Uusi aika: Romaani. Alkio Santeri
Читать онлайн книгу.
Jotkut laskivat hänestä hieman pilaa, mutta pian sai hän jäädä rauhaan, toveripiirin ulkopuolelle. Eikä häntä muistettu moneen viikkoon, ennen kuin hänen nimensä taas pujahti esiin muutaman ikävän juorujutun yhteydessä, joka ilmeisesti yritti Mikkoa aivan liioitellen mustata.
Sitä vastoin Sepän Kustaa oli etsinyt työtä toisten seurassa. Hän tunnusti rehellisesti ettei hänestä ole puusepäksi, eikä ikänä tule olemaan, mutta hän tekisi ja maalailisi kulisseja, jos se sopisi. Ja se sopi. Kanteleinen itse ryhtyi Kustaata apuamaan kehysten kokoamisessa. Kustaa ompeli paikat rikkinäisiin kaukaisiin ja alotti maalauksen. Hänellä oli tähän työhön vanhaa tottumusta, sen toiset pojat tiesivät ja Kanteleinenkin nyt näki. Maalattiin metsäkulisseja. Kanteleinen teki Kustaalle selkoa perspektiiviopista.
Kustaa veteli kankaalle perusviivoja. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut mitään perspektiiviopista. Mutta hän sovellutti sitä heti.
– Näinkö?
Kanteleisen täytyi ihmetellen tunnustaa, että tässä kulissimaalarissa oli niin valtaava annos todellista taiteilijaa, että…
– Katsokaahan! huusi hän paukkuvaan, sihisevään ja hälisevään saliin. Päät kääntyivät näyttämölle päin. Kanteleinen asetti rinnan kaksi metsäkulissia ja näytti lampulla. Kustaa, silmäkulmat tiukasti rypyssä, kiirehti vielä sudillaan parantelemaan eräitä kohtia, hokien hämillään:
– Ei ne … ei ne vielä…
– Onko hyvä? huusi Kanteleinen katsojille.
Joku alkoi taputtaa käsiä ja toiset yhtyivät siihen niin välittömästi, että itse arkatuntoinen Kustaa näytti tuntevan sen vilpittömyyden.
– Mitäs ne tyhjää…
Hän yritti nauraa, mutta se ei onnistunut. Sitte hän koetti viheltää "Laps' Suomen", jota viime aikoina oli paljon laulettu, mutta huulet värisivät. Hän oli hämillään. Ennen, kun häntä oli kehuttu, ei se ollut vaikuttanut tällä tavalla.
Taputus höyläpenkkien ääressä oli laannut ja huomio taas kiintynyt kullakin omiin töihinsä. Näyttämöaukon vieressä seisoi muuan mökinmies ja kädet housuntaskuissa tuijotteli Kustaan maalaamia puun kuvia. Hänen vieressään seisoi pari pientä poikaa sama lumouksen ihmettelevä ilme silmissä.
VIII
Alussa olivat pojat ehdottaneet, ettei Kanteleinen itse ryhtyisi töihin, pitäisi vain huolen johdosta. Siihen hän ensin oli taipunutkin, varsinkin kun oli niin paljon ohjattavaa sekä juoksi yhtä myötään katsomaväkeä, joka tarvitsi selittäjää, puhetoverin tai järjestyksenpitäjää. Mutta pian hän kyllästyi tähän. Sellainen tuntui liian paljon johtajan, poliisimiehen tai tyhjäntoimittajan osalta. Jo muutaman illan kokeiltuaan hän oli havaitsevinaan, että se uhkasi rikkoa toverisuhteita. Moni, joka täällä teki työtä, oli arka ja epäluuloinen. Vielä enempi oli siihen taipumusta monella katsomassa kävijällä. Kanteleinen tiesi vanhasta kokemuksesta kotikylältä, että toverisuhde pysyy aina lujana niin kauan kuin tehdään samallaista työtä, mutta pyrkii heti jäähtymään ja joutumaan kieroon, kun toinen alkaa töikseen lukea ja asua huoneessa, toisen liikkuessa ruumiillisissa askareissa ulkona. Suhteeseen ilmestyy ikään kuin joku hämäräksi tekevä valonhimmentäjä, toverielämä käy harvasanaisemmaksi, ajatukset alkavat kulkea eri teitä.
Ja jos ne, nämä pojat, täälläkin alkavat tehdä ajatuksilleen sellaisia omia, uusia polkuja, joille ne eivät ota minua mukaansa, niin minä jään yksin "perään katsomaan" kun ne pillastuvat ja jättävät…
Siihen ei hän suostu!
Kanteleinen toimitti koululta seurahuoneelle höyläpenkin ruvetakseen tekemään puheenjohtajakoroketta ja pulpettia.
Apulaisekseen keksi hän Peltosen rengin, Juhon. Tämä oli 30:ssä oleva nuorimies, jolla oli hyvän työmiehen maine, mutta joka viime vuosina oli ruvennut ryypiskelemään, usein muutamien isäntämiesten joukossa. Juhokin oli tullut eräänä iltana katsomaan. Kanteleinen tunsi miehen kykyjä siitä, kun oli nähnyt hänet Peltosella korjaavan rikkoutunutta reenketaraa.
Kun Kanteleinen rupesi houkuttelemaan Juhoa kanssaan töihin, tapahtui se aluksi tuttavallisen leikin varjossa. Juho vastusteli sillä, ettei hän osaa ja että pitää hoitaa hevosia kotona. Kanteleinen havaitsi pian, ettei vastustus ollut aivan ehdottoman jyrkkää. Jostain syystä teki hänen mielensä saada Juho mukaan. Kävikin jo kysymässä itseltään isännältä, sallisiko tämä rengin tulla seurahuoneelle iltapuhdetöihin. On hieman vaikea sanoa, mitä kansakoulujohtokunnan esimies tästä ajatteli, mutta suostumuksensa hän antoi ja lupasi, että hevoset hän kyllä hoitaa itse niinä parina iltana viikossa, mitkä Juho höyläilee seurahuoneella.
Näin tuli Juho mukaan. Kanteleinen huomasi heti saaneensa erikoisen työtoverin.
Nuoren opettajan lempiaineita seminaarissa olivat olleet puutyöt. Päästötodistukseensakin oli niistä saanut 10. Sama innostus eli yhä. Hän oli laittanut oikein komean pulpettipiirustuksen. Kun hän näytti sitä Juholle, epäili tämä että se olisi liian suuritöinen, ja lausui sen aivan kuin urakkamies, epäilemättäkään ettei sitä saataisi kuntoon, jos vain olisi aikaa. Kanteleinen lohdutti sillä, että jos Juhon aika kävisi täpäräksi, hän voisi jatkaa yksin. Siihen Juho taas sanoi, että jos sitä kerran ruvetaan tekemään, niin valmiiksi asti se tehdään yhdessä; hän ei ole orja, vaikka on renki; jos isäntä niin vähällä väsyy hevosten hoitelemiseen ja alkaa ikävöidä häntä iltasin pitkin penkkiä lojumaan, niin odottakoon. Mies tuntui alkavan lämmitä.
– Miksi eivät isännät laita kelvollisia työkaluja, että sais edes puun valkoiseksi!
Juho katseli tätä sanoessaan Kanteleisen pitkäähöylää, jonka tämä oli tehnyt kesätöikseen. Höyläpenkillä oli muitakin uusia työkaluja. Rengin silmissä alkoi jotain elää, aivan kuin kauan uinuneet vaistot olisivat ruvenneet toimimaan, herättäen miehen sielussa uusia tahi harvinaisia ilonväreitä. Tuo katse siirtyi työkaluista lautavarastoon, jota Kanteleinen asioikseen hitaasti, valikoiden liikutteli.
Milloin lie takkikin jo lentänyt Juhon päältä. Kanteleinen havaitsi sen vasta kun mies jo käsitteli lautoja, rivakoin, itsetietoisin ottein. Oli todella soma katsoa. Jokainen silmänisku, äännähdys, ruumiinliike, ote – kaikki kuvastivat toimimaan ruvennutta rajua työnhalua, joka etsi tyydytystään. Äskeinen, hieman hidasteleva, venyttelevä, kaksimielinen "ollako vai ei" oli miehen jättänyt.
Siinä oli 30-vuotias talonpojanrenki, jolla kylässäkin kyllä oli kuuluisan työmiehen maine. Hän oli nuorempana ollut taloissa, joissa olivat jonkullaiset puusepän työkalutkin, ja oppinut niitä luontaisten lahjojensa avulla käyttelemään. Mutta nyt jo moniaina vuosina oli hän palvellut renkinä sellaisissa taloissa, joissa ei ollut edes höyläpenkkiä. Silloin ei ollut illoiksi muutakaan tehtävää. Pitkät puhteet venyttiin pitkin raheja tai istuskeltiin naapureissa juttuamassa. Halu katosi siihenkin mitä olisi mahdollisesti voinut tehdä vaillinaisilla työkaluilla. Kun sitte alkoi kylässä liikkua viinankauppaajia ja Juhokin sattui silloin tällöin ryyppyseuroihin, korvasi tästä johtuva toimeliaisuus uusine huveineen pitkien syys- ja talvipuhteiden työttömyydestä johtuvat ikävyydet.
Niin olivat Juhossa parin, kolmen vuoden kuluessa kasityöhalut uinahtaneet. Hän ei enää usein niitä edes muistellut. Mutta nyt, jouduttuaan kosketuksiin "tuon miehen", opettajan kanssa, hän oli joutunut omituiseen innostuksen tilaan. Tässä verrattomia työkaluja, hänen käytettävikseen! Työ, arvokkaampi kuin ne, joita hän oli ennen yritellyt, Samalla kuin innostus nousemistaan nousi, tuntui kuin nuorempana joskus elävästi tunnettu mielihalu, jota oli niin hartaasti aikoinaan nuoruuden utukuvista selvitellyt, olisi nyt odottamatta tipahtanut selviönä kuin taivaasta, siihen käsin kosketeltavaksi…
Mutta tämän ihmeellisen ilontunnon pohjalla pysyi vaikutusvaltaisena eräs ikävä muisto, joka kalvoi mieltä. Hän oli kerran, kun Kanteleinen oli pitänyt puhetta, päissään viheltänyt ja rähissyt tuolla toisessa huoneessa, aivan tarkoituksella tehdäkseen kiusaa. Sinne oli tultu suhdittamaan, mutta hän kiihtyi vain. Ja siinä ympärillä oli ollut parvi nuoria poikasia,