Aikamme kuvia I-III. Alkio Santeri
Читать онлайн книгу.
nyt joutavia minullen aina, kun ei minulla ole ollenkaan teille antaa, ryypätkää nyt vaan itse," esitteli Santeri.
"Älä siinä juonittele, mitähän minä sinun viinoistasi."
Santeri otti, pani vähän huuliinsa, ei uskaltanut paljoa suuhunsa päästää…
Olispa oikein rumaa nyt itseänsä juovuksiin ryypätä kun on Mielosen Lautamiehen kanssa yhdessä joukossa… Pian sen matalan meren kylmää, ei sitä kaikki tiedä niin määräänsä, kuin Lautamies…
Santeri antoi pullon Lautamiehelle ja ajatteli mielessään sopivaa puheen ainetta.
"On niitä muutamia miehiä siinä meidänkin kylässä mennyt raittiusseuraan, mutta ei mun ole hänehen tullut mentyä vielä," rupesi Santeri juttelemaan.
"Hm…" Lautamiehen suu meni vähän hymyyn ja vakavana katseli hän pilviä kohden.
"Se on lapsellista touhua se. Ei sitä aikaiset miehet viitsi sellaisia puuhia pitää."
Santeri oikein hämmästyi… Kuinkahan se Lautamies nyt tuolla lailla? Onhan siinä puuhassa aivan täysiaikaiset miehet ja ne edistyksen harrastajat… Puhuu aivan samoin kuin tuo, vanha patajuoppo, Sorviston Suutari… Hän rupesi tuumimaan ettei hän ollut oikein ymmärtänyt Lautamiestä, taikka tämä ei ollut häntä ymmärtänyt. Rupesi siis uudestaan asiasta puhumaan.
"Mutta kyllä olisi mukavaa, ettei ollenkaan ryypättäisi, kun sen viinan kautta tulee niin paljon vahinkoa." Santeri tirkisteli Mieloseen, ajatellen, että nyt kai sitä jo pitäisi ymmärtää mitä hän ajatteli. Lautamies huomasi, että Santeri oli oikein ruvennut miettimään tuota juttua. Siitä syystä hän innostui pitämään selvityspuhetta.
"Kyllä ryypätä saa, kun ryyppää kohtuudella!" hän sanoi ja oikein ähkäsi innostuksesta. "Ei minun mieleni koskaan viinaa tee, mutta maistan kun sattuu… Noo, juopoille se nyt kyllä sopii tuo raittiuskin, ja taas sellaisille jotka eivät missään seuroissa käy. Mutta kun paljo pitää olla ihmisten kanssa tekemisissä, niin kuin minunkin, niin ei sitä sovi olla … jopa sitä kadottaisi arvonsa."
Mielosen iloksi, huomasikin Santeri, mitä tarkoitettiin.
"No mitäs varten teidän tarvitseekan raittiiksi ruveta, eikä teidän todesta sovikaan, niinkuin jo sanoitte. Mutta köyhäin, meikäläisten kyllä sopii ja tarpeellistakin on," tuumaili Santeri.
"Aivan niin … teikäläisten sopii kyllä."
Lautamies nykäsi hevosensa juoksemaan, Santeri meni rattaillensa. Näki sieltä, miten Mielonen useat kerrat otti pullon taskustaan ja suuteli sitä. Rupesi lopulta jo oikein ihmeeksi käymään… Kuinkahan jaksaakaan tuo Lautamies noin paljo ryypätä? Jo minä nahaksi menisin, jos tulla tavoin…
Mutta hyvin vaan istui Mielonen rattaillaan, suorana, könevänä ja rupesi aina kovemmin ja kovemmin ajamaan. Santerin rupesi käymään sääliksi hevostaan, oikein teki mieli jäämään, mutta ei tahtonut viitsiä … eihän sitä usein saa sellaisessa seurassa kaupungista tulla … ja kun jo ryyppyjäkin oli antanut…
Hän kiirehti hevostansa perään ja koetti rauhoittaa tuntoansa. Mutta kun rupesi vaahtokakkaroita vierimään pitkin valkosen kylkiä, niin jo pidätti Santeri kävelemään.
Onpa oikein riivattu ajamaan tuo Lautamies, kun ei yhtään hevostansa sääli!..
Santerin tuntoa vaivasi, kun hevonen niin puhalsi ja hikoili. Hän ajatteli ja katseli toverinsa perään, huomasi iloksensa että senkin hevonen pidättyi kävelemään tuolla matkan päässä. Jo meni mieli oikein hyväksi: seurallinen, hyvä mies onkin tuo Lautamies, kun ei tahdo toveriansa jättää, vaikka tämä köyhempikin olisi.
Valko sai taas juosta hölkkästä, että olisi matkatoveri saavutettu.
"Ka … tpruu!"
Santeri näki hatun maantiellä ja riensi sitä ottamaan ylös.
"Kas helkkari, kun olikin hyvä, sievä, musta hattu!" hän äänekkäästi huudahti. "Sepä nyt oli onni! Ei aina tuollaisiakaan löydä." Hän kiirehti rattaillensa ja katseli mielissään hattua.
"Sepä oli kerrassaan onni!"
Ja Santeri koetti hattua päähänsä, tosin oli se vähän iso, mutta eihän se haitannut, kun niin helpolla oli saanut. Sydän hytkähteli niin somasti, kun ajatteli että hattu päässä saa kotikylään mennä … ja nyt ensin Lautamiehen luo…
"Saa nähdä, mitä sanoo Lautamies, eikö ruvenne edes mielittelemään…Soo valkonen!"
Lautamies oli sillä aikaa ehtinyt pois näkyvistä, kun Santerin hevonen taas sai hiljakseen nutustella tuon hatun löytämisen johdosta.
"So, sooh!"
Valko sai ohjas-periä lavoillensa ja se alkoi aika kyytiä kiitää eteenpäin. Santerin täytyi pitää toisella kädellä kiini hattua päässänsä, ettei pääsisi pois lentämään. Pian saavutti hän Mielosen näkyviinsä. Santeri näki, että sen hevonen lotusteli hiljaa.
"Unettamaanpa on ruvennut äijää," hän ajatteli, "kun noin tuolla eteenpäin kuojuu. Muutenkos se niin hiljaa ajaisi!"
Mutta likemmäksi tultua näki Santeri, ettei Lautamiehellä ollut hattua päässä.
"No mutta…" Hän kourasi hatun päästään käteensä, katseli ja muisteli minkälainen lakki oli ollut Mielosella.
"Jumaliste! tämä onkin Lautamiehen hattu!"
Ja hän juoksi Lautamiehen luokse, joka rattaillaan rumasti rötköttäen nuokkui. Ei näkynyt hattua rattailla…
"Kuulkaa Lautamies! Onko tämä teidän hattunne?"
Toinen ei herännyt, nuokkui vaan ja rötkötti. Santeri ei tahtonut uskaltaa ruveta töyttimään … mutta kun ei muukaan tahtonut auttaa, niin…
"Kuulkaa, onkohan tämä teidän hattunne?"
Lautamies heräsi örähdellen ja katsoa töllötti älyttömästi Santerin kasvoihin, osoittamatta vähääkän ymmärryksen merkkejä.
"Onkohan tämä teidän hattunne?"
Jo tuli vähän tajullensa Lautamies, kun kuuli ihmisen puhetta.
"Tpruu! … häh!"
Santeri uudisti sanottavansa. Hevoset seisahtuivat ja Lautamies töllötti pilviin. Sitten hän äkkiä tunteli päätänsä, rykäsi ja rupesi koperoimaan häkkikärryn pohjaa.
Taju hänessä nähtävästi vähitellen heräsi. Kun oli turhaan koperoinut, pääsi häneltä ikään kuin väkinäinen huokaus ja silmät harailivat jonkullaisella hätäisyydellä ympäristöä. Santerikin tunsi itsensä masentuneeksi, kun noin kamalasti käyttäytyi tuo matkatoveri. Hiljaa, arvelevaisesti sanoi hän:
"Tässä on Lautamiehen hattu." Mielonen tarttui hattuun kiini kuin haukka ja pani sen päähänsä.
"Mitä sinä mun hattuani!.." hän ärjäsi sydämystyksissään äkeästi.
Santeri hämmästyi enemmän, tunteille teki oikein ilkeätä.
"Tuolta minä sen otin tieltä, kun oli pudonnut teidän päästänne. Vai luuleeko Lautamies, että minä olen sen teidän päästänne ottanut?"
Santeri ajatteli, että täytyypä ottaa ja puhella tässä oikein järjellisesti ja selittää Lautamiehelle, kuinka asia oikein oli, ettei edes pahaa sopua tulisi turhan päitten.
"Älä tule kuule juonittelemaan parempaisi kanssa, Santeri!" Mielonen puti nyrkkiä ja katseli Santeria kuin härkä.
"Kaa … no luuleeko Lautamies, että minä…"
"Muista kuule, Santtu, kenenkä kanssa kuriittelet … minä näytän sulle oikein…"
Mielonen rupesi osoittelemaan tulla rattailta alas. Santeri alkoi itsestänsä jäädä kärryjen takapuolelle, eikä hän oikein tahtonut päästä selville siitä, pitikö hänen ruveta pelkäämään, vaiko etsimään lyömä asetta. Lautamies