Kertomuksia. Benedictsson Victoria
Читать онлайн книгу.
ja täysin valmiina taisteluun kaiken maailman sinisukkia vastaan, jos niin tarvittaisiin.
"Mutta Hampus!" Se kuului lempeästi nuhtelevalta ja tarkoitti herättää hänessä hänen parempaa luontoansa. Mutta se ei ollut enää mahdollista; hän oli kerrassaan raivotuulelle tullut.
"Enkö minä itsekin seiso sorvauspöytäni ääressä jok'ikinen päivä! Ja enkö ole tehnyt tuoleja ja jakkaroita, ja voilusikoita ja lihakurikoita, ja kerinpuita ja keräkuppeja, ja puuhuhmareita ja kipsiteosten jalanteita kaikille kaupungin naisille?"
Hänen naamansa punotti aivan hiusmartoon saakka ja hän huusi, niin että olisi voinut unikeotkin herättää.
"Mutta ethän vaatine, että hänenlaisensa hieno tyttö rupeaisi nikkariksi tai sorvariksi?" Tämä sanottiin lempeällä äänellä, mutta niin pidättävin katsein, että niiden olisi pitänyt leijonaakin hillitä. Mutta tässä meni kaikki turhaan.
"Vai niin! hän on liian hieno kajotakseen mihinkään, luulen ma. Muutoin on maailmassa sellaistakin, jota nimitetään sukkien parsimiseksi ja hutun keittämiseksi, ja jota pidetään hyvin soveliaana naistyönä. Miksi hän ei koeta hyödyksi olla?"
"Voi, tiedätkö, hän niin mielellään tahtoisi työtä, mutta hänen vanhempansa…" Kristina rouva siirrälti salaa paperiarkit vieläkin likemmä tuota julmistunutta tiikeriä. Tämä ei niihin katsahtanutkaan.
"Meidän kirjallisuutemmeko on velvollinen siitä kärsimään, että hänen vanhempansa ovat sikoja ja hän itse hanhi?"
Lehtori asettui seisomaan hajalle säärin sisarensa eteen ja vetosi hänen oikeudentuntoonsa.
"Niin, hänen hermostonsa on – kuinka sanoisinkaan? – niin, hiukan ärtynyt. Hän luulee itse, että ajatustyö olisi hyödyllistä."
"Vai niin, onko hän heikkohermoinenkin? Sitä vaan puuttui! Ja kaiken tuon siunatun heikkohermoisuutensa hän sitte aikoo purkaa kirjallisuuteemme? Mutta se on – kaikella kunnioituksella sanoen – valhe, jos vaan haukkumiset häneen pystyvät. Annahan vaan saan hänet käsiini, niin kyllä minä hänelle totuuden sanon, sanon sen sillä lailla, ett'eivät hänen herttaiset pikku hermonsa koskaan ole moista kuulleet. Heikkohermoinen? Seitsentoistavuotias tyttö. Hyi saakeli!"
Hän meni ja sylkäs; sylkiastiaan.
"Mutta, Hampus, minä oikein häpeän sinun tähtesi." – Se oli tosiaankin totta, tällä kertaa, mutta hän oli kuullut sen niin monesti muulloin, jolloin se ei ollut niin puustavin mukaan tarkoitettu.
"Niin, vähemmästäkin voi hulluksi tulla", jatkoi hän; "siinä on yksi hermoineen, ja siinä on toinen, ja kaikki paneutuvat ne sitte ulvomaan ihmisten korvat lumeesen. Siten ne sanovat maailman asemilleen vääntävänsä. Minä tahtoisin heidät asemilleen vääntää, ja sillä tavalla, että kyllä muistaisivat."
"Mitä tähän tyttöön tulee, niin hän juuri tahtoisi saada opetusta sinulta, ja sinä mainioine opetustapoinesi…"
"Opetusta?" huudahti Hampus ja syöksähti ylös, ikäänkuin hän olisi käärmeenpesään polaissut.
"Niin, ruotsinkielessä", kuului varsin tyyni vastaus.
"Ei, siihen kauppaan tässä ei ruveta! Juoskoon ja koivetkoon niin kauas, kuin tietä…"
Lehtori vaikeni äkisti. Sisemmän huoneen ovesta tuli masentunut olento, nyyhkien ja nenäliina silmillä. Lehtori hämmästyi ja oli hiljaa kuin hiiri. Olento seisoi ja nojautui ovea vasten; hienona, haprakkana ja kauniina kuin oikea posliini.
"Se on kaikki aivan oikein, minkä lehtori sanoi – minä tunnen sen niin selvästi. – Vo-o-o-i! – Minusta itsestänikin on niin hirveätä, kun minun pitää olla sellainen hyödytön olento… Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä, mutta en tiedä minne kääntyä. – Tahtoisin niin mielelläni tehdä jotain hyötyä maailmassa, – vo-o-o-i – kun puhun siitä isälle ja äidille, sanovat he, että ne ovat vaan tyhjiä houreita ja että minä vaan olen olevinani. Mutta tuntuu niin kauhealta, kun näkee kaikilla muilla ihmisillä olevan tekemistä kylläkseen, ja kun itsellään ei ole vähintäkään, minkä vuoksi eläisi. – Minne vaan joutunenkin, kaikkialla olen liikaa… Miksikä sitte tällainen onneton olento on syntynytkään maailmaan?"
Tyttö heittäysi tuolille oven viereen, peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti, niin että luuli hänen siihen katkeavan. Hän oli puhunut pehmeällä ja murtuneella äänellä, joka olisi saanut kivisydämmenkin heltymään.
"Sinä olet aina niin kova." Vanha rouva loi hyvin moittivan katseen veljeensä ja meni noutamaan lasillista vettä.
Lehtorista tuntui, kuin olisi hän ollut pahin pahantekijä; mutta sellainen, jonka katumus on aivan murtanut. Hän ei ollut milloinkaan voinut katsella kyyneleitä. Tuntui, kuin joka pisara olisi pudonnut hänen omalletunnolleen, polttaen kuin sula vaha.
Hän ei mitään virkkanut, käveli vaan edestakaisin lattialla.
Rouva viipyi kauan, tyttö yhä vaan istui kumarruksissaan tuolillaan ja nyyhkytti sydäntä vihlovasti. Vihdoin lehtori otti muutamia pitkiä päättäväisiä askeleita lattian poikki ja seisattui tytön eteen. Hän rykäsi pari kertaa, mutta tyttö ei katsahtanut ylös.
"Minä – hm – minä" —
Enempää ei tuntunut tulevan. Pahoin kohdellulla lapsella vavahteli koko ruumis nyyhkytyksiä pidättäessä, ikäänkuin tuo kovasydämminen hirviö olisi tahtonut lyödä häntä.
"En juuri niin pahoin tarkoittanut, kuin sanoin – hm" – sai hän vihdoin kiireesti sanotuksi. Ja heti hän taas rupesi kävelemään, odottamatta, minkä vaikutuksen hänen sanansa voisivat tehdä, ja ikäänkuin peloissaan siitä, mitä oli sanonut.
Mutta mitään vaikutusta ei ollut huomattavissa. Kristina rouva tuli sisään vesilasineen, kohotti tyttöä kummarruksista ja antoi hänen juoda. Veljeensä hän heitti musertavan halveksivan katseen.
Lehtori koetti olla tuiman näköinen ja käveli edestakaisin kovin askelin. Ei hän niitä ollut, jotka ensi hädässä antautuvat!
"Olenhan aina sanonut, että sinun onneton kiivautesi ikävyyksiä tuottaisi. Katso nyt, mitä olet aikaan saanut."
"Mistä hiidestä minä tiesin, että…"
"Lopeta nyt jo kiroukset ja karkeat puheesi", sanoi Kristina rouva erinomaisen arvokkaasti. Hän seisoi ja silitteli nuoren tytön hiuksia niin suojelevaisen näköisenä, kuin olisi hän ajatellut: minun ruumiini yli on sen astuttava, joka mielii sinua vahingoittaa.
Lehtori näytti julmistuneelta.
Ja näin julman näköisenä hän seisattui molempain naisten eteen. Tyttö ei uskaltanut silmiään nostaa tuota suurta raudankovaa miestä kohti. Mies katsoi hänen kyyneleisiä kasvojaan ja rypisti kulmakarvojaan, pullisti huulensa ja väänteli naamaansa milloin minkin näköiseksi.
"Minä olen vanha kolho", sanoi hän.
"E-e-ei, sitä te ette suinkaan ole", kuului nyyhkytysten välistä samalla kun asianomainen pyyhki kasvojansa hyvin huolellisesti, "aivanhan se oli oma syyni. Minä pidän niin paljon to-o-o-hotuudesta."
Näytti jo tulevaa uusi rankkasade, sillä tyttö nosti taas nenäliinan silmilleen, mutia lehtori pidätti häntä tavattoman ystävällisen näköisenä; hän taputti tyttöä olalle, ja kasvonsa kirkastuivat äkkiä.
"Odottakaa, odottakaahan, – aivan varmaan minä keinon keksin", sanoi hän ja pani suuren etusormensa suurelle nenälleen.
Sonja katsoi häneen iloisesti odottaen, ja kyyneleet lakkasivat aivan itsestään. Jos lehtori vaan keinon keksisi, niin kyllä hän silloin suoriutuisi kertoelmineen! Lehtori katsoi häneen ikäänkuin nauttiakseen hänen ilostaan, kun tuo suuri keksintö tulisi ilmoitetuksi.
"Olen ajatellut … olen ajatellut, että", sanoi hän hiljaa ja salamielisesti, ikäänkuin olisi ollut puhe jostain salaliitosta, "minun puunsahaajallani on viisi lasta ja akka – niin köyhiä, että tuskin kuulevat – ja ne ne vasta vaatteenkuluttajia ovat, ne