tupaan tullessaan näki, että emäntä käskyä odottamatta oli noussut ja pannut kahvipannun tulelle. Muijan rakkaus miestä virkisti. Ja kun oli kupillisen juoduksi saanut, oli kuin toisilla vesillä pesty. Pojat vielä menivät hevosen asettamaan, ettei sitäkään tarvinnut itse tehdä, – sai vain kinttaat kädessä ulos mennä. Ukko tuli niin tyytyväiselle mielelle, että tuvasta lähtiessään vähän viheltelikin. Jaskan sydän sätkähti riemusta, kun tuon kuuli. Oikeinhan hänen sopii nyt pyytää vaikka mitä tuomaan.
"Tuokaa isä mulle mäkivyöt", hän virkahti ja henkeänsä pidätellen odotti mitä vastataan.
"Noo", sanoi isä, "kyllämähän katson".
Äänestä päätti Jaska, että hyvässä toivossa sopii olla. Pitää kiusata vielä, ettei kovin huonoja toisi!
"Tuokaa vähän hyvänmoiset, isä."
Isän ei ollut tapana paljon turhia pälpättää, eikä hän tuohonkaan mitään vastannut. Poikako isälle komenteeraamaan kelpaa, minkälaisetkin ne pitää olla!
Jo kello 4-ajoissa oli Oja-Pappalassa jokainen jalka kenkinyt aaton kaivattua vastaanottoa varten.
Talon nuoremmat perilliset, joiden iät olivat 6, 8 ja 11 vuotta, sekä nimet nuorimmasta vanhimpaan: Hemmu, Ville ja Ellu, tunkeilivat paitasillaan takan luona.
"Mitähän ne kakaratkin siinä nyt jo ylhäällä kukkuvat!" tiuskui Littu kyllitellen, kun pojat häiritsivät muka hänen askareitaan. Pojat riitelivät vastaan, mutta tulivat sen verran tolkulle, että pukivat vaatteet päällensä. Hemmu haki loukkokaapista punaiseksi värjätyn sianrakon. Nyt toisetkin sen muistivat, kun Hemmulla näkivät. Siis yhteinen ryntäys Hemmun niskaan. Vaan lujasti piti tämä puoliaan: kyyristyi penkinloukkoon kaluansa suojellen ja äitiä huutaen. Toiset jo pelosta hellittivät takin kauluksesta nykimästä, ennenkuin äiti ehtikään joukkoon huutamaan ja pieksua lattiaan lyömään. Yksin sai Hemmu oikeuden ensimäisenä katsella miten värjäys oli onnistunut ja sitten sovittamaan lamppua sisään. Sovinnon miehinä, kun toisetkin nyt lähestyivät eivätkä Hemmun kädestä lyhtyä pois tahtoneet, ruvettiin yksissä ihmettelemään rakon ihmeellistä loistoa. Pihalle olisivat vieneet, että oikein olisivat nähneet miltä se pimeässä näyttää. Mutta sitä ei äiti sallinut. "Vai aattona jo lyhtyjä pihalle … tietäkää huutia!" Piiatkin sekautuivat samaan suuntaan huutamaan ja pojille ilvehtien nauramaan. Nämä taas olivat yksimielisiä siitä, että piikain ei tarvitsisi puhua mitään ja sen he sanoivatkin, kun äiti sattui pihalle menemään. Mutta piiat ne vain nauroivat ja pilailivat. Tuo oli niin vihaksipistävää, että pojat alkoivat tehdä kaikellaista kiusaa ja äkeä mieli haihtui vasta kun päivä valkeni.
Aivan paraiksi ehti isäntäkin juhlakaloille kotiin. Kovin saivat pojat aprikoida, mitä isän matkavakka sisälsi; sormet tahtoivat syyhyä sen avaimiin. Mutta isän tahto oli, että saunasta tultua vasta.
Aterialle ruvetessa isäntä vanhan tavan mukaan jakoi jokaiselle ruokaryypyt ja emäntä vesissä silmin puhui muutamia painavia sanoja ja arveli lopuksi: "Ei tiedä rakkaat ystävät, kutka meistä vielä tulevana jouluna ovat yksissä joulukaloilla, ei tiedä vaikka monikin meistä siksi jo silmänsä kiinni painaa. Moni on meidänkin pitäjäästä sitte viime joulun silmänsä kiinni painanut, tehnyt sen mikä meillä on vielä tekemättä."
Mutta tuota ei Hemmu näyttänyt ehtivän ajatella. Hartaasti paloi silmänsä lautaselle, jonka päällä isänsä irrotteli lihaa turskan pyrstö-nikamista. Ja kun perunat vadissa kuluivat ja pohjalta tuli näkyviin toisiakin turskan pyrstöjä, niin niiden kimppuun pojat kahvelinsa kilvalla kiidättivät. Kova syntyi siinä pengastus, oikein kahveli-sota. Mutta isä ja äiti sekaantuivat huutamalla hillitsemään.
"Hemmu ottakoon", sanoi äiti.
Koreasti noppasi Hemmu osansa ja katseli viattomasti veljiään, jotka rumasti mulkoilivat, kun yksi vain kaikki arpavärkit sai.
Mutta saunaan valmistauduttaessa poikain mielestä viimeinenkin äkeys haihtui, kun eivät piiatkaan enää mitään kiusaa tehneet, vaan rauhaa näkyvät haluavan, koska niin leppyisästi puhuivat.
Kun piiat tulivat vettä saunaan viemästä, niin miehet suurimmasta pienempään riisumaan ryhtyivät ja sitten kovalla lipetillä saunaan litkaisemaan. Jälestä seurasi vaimoväki. Vähän päästä noreain haudottujen vihtain raksuttava huhkina rupesi kuulumaan matkan päähän saunan ulkopuolellekin. Ja miesten päät, jotka tavallisesti vain suuremmiksi juhliksi pyykittiin, saivat sitten osalleen aimo saipua-pesun. Mutta nuoremmille pojille tämä temppu oli kova kärsivällisyyden koetus, oikea loukkauskivi. Itku pääsi, tuommoinen haikea valitusvirsi, kun piiat muka kiusalla saipuata silmiin syytivät ja niin riivatusti tukkaa repivät. Apua ei nyt tullut äidiltäkään … valituksia kun vain turhaksi urajamiseksi arveli. Mutta kyllästyivät piiat vihdoin kiusaamiseen, huuhtoivat vedellä pois saipuan päästä ja kasvoista. Kehuivat että pää on nyt kuin pesty kantele. Äiti piti puheena, että sauna on niinkuin kirkko – verrannollisessa merkityksessä.
Tyyni ja rauhaisa oli kaikkien mieli kun saunasta tupaan tultiin ja hiljaksensa pyhävaatteisiin pukeuduttiin. Sitä vielä suuressa määrässä lisäsi kirkonkellojen juhlallinen kaiku, joka rupesi kuulumaan. Poikain mieli ei kuitenkaan vielä ollut kehittynyt tuollaisesta juhlallisesta hiljaisuudesta ja sen synnyttämistä mielikuvista nautintoa saamaan. Se kävi raskaaksi heille ja mieli paloi tyydytystään saamaan toimeliasten leikkien riehunnasta. Jo alkoi ulos hiipiä Ellu, ja Villen aikomus näkyi olevan seuraa tehdä, mutta…
"Istukaa paikoillanne jokainen", sanoi isä, "ja veisataan tässä muutama juhlaviisi".
Käsky oli nuorten mielestä tukala. Olisikin isä vain yhden virren veisaajia, niin mielellänsähän tuon, mutta kun tuntikausia.
Sen tiesivät he vanhastaan.
"En minä ainakaan osaa yhtäkään jouluvirren nuottia", rupesi Littu tunnustamaan siinä kun hiljaa oltiin ja isäntä virsiä valikoi.
"Veisaat mukana, kyllä isäntä osaa", sanoi Hessa. Hän ei ollut enää juuri eilisiä laisia, osasi siis vakavammin ja sovittelevaisemmin asioista ajatella.
"Ei niiden kaikkein nuotteja lie kukaan osannut", alkoi isäntä kirjaa selaillessaan harvakseen sanoa. "Tuo Kantolais-vainaja, joka oli oikein iso veisuumies, veisasi niitä useita samalla nuotilla, ja niin minä olen kuullut lukkarinkin tekevän. Olen minäkin ne aina päästä päähän näin joulunaikoina veisannut, kuinkahan nyt sitten käynee … vieläkö osannen monenkaan nuottia."
"Mitä nuotista", liittyi emäntä puheesen, "ei Jumala katso nuotin taitoon, enempää kuin hän katsoo ihmisen muotoonkaan. Se on vain pääasia, että veisataan uskolla ja sydämen yksinkertaisuudessa, luottaen siihen että Jumala veisaamisen kuulee."
"Hmm", pani Jaska, ylähuulta viisaan tavalla kiertäen, "sopivampi on lukea virret, kuin väärällä nuotilla ja huonolla äänellä veisata. Kun toisentuvan äijäkin veisaa, niin en minä ainakaan ikänä saata olla nauramatta. Se on vasta mölyä se."
Äiti oikein suuttui:
"Ole siinä, muutama, ilvehtimättä ja veisaa itse jos osaat! Kun kerta on kansakoulussa kaksi talvea kulkenut, niin pitäisi sitä edes juhlavirret osata, mutta mitä!"
"Taidan helposti jos tahdon."
"Eipä tuota taitoa ole koskaan kuultu. Vaan jos taidat, niin koeta nyt."
"Älkää nyt riitaa haastako, tänä rauhan ja sovinnon juhlan alkupäivänä", rupesi isäntä suhdittamaan. "Ei se koira oravia hauku, joka riidalla metsään viedään, eikä meidän Jaakosta ole veisaamaan. Suutansa hän kyllä osaa repiä ja muilla ilvehtiä."
Isäntä puhui lempeällä vakavuudella ja syyllisyyden tunto pakoitti Jaskan punastuen lattiata katselemaan.
"Te muut", jatkoi isäntä, "te jotka vielä pidätte edes Jumalan sanan kunniassa, ottakaa kirjat ja veisataan nyt tuosta, Lauluja nyt laskekaam'. Ei Jaakon tarvitse", hän lisäsi suurella lempeydellä. Mutta se viilteli poikaa luita ja ytimiä myöten. Jaska