Aikamme kuvia I-III. Alkio Santeri
Читать онлайн книгу.
Aikamme kuvia I-III
I
"Miesten parahia."
Santeri Harakkaisen mieli kävi oikein hyväksi, kun kaupungin torilla tapasi muitakin oman paikkaisia, nimittäin tuon Mielosen Lautamiehen. – Pitäispä mennä tutuksi tekemään ja kyselemään joko Lautamies pian kotiinpäin lähtee…
Ja Santeri menikin ystävällisesti hymyillen ja tarjosi kättä.
"No päivää, onpa Lautamieskin tullut kaupunkiin."
"Jassoo, Santeriko se olikin … no päivää päivää." Mielonen seisahtui ja antoi kättä. Santeri hymyili ja naurahteli oikein iloisesti. Ei hän kotipaikalla olisi milloinkaan uskaltanut mennä Mieloselle kättä tarjoomaan, itse kun oli vaan sellainen, halpa torpparimies ja Lautamies taas niitä kunnan mahtimiehiä ja muutenkin miesten parahia. Mutta kuinka lie nyt Santeri rohvaissut itsensä … meni koska menikin kättelemään, koska ei ketään muita tuttavia näkynyt Lautamiehelläkään seurassaan.
"Joko Lautamies pian kotiinpäin lähtee?" rupesi Santeri kyselemään.
"Pianhan sitä pitää lähteä, ei minulla enää suuria ole asioita."
Santeri innostui esittelemään, että jos yhdessä lähdetäisiin ja kertoi, ettei hänelläkään enää ole muita asioita, kuin ostaa apteekista Mikon Liisalle 10 p. Elekseeriä ja Faarin muorille puolen naulaa nuuskatupakkaa. Mielonen ilostui, kun Santeri apteekia mainitsi, hänenkin piti tuoman emännälle Lehmän Muusia. Sen asian hän nyt Santerin haltuun uskoi.
"No, noo, sitä tulee nyt vaikka kuinka pitkältä!"
Ja Santeri oli oikein riemusta ratketa kun sai Lautamiehen asiaa toimittaa. Sovittiin, sitten yhtymäpaikasta ja erottiin asioillensa.
Santeri kääntyi vielä taaksensa katsomaan… Olipa totisesti oikein hupaisti tehdä seuraa semmoisen aika miehen kanssa kuin Mielosen Lautamies… Se on niitä miesten parahia.
Hän kiirehti puodiin, käski panemaan puoli naulaa Venäjänlehtiä ja sanoi, että hänellä on kova kiire, kun on yhdessä matkassa Mielosen Lautamiehen kanssa ja se odottaa häntä.
"Häh? Mielosen Lautamieskö?" kysyi puotipalvelia.
"Niin, tunnetteko te hänet?"
"Kyllä."
"Eikös hän ole aikamies?"
"Saattaapa olla." Ja puotilainen naurahteli. Santeri rupesi kertomaan Lautamiehen avuja ja rikkauksia, pyysi lopuksi sikarin suuhunsa. Ei hän tuota nyt juuri kaupan tekiäisiksi ajatellut niin pienen kaupan päälle, mutta kun tässä nyt oli niin tutustuttu. Puotilaiset antoivat Santerille sikarin ja nauroivat takapuolella. Sitten meni Santeri apteekiin, rynnisti muita ostajia kauppapöydän edestä syrjälle ja tahtoi hänelle panemaan ensin, kun Mielosen Lautamies odottaa.
"Mitä?" kysyi apteekilainen otsaansa rypistäen. Santeri ryömäsikauppapöydälle, pyyhki takin hijalla hikeä otsastaan, kehui MielosenLautamiehen häntä odottavan, ja että se Lehmän Muusi tuleekin silleLautamiehelle.
Apteekilainen väänsi suunsa ilveelliseen hymyyn ja rupesi kyselemään muiden ostajain asioita. Santeri Harakkaisen päähän nousi kiukut… Eikö tuo mokoma luikkari tiedä mikä mies Mielosen Lautamies on? Hän oli kovin loukattu ja mutisi itsekseen kuin apteekilainen vaan muille ensin antoi.
Mutta hyvissä ajoin hän ehti, sai odottaa kauan, ennen kuin Lautamies joukkoon joutui.
Kun Lautamies tuli, ei hän paljon Santeria huomannutkaan, sivumennen vaan kysyi, josko tämä oli häntä odottanut.
"Noo, ei se haittaa tee, eipä tässä ole ollut kiirettä mihinkään." Santeri ajoi hevosensa perään ja juoksi itse Lautamiehen häkkikärryn viereen.
"Älkää nyt ajako Lautamies, tuota, tässä olisi sitä Muusia." Hän kurotti myttyä.
"Jahaa, en olisi sitä enään muistanutkaan." Mielonen kääntyi ottamaan, kurotti kättänsä, mutta horjahti hiukan.
"Tpruu siinä!"
Hän tempasi kovasti suitsista ja hevonen peräytyi äkkiä muutaman askeleen. Mielonen horjui selkänojaa vasten ja pää retkahti rumasti.
"Noo siinä!" Ja Mielonen alkoi vihatiestä repiä ohjaksista.
Santerin rupesi käymään sääliksi hevosta.
"Älkää nyt Lautamies, … menee mustan suupielet rikki."
Mielonen ei pannut mitään huomiota Santerin puheesen, mutta kun sai mustan hiukan asettumaan, ojensi vaan synkeänä kätensä johon toinen sai pistää lääkemytyn. Sanaa sanomatta lähti hän jälleen ajamaan ja Santeri sai olla vikkelöissään kuin ehti perään kiirehtivän hevosensa rattaille. Saatuansa itsensä mukavasti istumaan kiinnitti hän katseensa Lautamieheen ja hymähti hiukan epävarmasti… Kovin oli mielestänsä kopeasti kohdellut.
"Kyllä hän on hiukan tuitukassa," hän puoliääneen lausui ja rupesi itsekseen ajattelemaan, että minkälainen mies se oikein on, tuo Mielosen Lautamies, kun hevostakin noin rääkkää…
"Tule tänne Santeri!" kuuli hän Lautamiehen huutavan ja näki pidättelevän hevostansa kävelemään. Santeri vähän sävähti… Mitähän nyt mahtanee sanoakaan tuo matkatoveri? Hän oikein pelkäsi, että rupee haukkumaan, kun hän äsken uskalsi kieltää hevosta rääkkäämästä… Ne ovat niin ylpeitä nuo isoset ettei köyhä saisi puhua mitään…
Mutta Lautamiespä tarjosikin vaan ryypyn pullostaan, kun Santeri peläten meni ääreen.
"Ota tästä ryyppy."
"Mitä te nyt mullen ryyppyä … älkää turhia … Lautamies ryyppää nyt vaan itse." Santeri oikein tutisi mielenliikutuksesta, kun Mielonen noin hyväntahtoinen oli ja noin korea kuvaisesta pullosta ryyppyä tarjosi … ei sanaakan maininnut äskeisestä.
"No, ota ryyppy kun annan," sanoi Lautamies kovuudella, ikäänkuin laiskaa poikaa lukemaan pakoitetaan. Eikä Santerin enää tehnyt mieli vastaan sanoa, otti pullon, ja pani huulillensa, tarjosi sitten takaisin.
"Kiitoksia paljon, sepä olikin hyvää, oikein paremman tapin takaista."
"No, päästä suuhus asti," käski toinen.
"Kyllä se nyt jo piisaa… Tuota … en minä ole tottunut paljon ryyppäämään." Santeri Harakkainen katsoi nöyrästi hymyillen Lautamieheen, ikäänkuin rukoillen tyhmyyttänsä ja oppimattomuuttansa anteeksi.
"Ryyppää nyt kun käsken, äläkä siinä turhia siekaile, kun mielesi kuitenkin tekee."
Santeri maistoi vielä huuliinsa, antoi sitte pullon takaisin, kiitteli ja kehui aineetta. Mielonen otti itse hyvän kulauksen.
"Kyllä ryypätä saa, kun ryyppää kohtuudella," hän sanoi ja löi tulpan kiini.
"No niin, ei suinkaan se ketään vahingoita, kun kohtuudella … mutta minä en tuota ole tottunut viljelemään paljon ollenkaan," toimitti Santeri.
"Olen minä viljellyt aina," kehui Mielonen ylpeillen, "mutta minä olen viljellyt kohtuudella. Ei sitä saa siltä itseänsä juovuksiin juoda, vaikka ryyppää."
"Joo, joo, kyllähän se sellaista on, mutta…"
"Vai ootko nähnyt, että minä olisin ollut liiaksi juovuksissa koskaan?"
"Enkä olekaan. Koska minä olisin nähnyt Lautamiestä juovuksissa."
"Eikä ole kukaan nähnyt. Kyllähän sitä nyt toisinaan tulee vähän ryypättyä, mutta ei se siltä ole mitään juovuksissa olemista, kun itsensä ja asiansa hoitaa."
Santeri vakuutti asian kaikin puolin olevan totta.
"Muutamat, kun ne vähän ryyppäävät, tulevat kohta noloiksi, niin etteivät ollenkaan ymmärrä asioitansa. Ei sillä lailla saa ryypätä!"
Lautamies nykäsi hevosensa juoksemaan. Santerille oli äsken jo johtunut, ikään kuin itsestään mieleen, että "kuinkahan tuo Lautamies nyt noin on ryypännyt, eipä se juuri tapaa niin…" Mutta nyt kuin tämä oli hänelle sanonut oikein jutunjärjen, selvittänyt, kuinka hyvin hän asiansa hoitaa, niin Santerikin muisti, että hyvin hän oli aina hoitanut ne, ei paljon koskaan ollut puhuttu hänen hulluttelemisestaan juovuksissa. Kyllähän aina vähin, mutta joskus sitä viisaskin erehtyy.
Ja Mielonen kuvastui