Palvelusväkeä. Alkio Santeri
Читать онлайн книгу.
oli avannut oven ja kurkisteli ulos pimeyteen. Sateenrapinata jatkui yhä ja lutin räystäistä tippui vesi pihaan muodostuneesen lammikkoon synnyttäen syksyisen, lotisevan äänen. Liisa oli mennyt vuoteelle ja Matti haukotteli.
»Tuolla se nyt on», virkkoi Iikka uneliaasti rämisevällä äänellä.
»Mikä?»
»Vilhelmi vain, tämä Vilhelmi Raitala … maanviljelijän poika … herra Raitala…»
Matti lähestyi ovea kurkistellakseen pimeään sateiseen yöhön, että missä se on, ja näki tulen loistavan Vilhelmin kamarin ikkunasta.
»Kirjoittelee morsiamille», jatkoi Matti samaan nuottiin unisella äänellä ja molempain vierekkäin istuessa lutin kynnyksellä.
»Preivejä», lisäsi Iikka.
»Sivistyneitä preivejä.»
»Mitä ne nyt siinä ilvehtivät?» Liisa tuli katsomaan hänkin. Ja kaikki kolme katselivat läpi mustan pimeyden hauskasti valaistuun ikkunaan, jota alapuolelta varjosivat karttuuniset akuttimet ja ylempää harsouutimet.
»Siinä se nyt rakastelee», huokasi Iikka.
»Ja riijailee», jatkoi Matti.
Kaikki purskahtivat kaklattavaan, ilkeälle vivahtavaan nauruun. —
»Sadetta tahtoo, sanon minä», virkkoi Matti astuessaan alas lutin rappusista. Kääntäen takin kauluksen pystyyn kysäsi hän Iikalta:
»Et ole sinäkään kalossia ostanut?»
Iikka oli vähän aikaa vastaamatta. Matti ymmärsi, että hän mietiskelee sydämmen kysymyksiä ja ajattelee palaamista Liisan luo.
»Olikin mulla jo, mutta myin pois», sanoi Iikka ilman virnistelemättä.
»Mitäpä meikäläinen…»
Matti jätätti itsensä vähän jälkeenpäin:
»Kyllä minä tulen», sanoi ja kehoitti Iikkaa menemään edelleen. Mutta Iikka meni vaan pienen kappaleen ja pysähtyi epäluuloisena. Sillä aikaa kiersi toveri nurkan ympäri, hiipien uudestaan luttiin ja naputti hiljaa ovelle. Haka napsahti auki ja Matti pistäysi sisään sulkien oven, itsekseen myhähdellen ja naureskellen.
Iikka pyrki ikävystymään ja huuteli:
»Matti! … mihin se joutui? … jätän sinut!»
»Jätä vaan», tuumi Matti lutissa.
»Hyi, kun on kylmä», hytisi Liisa sängyssä ja tuntui olevan mielihyvissään jostain. Viinapulloaan sovitteli Matti nurkkaan aprikoiden, tarjoaisiko Liisalle lämmitysryypyn.
»Ota, lämpenet», sanoi ja tarjosi.
»Matti!» kuului Iikan äkäinen ääni.
»Ei se lämmitä yhtään», intti Liisa, mutta maistoi kuitenkin.
Lutin seinään heitettiin puukalikalla ja Iikka ärhenteli ulkona äkeällä äänellä.
»Kyllä se lämmittää», myhäili Matti, löi tulpan kiini ja muisti vilaukselta Marttaa. Liisa tuntui tällä hetkellä kuitenkin niin puoleensa vetävälle, somalle ja omalle, että rakkaus Marttaan aivan taistelematta näytti kalpenevan ja laihtuvan.
Iikan laulu etääntymistään etääntyi, sillä katkonaisia ääniä siitä enää vaan kuului.
»Iikka se laulelee», virkkoi Matti, sammutti lampun ja siunasi.
IV
Matti oli kaunis nuorukainen, ja sen tähden tytöt hänestä pitivät, vaikka olikin Ratulaisen poika. Hän kävi uskollisesti kaikissa tanssikökissä, mitä ulottuville sattui ja otti elämän helpolta kannalta aina silloin kun oli läheisissä väleissä jonkun tytön kanssa.
Muutamana sunnuntai-iltana satuttiin taasen tanssikökkään. Sinne oli Marttakin tullut, mutta Liisa viipyi jossain. Kohta tupaan tultuaan ja Martan nähtyään tunsi Matti taas tätä aivan erityisesti rakastavansa. Kävi hyppelemään tytön kanssa ja ajatteli ensin, että pysyköönpä vaikka kokonaankin poissa Liisa, tämän kerran, – puserteli Marttaa kädestä ja vyötäisistä. Mutta mikä Martan on? alkoi poika peläten kysyä itseltään, kun tyttö hyppeli virallisesti, juhlallisesti aivan kuin vieraan kanssa, oli outo ja kylmä! Punaiset posket heloittivat ja vaaleat, paksut palmikot leiskuivat lyhyen selän päällä kiehtovasti, – mutta ei mitään puristuksia, ei mitään rakkauden merkkejä. Matille tuli hätä käteen, hänen rakkautensa nousi nousemistaan.
Myöhemmällä Martta yhä enempi miellytti ja sytytteli loitolta: hyppeli, leiskui ja nauroi muiden kanssa mutta Mattia ei huomaavinaankaan ollut. Matti poltti paperosseja ja sikareja miettien.
Vaan missä on Liisa? Hyljätyn tunne pani Matin sitäkin kysymään. Yht'äkkiä havahtui mielessään: Jos Vilhelmi ehkä olisikin saanut juoniteltua Liisan iltamaan!
Kello alkoi jo 11: sta mennä ja matka seurahuoneelle oli 3 kilometriä.
»Mitähän tässä ihminen tekisi?..»
Matista alkaa tuntua yksinäiseltä, vaikka tyttöjä kuhisee ja tirskuu ympärillä, eikä tarvitsisi muuta kuin oikaista käsivartensa ja ottaa kumpaseenkin kainaloon. Mutta häntä suututtaa Martan käytös.
Hiki kihoaa otsalle, kun Martta pyyhkäsee ohitse kuin enkeli, tahi ainakin sinnepäin. —
»Onko se meidän Matti?» huutaa pihassa perään Iikka, jonka ääni taas rämisee kun on ryypännyt.
»Pidä leukojasi!» sähisee Matti ja rientää puolijuoksua roustikkoisella kujalla.
Seurahuoneen ovella on vielä vartija, vaikka siellä jo pitäisi tanssit alkaman.
»Mitä pääsylippu maksaa?»
»Viisikymmentä penniä.»
»Vaikkako ei ole enää ohjelmassa muuta kuin tanssia?»
»Vaikka ei. Ja mitähän sinäkin muusta ohjelmasta välität», virnistelee oven vartija tutunomaisesti. Matti seisoskelee ja polttelee.
»Onko siellä muita kuin niitä – ?»
»Keitä niitä?»
»Mahtavia ja isoja vain?»
»On siellä sinunkin kaltaisiasi.»
»Keitä?»
»Piikoja. Osta lippu ja mene katsomaan.»
Matin teki mieli kysyä, että onko Raitalan nuortaväkeä ja keitä, mutta ei viitsinyt, jos ovenvartija ehkä aavistaisi. Osti lipun ja kävi sisään.
Juuri silloin alkoi siellä tanssi. Ihmisiä ei ollut paljoa. Keskilattialla oli alussa avarata tilaa, reunoilla ja seinustoilla kuhinata ja leikkiä. Ovenpuoli eteiseen käsin oli tyhjänä.
Matin silmä vilkui joka rakoon. Kaikki hän täällä tunsi, mutta sittenkin oli niin vierasta. Vaikka olikin pääsylipun ostanut, tuntui sydämmessä joku sellainen tunne kuin kirkossa oli ennen lapsena kuvitellut, että miltä tuntuisi, jos menisi herrainpenkkiin, tahi astelemaan kuoriin silloin kuin pappi messuaa… Ei mikään saisi häntä astumaan lattian yli, tuon aukean paikan yli, tullakseen niiden joukkoon jotka täällä näyttivät olevan kuin kotonaan. Siellä kyllä voisi seisoa ja oli monasti seisonutkin, mutta mennä sinne, se oli aivan toista.
Liisaa ei näkynyt missään. Vilhelmi seisoi tuolla toisen huoneen ovella. Matille oli alkanut kummallinen katkeruus nousta.
»Herra Raitala», mutisi hän saman ilvehtivän tunteen valtaamana kun oli »herra Raitalaa» lukenut Vilhelmin kirjeitten päällekirjoituksista.
Ihmisiä liikkui edestakaisin hänen ohitsensa, joku oli päätään nyökännyt, mutta kädestä ei ollut vielä kukaan tervehtimään tullut, eikä puhuttelemaan. Hän seisoi nojaten ovipieleen, päällystakin kaulus pystössä, lakki korvallisille painettuna ja sikarintumppi hampaissa silmäili halveksivaisesti elämää. Viulu oli alkanut soida, tanssi käydä.
»Mutta