Kotisirkka. Dickens Charles
Читать онлайн книгу.
pikku kultamuru, sillaikaa kun minä vähän askaroitsen. Jumala siunatkoon häntä, voisin tukahuttaa hänet suukkosilla, voisin todellakin! Pois tieltä, koirani! Nonoh, Harmi koira! Anna minun vain ensin valmistaa teetä, Juho, kyllä sitten niinkuin uuttera mehiläinen autan sinua myttyjen järjestämisessä. 'Niinkuin uuras mehiläinen' – ja niin edespäin, muistathan sen, Juho. Opitkos, Juho, koskaan koulussa ulkoa kappaleen 'Niinkuin uuras mehiläinen?"
"En sitä täydelleen oppinut", vastasi Juho. "Kerran olin ihan oppimaisillani, mutta olisin luullakseni sen vain pilannut."
"Hi-hi!" nauroi Pirkko. Kuinka iloisesti ja sievästi hän nauraa hihitti! "Voi, mikä vanha rakas tyhmeliini sinä oletkaan, Juhoni, se on totinen tosi!"
Tätä arvostelua vähääkään vastustamatta meni Juho ulos katsomaan, pitikö renkipoika, jonka lyhty virvatulen tavoin häilyi edestakaisin oven ja ikkunan välillä, huolta hevosesta. Tämä hevonen oli lihavampi kuin mielellänne ottaisitte uskoaksenne, jos antaisin teille siitä mitan, ja niin vanha, että sen syntymäpäivä häipyi muinaisuuden hämärään. Harmi, joka tiesi olevansa velvollinen osoittamaan rakkautta koko perheelle yleensä ja jakamaan suosiotansa tasan kaikille, juoksenteli ulos ja sisään ihmeen levottomasti, välistä lyhyesti haukahdellen pyöriskellessään hevosen ympärillä, jolloin hän oli vähällä litistyä tallin oven väliin; välistä taas ollen karkaavinansa hurjasti emäntänsä kimppuun ja seisahtuen leikillä kesken juoksuaan; välistä huudattaen Tilly Slowboyta, joka istui matalalla jakkaralla takan ääressä, koskettamalla kostealla turvallansa äkkiä tytön kasvoja; välistä osoittaen lapselle tungettelevaa rakkauttansa; välistä kiertäen takkaa ja paneutuen pitkäksensä ikäänkuin olisi ruvennut yötiloillensa; välistä hypähtäen pystyyn ja syöksyen ulos, häntätöyhtö ilmassa, ikäänkuin olisi yhtäkkiä muistanut tärkeän asian ja lähtenyt täyttä karkua sitä toimittamaan.
"Tässä! tässä edessäsi on teekannu takan reunalla", sanoi Pirkko iloisesti häärien, niinkuin lapsi vieraisilla ollessaan. "Ja tuossa kylmää siankinkkua ja tässä voita, ja tuossa leipäpala ja kaikki tyyni! Tässä on vaatekoppa, johon sopii panna pieniä myttyjä, jos sinulla on semmoisia, Juho – mihin menit, Juho? Älä pudota lasta lieteen, Tilly, mitä muuta tehnetkin!"
Olkoon neiti Slowboysta sanottu, vaikka hän jotenkin kärkkäästi vastusti varoituksen tarpeellisuutta, että hänellä oli harvinainen ja ihmeellinen kyky viedä lasta vaaroihin ja että hän usein vakaalla ja aivan omituisella tavalla pani hänen heikon olemuksensa hengenhätään. Varreltansa tämä nuori naisihminen oli niin ylen laiha ja hinteloinen, että oli syytä pelätä hänen vaatteensa luisuvan alas teräviltä puunappuloilta (hänen olkapäiltänsä, näet), johon olivat löyhästi ripustetut. Hänen pukunsa oli siitä merkillinen, että se joka tilaisuudessa osiksi paljasti omituisesti leikatun villavaatteen, sekä siitä, että se selän seuduilla salli ruskean viheriän miehustan pilkistää esiin. Koska hän aina ihastellen töllisteli kaikkia ja alituisesti tarkasteli emäntänsä ja lapsen kauneutta, niin saattaa sanoa, että neiti Slowboy pienissä erehdyksissään osoitti yhtä hyvää päätä kuin sydäntä; ja vaikkei niistä koitunut juuri hyvää lapsen päälle, joka niiden vuoksi yhä kolahteli oviin, kaappiin, sänkyihin, käsipuihin ja muihin esineihin, niin eivät vahingot kuitenkaan olleet muuta kuin luonnollisia seurauksia Tilly Slowboyn lakkaamattomasta kummastelusta, kun hän näki itseänsä niin ystävällisesti kohdeltavan ja asuvansa niin hupaisessa kodissa. Sillä hänen isänsä ja äitinsä olivat molemmat maineeltaan yhtä tuntemattomia ja Tilly oli kasvatettu löytölapsena tahi yleisen armeliaisuuden hoitolapsena, joka nimitys, vaikka eroaakin varsin vähän lempilapsen nimestä, kuitenkin merkitsee ja tarkoittaa aivan toista.
Olisipa teitäkin huvittanut samoinkuin Juhoa, jos olisitte nähneet kuinka pieni Peerybinglen matami miehensä kanssa palasi takaisin tupaan, kinastellen vaatekorista, ja ollen kovassa työn touhussa (vaikkei hän mitään toimittanut, sillä hänen miehensä se korin kantoi). Hupaista se lienee luullakseni ollut sirkastakin, sillä varmaa on, että se nyt taasen rupesi kovasti sirkuttamaan.
"Hei!" virkkoi Juho vakavalla tavallansa. "Onpa tuo sirkutus tänä iltana mielestäni iloisempaa kuin koskaan ennen."
"Ja varmaankin se ennustaa meille onnea, Juho! Ainahan se on sitä ennustellut. Kotisirkka liedessä tuopi onnea paremmin kuin mikään muu maailmassa."
Juho katsahti vaimoonsa, ikäänkuin olisi hänen päähänsä lennähtänyt se ajatus, että Pirkko se olikin hänen paras sirkkansa ja että hän oli siihen hyvin tyytyväinen. Mutta se oli luultavasti vain joku hänen aikomiansa tavallisia leikkipuheita, sillä hän ei virkkanut mitään.
"Ensi kerran kuulin tuon vienon, iloisen äänen sinä iltana, kun toit minut tähän kotiin – toit minut uuden kotini haltiaksi. Siitä on jo lähes vuosi. Muistatkos, Juho?"
Muisti kai. Juho muisti. Tottahan nyt muisti!
"Tuo sirkutus oli tervetuliaislaulu! Se tuntui olevan niin täynnä lupauksia ja kehotusta. Se ikäänkuin lupasi, että olisit minulle lempeä ja ystävällinen etkä suinkaan odottaisi (kyllä pelkäsin sitä silloin, Juhoni!) löytäväsi vanhaa vakavaa viisautta pikku vaimohupakkosi päästä."
Juho taputteli miettien häntä olalle ja silitti sitten hänen päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, ei; en ole sitä odottanut; olen ollut aivan tyytyväinen löytäessäni sen semmoisena kuin se oli. Ja totisesti hän olikin oikeassa. Pirkon pää olikin hyvin viehättävä.
"Sirkka puhui totta, Juhoni, kun kuultiin sen sanovan niin, sillä aina sinä olet ollut paras, huolellisin ja hellin mies minua kohtaan. Se on totinen tosi, onnellinen on tämä koti ollut, Juho, ja senvuoksi minä pidän sirkasta."
"Pidän minäkin", lausui ajuri, "pidän minäkin, Pirkko."
"Minä rakastan sitä niiden monien hetkien vuoksi, joina olen sitä kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka sen viaton laulu on mieleeni johdattanut. Toisinaan kun hämärässä tuntui yksinäiseltä ja ikävältä, Juho – ennenkuin sain lapsen seuratoverikseni ja huoneen ilostuttajaksi – mietin itsekseni, kuinka yksinäsi sinä jäisit, jos minä kuolisin, ja kuinka suru minut musertaisi, jos saisin kuulla, että sinä, armaani, olet minut hyljännyt! – Silloin kuului takasta sirkan sirkutus, ja se kertoi minulle, kuinka on syntyvä toinen pikku ääni, minulle suloinen ja kallis ääni, joka poistaa suruni kuin unen. Ja pelätessäni – silloin pelkäsin, Juhoni, sillä olinhan aivan nuori! – tätä avioliittoa sopimattomaksi, kun minä olin semmoinen lapsi ja sinä pikemmin holhoojani kuin mieheni, ja kun ajattelin, ettet voisi, vaikka koettaisitkin, oppia rakastamaan minua niinkuin toivoit ja rukoilit voivasi – silloin ilahutti minua taasen tuo sirkutus ja se tuotti sydämeeni uutta toivoa ja uskallusta. Näitä seikkoja olen miettinyt tänä iltana istuessani sinua odottamassa, ja sentähden rakastan sirkkaa."
"Rakastan minäkin", toisti Juho. "Mutta, Pirkko, minäkö toivoin ja rukoilin voivani oppia rakastamaan sinua! Kuinka puhutkaan! Senhän olin oppinut paljon ennemmin kuin toin sinut tänne sirkan pikku haltiaksi, Pirkko!"
Pirkko tarttui liikutettuna hänen käsivarteensa ja katsoi häntä silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut virkkaa jotakin. Mutta samalla hän oli jo polvillaan vaatekorin ääressä, puhellen vilkkaasti myttyjä järjestäessään.
"Tänä iltana ei näitä ole monta, Juho, mutta juuri äsken näin kaluja sälytettynä kärryjen takapuolelle ja ajattelin: ne ovat kyllä vastuksina, mutta maksetaankinhan niistä hyvästi; ei siis ole valittamista, eikö niin? Sitäpaitsi lienet jo matkalla jättänyt monta kalua omistajalleen, eikö niin?"
"Olenpa kyllä", lausui Juho. "Hyvinkin monta."
"Mitähän tässä pyöreässä vakassa mahtanee olla? Juho kultaseni, siinä on hääkakku!"
"Kas, sen voi ainoastaan nainen arvata!" virkkoi Juho ihmetellen. "Mies ei olisi sitä ikinä arvannut; luulenpa tosiaan, että vaikka panisi hääkakun teelaatikkoon tai muuhun mahdottomaan astiaan, nainen sen sittenkin heti arvaisi. Niin on; hain sen sokerileipurista."
"Painaako se paljon – ainakin sata naulaa!" huusi Pirkko ponnistaen kovasti sitä nostaessaan. "Kenen se on, Juho? Mihinkä se on menevä?"
"Lue