Kylistä, kodeista ja vainioilta: Kertomuksia ja kuvaelmia. Alkio Santeri
Читать онлайн книгу.
p>
Kylistä, kodeista ja vainioilta: Kertomuksia ja kuvaelmia
Koivu karjatuvalla
Näyttää siltä kuin seuduilla, missä luonnonihanuudet ovat harvinaisempia, eivät ihmisetkään yleensä niitä kaipaisi. Heidän luonteensa kehittyy samanlaiseksi kuin luonto, jokapäiväiseksi, epärunolliseksi. Kun poikkeuksen tapaa, on se melkein kuin luonnonoikku. Se, vaikkapa olisi miellyttäväkin, herättää usein enemmän kummastusta ja ihmettelyä, kuin ihailua.
Se näyttää siltä. Mutta tarkemmin katsoessa huomaa useinkin, miten tuon jokapäiväisyyden kuoren alla elää luonnonihmisten vieno runollisuus salattua elämää. Maailmalle näkymättömänä se siellä ajatusten ja mielikuvitusten äärettömillä aloilla virkistää, voimistaa ja kasvattaa Jumalan kuvaa. Kovan, paksun kuoren alta tuo "Jumalankuva" pääsee ilmoille vaan varmojen, tarkoin määriteltyjen yleisten ohjeitten mukaan, taikka taas kokonaan mielivaltaisesti, satunnaisissa tunteen purkauksissa. Oikeudentunto se yleisessä mielipiteessä seisoo jaloillaan kuin ikihongan kanto, mutta sellainen tunne kuin rakkaus ja sen ilmiöt, niillä ei ole oikeutta julkisesti esiintyä. Kun ne ilmenevät, tulevat ne kuin varkain, purkautuvat esiin kuin äkkinäinen rajuilma, eli pilkistävät ujosti kuin auringonsäde vankihuoneeseen, kadotakseen jälleen jokapäiväisyyden jäykkään varjoon.
Jospa voisi edes käsittää miten syvästi joku, jonka koti on jossain kivikkomäen kyljessä tahi notkanteessa, hellii ja rakastaa vaivaistakin pihlajaa, joka elää kituvaa elämäänsä tuvan päätyikkunan alla tahi pihalla kaivon luona. Mutta sitä ei voi käsittää. Miksi ei hän, jos hän kerran puita rakastaa, ole istuttanut useampia? Ei, ne imevät nesteen maasta ja ovat jonkullaisena komeuden ja ylpeilemisen merkkinä. Niin hän sanoo. Mutta tuo yksi, siitä hän puhuu, sen lehteen tulosta, kukkimisesta, marjoista, ja katselee kaihomielin, kun se syksyn tullen karistaa lehtensä ja varustautuu luisevana, laihana ja kuolleen näköisenä talvea vastaan. Se on perheen jäsen, jonka kanssa ajatellaan, tunnetaan, jopa puhutaan ja kärsitäänkin.
Lampelaisen karjatuvalla, noin kymmenen kilometrin matkassa kotoa, kasvoi koivu, yksi ainoa koivu tuvan edessä. Mutta minkälainen koivu! Se oli oikein jättiläiskoivu, joka keväisin pukeutui aina niin kainosti ja tarkoin, ettei auringon sädekään päässyt pilkistämään sen tuuheain lehvien lomitse. Ja sitten se oli niin tasaisesti sopusuhtainen, ei mitään virhettä, ei vähintäkään muistuttamisen syytä, aivan niin kuin Luoja olisi sitä erikoisella tavalla vaalinut, hoitanut ja kasvattanut ihmisten silmäruoaksi, lintujen laululinnaksi ja verrattomaksi yösijaksi, nukuntapuuksi. Kun puhuttiin kartanopuista ja kehuttiin näkemiänsä sanoivat kaikki, jotka tämän olivat nähneet, yksimielisesti, että se Lampelan karjatuvankoivu, se se kuitenkin on kaikista komein.
Lampelainen oli äreä äijä, olisi luullut hänen sopivan enemmän yhteen katajain kuin koivujen kanssa. Mutta hän rakasti tuota koivuansa niin hartaasti, että kun joku hänen omista pojistaan kerran ajattelemattomuudessaan taittoi siitä muutaman oksan vastaksiksi, kun oltiin heinänteossa, antoi äijä empimättä sellaisen selkäsaunan, että poika muistaa vielä vanhana kertoa siitä omille pojillensa, kun tahtoo oikein saada kuvatuksi isänsä luonnetta. Hän oli todella ylpeä koivustansa, se oli hänen niittynsä, talonsa, koko omaisuutensa erikoisuus. Kun hän sanoi "meidän karjatuvan koivu", sanoi hän sen niin kuin mies, joka tahtoo näyttää ymmärtävänsä asioita, joita muut ovat liian pintapuolisia ja yksinkertaisia käsittämään. – Mutta naapurit väliin nauroivat tuolle ihmeelle, heistä oli ihan hassua vanhan miehen kerskailla yhdestä puusta. Puu kuin puu! —
Mutta sitten tulivat maanmittarit, samosivat pellot, niityt, suot ja metsät ristin rastin. Avarain niittyjen poikki, tiheäin metsäin läpi vietiin koetuslinjat, jättiläiskuuset saivat kukistua ja jättää sijansa suorille, virallisen näköisille, valkoisille ja "teräväpäisille" linjakepeille, jotka ikäänkuin uudemman ajan tienviittoina ylpeästi jäivät kenottamaan ja katselemaan toisiaan silmästä silmään. Metsän juurevat eläjät, jotka siten suoralla linjalla erotettiin entisestä sukulaisuudesta ja suloisesta naapuruudesta "kummallekin puolelle rajaa", katselivat jonkunlaisella mahtavuudella ja kuiskailivat salaperäisellä huminallaan kummastustaan ikäänkuin hartioitansa ravistaen ja arvellen: "Saapa nähdä päättyykö tuo kaikki hyvään?"
Ja yksi sellainen linja meni suoraan kuin ammuttu Lampelaisen karjatuvan koivun keskirunkoon. Pieni taitelinja olisi voinut pelastaa sen. Mutta tuuli ja satoi, maanmittari oli kärsimättömällä tuulella.
"Hakatkaa pois koivu!" huusi hän miehille.
Nämät rupesivat vastaan panemaan. Sanoivat, ettei sitä äijää lepytä itse enkelikään, jos tuo koivu hakataan. Mutta kiivas herra, joka tunsi lain olevan muka hänen puolellaan, tulistui, tempasi kirveen ja iski haavan komean koivun runkoon. Miehet ympärillä ravistivat säälien päitänsä ja puhelivat voivotellen, ikäänkuin hyvä juoksuriori olisi siinä jalkansa katkaissut.
"Hakkaa sinä", käski maanmittari erästä miestä. Tämä totteli, otti kirveen ja alkoi tuhota Lampelaisen rakastettua, paikkakunnan kuuluisuutta. Tuuli vinkui koivun latvassa ja karjatuvan nurkissa ikäänkuin viheltäen vastenmieliselle näytelmälle. Koivu huojui, sen oksat riepottivat kuin vihollista vastaan epätoivoisina hosuen. Kun se vihdoin makasi maassa ja maanmittari kannon ylitse tähtäsi suoran linjan, seisoivat useat miehet kaadetun koivun ympärillä vaistomaisesti surullisina kuin hautajaisissa. Joku paimen se lie ollut, joka juoksi Lampelaiselle tapahtumasta tietoa viemään. Tämä aivan mustui. Jos paras hevonen olisi ojaan kuollut, ei se olisi häneen sillä tavalla vaikuttanut: se olisi ollut tapaturma, mutta tämä oli ilkiteko. Työmaalta nousi hän heti hevosen selkään, ajoi karjatuvalle. Siellä paraillaan maanmittari apulaisineen päivällislomaa piti.
Tuhkaharmaana kasvoilta, sanaakaan ääntämättä sieppasi äijä kirveen maasta ja hirmuinen katse kohtasi herraa, joka karjatuvan seinustalla loikoi. Mutta miehiä juoksi hätään, ottivat kiinni kirveeseen ja puhuivat lauhduttaen, säälien, osaaottaen. Hän heitti kirveen, meni kaatuneen koivun luo ja purskahti itkemään…
Tuo mies, joka näytti niin paljon paremmin sopivan yhteen katajain kuin koivujen kanssa, itki koivun kaatumista. Mutta maanmittari makasi vielä tuvan seinustalla hiukan peloissaan ja kalpeana, ivallinen hymyily suupielessä katsellen miten raa'an talonpojan täytyy itkeä, kun hän on käyttänyt vaan laillista oikeuttaan, kaatanut hänen mielikoivunsa säästääkseen itseltään muutaman minuutin vaivannäön.
1894.
Sisarukset
Muiden muassa oli Mikko Matkasen mökki tuossa kylän laidassa, mäen rinteessä, kivikossa, istuvain kivien päälle rakettu. Siinä olikin kyllä istuvia kiviä, toinen toisessaan kiinni; jos ei yksi sopinut nurkan alle, sopi toinen. Mökkiä ei Mikko ollut itse rakentanut, muilta osti, kun pesää rupesi tarvitsemaan. Ja silloin hän rupesi sitä tarvitsemaan, kun Maijaliisan kanssa yhteen meni ja rupesi ihmissukua kartuttamaan.
Siinä elelivät päivästä toiseen, väliin paremmin, väliin huonommin, syötiin kun oli, ei syöty kun ei ollut. Mutta tarkoitustaan ihmiskunnan jäseninä he uskollisesti täyttivät: syntyi, milloin tyttäriä, milloin poikia. Syrjäisistä asianhaaroista se luultavasti rippui, että yksi toisensa perään kuoli. Kaikkiaan kahdeksasta pikku Matkasesta kuusi oli kuollut. Ainoastaan kaksi tyttöstä näkyi jaksavan siksi elää, että siivet alkaisivat kasvaa ja kelpaisivat maailmalle lentämään. Vanhemman nimi oli Leena, nuoremman nimi oli Miina; ijän väliä oli viisi vuotta.
Kun Leena läheni kymmentä vuotta, rupesi mieli tekemään ulos, avaraan maailmaan … pesä alkoi tuntua ahtaalta.
"No niin", sanoi isä Mikko, kun asia puheeksi tuli, "menköön vaan. Onhan pois syömästä. Ja kylläpä tuo omansa pitää, oikea tikkukynsi onkin!" Äiti sanoi samaa. Leena lähti. Otti ensin lyhyen lennon – läheisiin naapureihin vaan. Kun siivet varttuvat, ehtii harjoitella pitempiä matkoja.
Kun Leena oli mennyt palvelemaan, tuntui pesä paljon avarammalta. Isä ja äiti luulivat, että nyt kait sitä tullaan hyvinkin toimeen. Paljonhan se jo syökin tuonlainen naakka! Mutta ei asia siitä paljoa muuttunut, parantunut. Puutetta oli yhä, vanhetessa kun ruvettiin vähin herroittelemaankin. Isä, näetten, hylkäsi kessut ja höyrytteli punakukkoja, väliin kaksiveikkosiakin. Äiti rupesi nuuskaamaan. Isä ei tosin ollut mikään juoppo, mutta ryyppäsi kun sattui, kun tarjottiin, jopa joskus itsekin osti, – niinkuin muutkin miehet. Eukolla alkoi yhä useammin olla pää kipeänä, tarvitsi kahvitilkan. Näistä riideltiin väliin, kun