Homo sum: Romaani. Georg Ebers
Читать онлайн книгу.
lortti on elehvantti", nauroi Paavali.
"Sinä et ole häntä pienempi", Stephano vastasi.
"Vahinko, että tämä kivi-arkki on niin matala, muuten menisimme heti mitalle", Paavali lausui. "Niin, jospa Hermas ja minä olisimme yhtä hurskaita ja puhtaita, kuin olemme suuria, niin meillä olisi paratiisin avaimet taskussamme. Sinä vitsasit itseäsi tänä yönä, poika, minä kuulin ruoskan roiskeen. Oikein! Jos syntinen liha yltyy, niin sitä pitää vähäsen nukittaa".
"Hän voihkasi kovasti, eikä saattanut nukkua", Stephano sanoi.
"Vai niin, kyllä minä hänet!" Paavali huusi nuorukaiselle ja uhkasi häntä voimakkaalla nyrkillään. Mutta nuot uhkaavat sanat kuuluivat enemmän kova-äänisiltä kuin vihaisilta, ja vaikka tämä tavattoman suuri mies lammasnahkoinensa kyllä näyttikin hurjalta, niin oli kuitenkin hänen katseessaan ja äänessään vastustamaton ystävällisyys, niin ett'ei kukaan olisi luullut, että hänen vihansa oli todentekoa.
"Helvetin henget ovat häntä kohdanneet", sanoi Stephano puolustellen, "enkä minä olisi saanut unta silmiini, vaikk'ei hän olisi valittanutkaan. Tämä on jo viides yö".
"Mutta kuudentena", Paavali keskeytti häntä, "sinulle on lepo välttämätöntä. Vyötä nahka yllesi, Hermas. Sinun pitää mennä kosteikkoon senaattori Pietarin luokse ja häneltä tai Dorothea rouvalta, diakonissalta tuoda hyvää unijuomaa sairaallemme. Katsoppas tuota! Poika ajattelee tosiaankin isänsä suurusta! Niin, oma vatsa on hyvä kehoittaja. Pistä vaan leipä taskuusi ja pane vesiastia tänne vuoteen viereen. Sinun poissa ollessasi minä tuon raikasta vettä. Seuraa nyt minua".
"Odota vielä, odota", Stephano huusi. "Tuo uusi ruukku kaupungista, lapseni. Sinä meille eilen lainasit omasi, Paavali, ja minä tahtoisin…"
"Minä olin sen jo unhottaa", keskeytti toinen hänen puheensa. "Tuleehan minun kiittää tuota varomatonta poikaa, sillä nyt vasta minä tiedän, kuinka pitää juoda, niin kauvan kuin on terveenä. Vaikka minulle annettaisiin sen paino kultaa, en ottaisi astiaa takaisin. Ainoastaan pivosta juoden vesi maistuu hyvältä. Ruukku on teidän. Minä sotisin omaa hyvääni vastaan, jos vaatisin sen takaisin. Jumalan kiitos, nyt ei viekkainkaan varas voi varastaa minulta muuta, kuin turkkini".
Stephano tahtoi häntä kiittää, mutta hän otti Hermasta kädestä kiinni ja vei hänet kanssansa ulos.
Hetkisen molemmat astuivat äänettöminä vuorta ylös yli kallioiden ja kiviharkkojen.
Eräälle kalliolakealle, jonka ohitse merenrannan ja kosteikon välinen vuoritie kulki, Paavali seisahtui ja kääntyi nuorukaiseen sanoen:
"Jos me joka hetki ajattelisimme tekojemme kaikkia seurauksia, niin ei syntiä ensinkään olisi olemassa".
Hermas loi kysyväisen katseen häneen, mutta Paavali jatkoi:
"Jos sinun mieleesi olisi juohtunut, kuinka suuresti isäsi tarvitsee unta, niin olisit maannut hiljaa tänä yönä".
"Minä en saattanut", vastasi moitittu äreästi. "Tiedäthän, että olen ruoskinut itseäni kovasti".
"Se olikin oikein, sillä sinä olet ansainnut kuritusta, kuin huonosti kasvatettu poikanulikka".
Hermas katseli uhkaavasti moittivaa ystäväänsä. Hehkuva puna nousi hänen poskihinsa, sillä hänen mieleensä juohtui paimentytön sanat, että hän imettäjällensä kantelisi hänen päällensä, ja vihaisena hän huudahti:
"Niin en salli puhuttavan kanssani; minä en ole enää mikään lapsi!"
"Etkö isäsikään lapsi?" keskeytti häntä Paavali ja katsoi samalla niin kummastuneena ja kysyväisenä häneen, että Hermas ujona käänsi silmänsä pois.
"Eihän toki ole sopivaa, että joku katkeroittaa elämän lopun juuri siltä, joka ainoastaan hänen tähtensä enää haluaa elää".
"Minä olisin mielelläni maannut alallani, sillä minä rakastan isääni, niinkuin joku muukin".
"Sinä et lyö häntä", Paavali vastasi, "sinä tuot hänelle leipää ja vettä etkä juo yksinäsi suuhusi sitä viiniä, jonka piispa Agapito Herran ehtoollisesta lähettää kotiin myötäsi häntä varten. Tämä on tosin jotakin, mutta ei kuitenkaan läheskään riittävää!"
"Minä en ole mikään pyhimys!"
"En minäkään", Paavali huudahti. "Minä olen täynnä heikkouksia ja syntejä; mutta sen minä tiedän, mitä se rakkaus oli, jota Vapahtajamme opetti meille, ja sinäkin saattaisit sen tietää. Ristillä hän on kärsinyt sinun ja minun puolestani, köyhäin ja pahantekijäin puolesta. Rakastaminen on samalla sekä vaikeinta, että helpointa. Se kysyy uhria! Entäs sinä? Kuinka pitkä aika on siitä, kun viimeksi näytit isällesi ystävällisiä kasvoja?"
"Minä en taida teeskellä".
"Sitä sinun ei tarvitsekkaan, mutta rakastaa sinun pitää. Ja totisesti, ei sillä osoiteta rakkautta, mitä käsi tekee, vaan ainoastaan sillä, mitä sydän mieluisasti uhraa ja mistä se pakoittaa itsensä luopumaan".
"Ja eikö se ole mikään uhri, että minä täällä hukkaan elän nuoruuteni ajan", kysyi nuorukainen.
Paavali astui taaksepäin, pudisti hämmästyneenä pörhöistä päätänsä ja sanoi: "Vai niin on laita? Aleksandriaako ajattelet? Niin, tosiaankin siellä aika kuluu nopeammin, kuin meidän yksinäisellä vuorellamme. Ethän sinä välitä tuosta ruskeasta paimentytöstä, mutta kenties on siellä joku punainen ja valkoinen kreikkalais-nainen katsonut sinua silmiin".
"Anna minun olla rauhassa naisista", Hermas vastasi teeskentelemättömällä harmilla. "Oli siellä muutakin katseltavaa".
Nuorukaisen tätä sanoessa hänen silmänsä säihkyivät, ja milt'ei uteliaasti kysyi Paavali: "Mitä sitten?"
"Sinä tunnet Aleksandrian paremmin kuin minä"', Hermas vastasi vältellen. "Olethan siellä syntynyt ja sanotaan, että olet ollut rikas nuorukainen".
"Sanotaanko?" kysyi Paavali. "Kenties he ovat oikeassa, mutta tiedä se: minä olen iloinen, ett'ei minulla ole enää mitään kaikesta siitä turhuudesta, joka siellä oli minun omani, ja minä kiitän Vapahtajaa siitä, että minä ainaiseksi olen saanut eritä tuosta ihmis-vilinästä. Mikä sitten tuossa melussa näyttää sinusta niin erittäin viehättävältä?"
Hermas viivytteli vastausta.
Hän häpesi puhua, ja kuitenkin hän tunsi vastustamattoman halun saada kerrankin lausua, mitä hänen sielussansa liikkui.
Jos kaikkien niiden totisten, maailmaa halveksivaisten miesten joukossa, joiden keskellä hän oli kasvanut, oli ketään, joka häntä voi ymmärtää, niin se oli Paavali – sen hän tiesi – Paavali, jonka siivotonta partaa hän pienenä oli mielin määrin saanut nykiä, jonka hartioilla hän usein oli ratsastanut ja joka hänelle tuhansin kerroin oli osoittanut, kuinka rakkaana hän piti häntä.
Aleksandrialainen oli tosin mitä ankarimpia miehiä, mutta hän oli kova ainoasti itseänsä kohtaan.
Kerran Hermaan täytyi keventää sydäntänsä, ja tehden ripeän päätöksen hän kysyi erakolta: "Oletko joskus ollut kylvyssä?"
"Joskusko? Minua kummastuttaa vaan, ett'en ole pehminnyt tuossa haileassa vedessä ja murentunut kuin nisuleipä!"
"Miksi pilkkaat semmoista, mikä ihmisen kaunistaa?"
Hermas huudahti innokkaasti. "Miksikä Aleksandriassa kristityt saavat käydä kylpemässä, kun taas sinä, isä ja kaikki erakot käytätte vettä vain janonne sammuttamiseksi. Minua te pakoitatte elämään teidän tavallanne, mutta minä en tahdo olla mikään ruokoton eläin!"
"Meidät näkee ainoastaan Korkein", virkkoi vastahan Paavali, "ja hänelle me kaunistamme sielujamme".
"Mutta ruumiinkin Herra on meille antanut", Hermas häntä keskeytti. "Ihminen on Jumalan kuva, sanotaan. Ja rae? Ilettävä kuin ruokoton apina olin mielestäni, kun näin nuorukaisia ja miehiä tulevan suuresta, Auringon portin luona olevasta kylpyhuoneesta hiukset kauniisti järjestettyinä ja tuoksuvina