Homo sum: Romaani. Georg Ebers
Читать онлайн книгу.
elän Jumalassa ja pidän Hänet sydämessäni ja tunteissani havaitsen ainoastaan Hänet, niin minun täytyy muistella tätä oppia. Kuinka nämät hullut pyrkivät ja ikävöivät totuuden tuntoon tullaksensa, vaikka sitä kuitenkin kovalla äänellä julistettiin aivan heidän vieressään!
"Kristityitä löytyi kaikkialla, eikä heidän siihen aikaan tarvinnut lymyellä; mutta minulla ei ollut heidän kanssansa mitään yhteyttä. Vain kaksi kertaa he sattuivat tielleni. Kerran olin kovin suutuksissani, kun kilpa-ajossa erään kristityn hevoset, jotka olivat saaneet natsarealaisen siunauksen, voittivat minun heponi, ja toisen kerran tuntui minusta niin omituiselta, kun itse sain samanlaisen siunauksen eräältä vanhalta kristityltä sataman-työmieheltä, jonka pojan olin vetänyt vedestä.
"Vuodet vierivät. Vanhempani kuolivat. Viimeisen katsehensa äitini loi minuun, sillä minä olin kuitenkin ollut hänelle rakkain kaikista hänen lapsistansa. Sanottiin myöskin, että olin hänen muotoisensa; minä ja Arsinoe sisareni, joka pian isäni kuoleman jälkeen meni naimisiin prefekti Pompejon kanssa.
"Perinnön jaossa jätin veljelleni tehtaat ja kauppa-asiain johdannon, vieläpä kaupungissa olevan talonkin, vaikka se olisi tullut minulle, koska olin vanhin. Sen sijaan minä otin haltuuni ulkopuolella Kanopon porttia olevan maatilan ja täytin siellä tallit jaloilla ratsuilla ja kellarit yhtä jaloilla viineillä. Semmoista minä tarvitsinkin, sillä päivä meni kylvyissä ja kiistakentällä, yöt taasen valvottiin juomingeissa milloin kotonani, milloin jonkun ystävän luona, milloin jossain Kanopon ravintolassa, jossa pitoja höystivät ihanimpain kreikattarien laulu ja hyppy.
"Mitä on näillä turhamaisimman hekkuman pesillä tekemistä sinun kääntymisesi kanssa? kysynet ehkä. Mutta kuuleppas vaan! Kun Saul meni etsimään isänsä aasia, niin hän löysi ruumiin.
"Eräänä päivänä olimme niinikään lähteneet kullatulla veneellämme sinne purjehtimaan, ja Lesbolaisnainen Arkhidike oli huoneessaan valmistanut meille aterian, aterian, jonka vertaista tuskin Roinassakaan olisi voinut hankkia.
"Sittenkun kaupunkimme oli valloitettu Diokletianon aikana, Akhilleyn kapinan jälkeen, alkoivat keisarin sotamiehet, jotka olivat tulleet Aleksandriaan, käyttäytyä kovin röyhkeästi. Ystävieni ja muutamien nuorten upseerien välillä, jotka olivat roomalaista patricisukua, oli jo kuukausia sitten syntynyt eripuraisuutta hevosista, naisista ja tiesi mistä, jota sitten yhä oli jatkettu; ja sattuipa niin, että tapasimme juuri nämät herrasmiehet Arkhidiken ravintolassa.
"Ensin syntyi pistäviä puheita, joihin sotilaat vastasivat omaan tapaansa, sitten loukkaavia sanoja ja vieläpä, kun viini oli noussut sekä meille että heille päähän, äänekkäitä uhkauksia.
"Romalaiset lähtivät ravintolasta ennen meitä,
"Seppelöittyinä, laulaen ja kokonaan huolettomina me seurasimme heitä hetken kuluttua ja jo olimme aivan lähellä satamaa, kun eräältä syrjäkadulta äkkiä tunkeusi meluava joukko ja hyökkäsi kimppuumme aseet kädessä.
"Kuu kumotti taivaan laella ja minä saatoin tuntea muutamia vastustajistamme. Minä kävin erään pitkän tribunin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja vaivuin hänen kanssansa maahan. Siitä, mitä sitten tapahtui, on minulla vain hämäriä muistoja, sillä miekan lyöntejä oikein satamalla satoi päälleni, ja kaikki musteni silmissäni. Minä vielä muistan ainoastaan mitä ajattelin katsoessani kuolemaa silmästä silmään."
"No mitä?" Stephano kysäisi.
"Minä ajattelin", Paavali vastasi punehtuen, "Aleksandriassa olevia tappelupyitäni ja olivatko ne saaneet vettä. Sitten valtasi minut syvä, tylsä tunnottomuus. Monta viikkoa makasin tällä tavoin, sillä olin ruhdottu palasiksi, niinkuin teurastajan makkaraliha. Pienempiä lukuun ottamatta, olin saanut koko kaksitoista haavaa, joista jokainen yksistäänkin olisi riittänyt tappamaan kenen muun hyvänsä. Itsehän olet usein ihmetellyt arpiani".
"Ja kenenkä Korkein silloin valitsi pelastajaksesi".
"Herätessäni", Paavali jatkoi, "olin suuressa siistissä huoneessa, vaaleaväristen uutimien ympäröimällä vuoteella. Nousta en jaksanut, mutta ikäänkuin olisin uinahtanut vaan yhtä monta minuuttia, kuin olin nukkunut päiviä, ajattelin taas ensinnä kaikista peltopyitäni. Viimeisessä taistelussa oli paras koirakseni pahoin pidellyt kauniin Nikanderin pyytä, ja hän kuitenkin koitti tehdä rahanpanosta riidan alaiseksi. Mutta minä tahdoin hankkia itselleni oikeutta! Kerran ainakin olivat pyyt vielä päästettävät toistensa kimppuun, ja jos Nikander kieltäisi, niin pakoittaisin hänet nyrkkitaisteloon palestrassa ja antaisin hänelle silmäkulmaan sinimarjan hänen velkansa muistoksi. Käteni olivat vielä heikot ja kuitenkin ne puristuivat nyrkkiin ajatellessani tuota harmillista seikkaa. 'Kyllä minä hänen!' jupisin itsekseni.
"Silloin kuulin, että sen huoneen ovi, jossa makasin, aukeni, ja näin kolmen miehen kunnioittavaisesti lähenevän neljättä. Viimeksi mainittu tervehti heitä arvokkaasti, mutta kuitenkin ystävällisesti, ja kääri kokoon kirjoituksen, jota hän oli lukenut. Minä olisin mielelläni puhutellut häntä, mutta en voinut avata kuivia huuliani, ja kuitenkin näin ja kuulin kaiken, mitä tapahtui ympärilläni huoneessa.
"Minusta oli silloin tämä kaikki hyvin kummallista.
"Jo näiden miesten tervehdyskin oli ollut omituinen.
"Heti huomasin, että tuolilla istuja oli tuomari, ja että toiset olivat tulleet valittamaan. He kaikki kolme olivat vanhoja ja köyhiä, mutta laupiaat ihmiset olivat antaneet heille vähäsen maata viljeltäväksi. Viljelemisen aikana oli yksi heistä, muudan kaunis ukko, jolla oli pitkä hopeanvalkoinen tukka, ollut sairaana ja viljaa korjattaessakin hän oli ollut kykenemätöin toisia auttamaan. 'Nyt he tahtovat kieltäytyä antamasta hänelle hänen osaansa viljasta', minä ajattelin itsekseni, mutta toisinpa kävi! Molemmat terveet olivat kantaneet sairaan huoneesen kolmanneksen puiduista jyvistä, mutta ukko kieltäytyi uppiniskaisesti ottamasta vastaan vehnää, koska ei ollut ottanut osaa kylvämis- eikä korjaamistyöhön, ja vaati tuomaria selittämään toisille, ett'ei hän ole oikeutettu ottamaan vastaan mitään, jota hankkimassa hän ei ole ollut osallisena.
"Tuomari oli tähän asti ollut vaiti. Vihdoin hän kohotti viisaat ystävälliset kasvonsa ja kysyi ukolta: 'Rukoilitko sillä aikaa tovereillesi ja heidän työllensä menestystä?'
"'Rukoilin', vanhus vastasi.
"'Siis sinä olet ollut avullinen esirukoustesi kautta', tuomari päätti; 'kolmas osa viljasta on sinun, ja sinun tulee pitää se!' Ukko kumarsi, miehet antoivat kättä toisillensa, ja tuomari jäi jälleen yksikseen huoneesen.
"En tietänyt, mitä minulle tapahtui. Järjettömältä minusta näytti kanne ja tuomarin päätös, ja kumpikin kuitenkin liikutti mieltäni. Minä nukuin taas, ja kun seuraavana aamuna vahvistuneena heräsin, niin tuomari astui vuoteeni ääreen ja antoi minulle rohtoja sekä ruumistani että sieluani varten, joka varmaankin oli yhtä runneltu, kuin rikkiruhjotut jäsen raukkani".
"Kuka sitten oli tuo tuomari?" Stephano kysyi.
"Eusebio, Kanopon presbyteri. Muutamat kristityt olivat löytäneet minut puolikuolleena kadulta ja vieneet minut Eusebion huoneesen, sillä leski Theodora, hänen sisarensa oli kaupungin diakonissa. He molemmat hoitivat minua, ikäänkuin olisin ollut heidän täysi veljensä. Vasta silloin, kun olin voimistunut, he näyttivät minulle Hänen ristinsä ja orjantappura-ruununsa, Hänen, joka minunkin tähteni oli niskoillansa kantanut paljoa kovempia tuskia, ja he opettivat minua rakastamaan Hänen haavojansa ja nöyrästi kärsimään omiani. Epätoivon kuivasta puusta pian puhkesi toivo viheriöimään, ja elämän loppua seuraavan tyhjän mitättömän sijaan he osoittivat minulle taivaan kaikkine riemuineen.
"Minusta tuli uusi ihminen, ja edessäni oli ääretöin autuaallinen olo. Minun jälkeeni, sen nyt tiesin, ei ole muuta seuraava, kuin iankaikkisuus; taivaan portit olivat minulle avoinna, ja Kanopossa tulin kastetuksi.
"Aleksandriassa oli minua sillä välin itketty kuolleena, ja Arsinoe sisareni oli perijänäni asettunut maatilalleni puolisonsa prefektin kanssa. Aivan mielelläni annoin hänen pitää tätä ja itse asuin tästälähin taas kaupungissa, voidakseni, kun vainot uudelleen alkoivat, auttaa