Bastiljin valloitus. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
as
Bastiljin valloitus
I
LUKIJA TUTUSTUU TÄMÄN KERTOMUKSEN SANKARIIN JA HÄNEN SYNTYMÄSEUTUUNSA
Picardien ja Soisonnaisin rajalla, siinä osassa kansallista maaperää, joka Ile-de-Francen nimisenä kuului muinaisten kuninkaittemme perintöalueeseen, keskellä puolikuun muotoista alaa, joka ulottuessaan etelästä pohjoiseen leviää viidenkymmenen tuhannen tynnyrinalan suuruiseen metsään, on Frans I: n ja Henrik II: n istuttaman tavattoman laajan puiston suojassa Villers-Cotteretsin pieni kaupunki. Tämä kaupunki on kuuluisa siitä, että siellä syntyi Charles Albert Demoustier; kertomuksemme alkaessa hän täällä kirjoitti, aikakautensa kauniiden naisten iloksi "Kirjeitä Emilielle jumalaistarustosta", joita kiihkeästi luettiin sitä mukaa kuin ne ilmestyivät.
Lisätkäämme tämän pienen runollisen kaupungin mainetta, kaupungin, jolle sen pilkkaajat itsepintaisesti tahtovat antaa kauppalan nimen, vaikkakin siinä on kuninkaallinen linna ja kaksituhatta neljäsataa asukasta, lisätkäämme sen runollista mainetta sillä huomautuksella, että se on kahden penikulman [Ranskan penikulma oli noin puoliviidettä km. – Suom.] päässä Laferté-Milonista, missä syntyi Racine, ja kahdeksan penikulman päässä Château-Thierrystä, missä La Fontaine näki päivänvalon.
Ottakaamme huomioon sekin, että "Britannicuksen" ja "Athalien" kirjoittajan äiti oli kotoisin Villers-Cotteretsista.
Palatkaamme sen kuninkaalliseen linnaan ja kaupungin kahteentuhanteen neljäänsataan asukkaaseen.
Kuninkaallisen linnan perusti Frans I, jonka vaakunan salamanterit vieläkin koristavat sitä, ja sen valmisti lopullisesti Henrik II, jonka nimikirjaimet näkee siellä liittyneinä Katarina di Medicin nimikirjaimiin ja Poitiersin Dianan kolmen puolikuun ympäröiminä. Kun linna oli tarjonnut suojansa ritarilliselle kuninkaalle ja hänen lemmikilleen Estampelle ja sitten Orleansin herttualle Ludvig Filipille ja kauniille madame de Montessonille, jäi se melkein asumattomaksi jo viimemainitun prinssin kuoltua, sillä hänen poikansa Filip, joka myöhemmin sai nimekseen Egalité ["Yhdenvertaisuus". Tämän nimen omaksumisella prinssi turvasi itseänsä vallankumousliikkeen nostattamalta ylimysvainolta, – Suom.], alensi sen prinssillisestä asunnosta yksinkertaiseksi metsästyslinnaksi.
Tiedetään, että Villers-Cotteretsin linna ja metsä kuuluivat siihen lahjoitukseen, jonka Ludvig XIV antoi veljelleen, kun tämä, Anna Itävaltalaisen nuorempi poika, meni naimisiin kuningas Kaarle II: n sisaren, Englannin Henrietten kanssa.
Mitä tulee noihin kahteentuhanteen neljäänsataan asukkaaseen, joista olemme luvanneet – antaa lukijoillemme tietoja, niin he esiintyivät – samoin kuin kaikkialla muuallakin, missä on koolla kaksituhatta neljäsataa asukasta – ryhmityksinä.
1: ksi. Aatelisia, jotka viettivät kesänsä lähellä olevissa linnoissa ja talvensa Pariisissa, ja jotka matkiakseen prinssejä pitivät kaupungissa ainoastaan sellaista huoneistoa, johon poikettiin.
2: ksi. Porvareita, joiden nähtiin, oli ilma millainen tahansa, lähtevän asunnostaan sateenvarjo kainalossa mennäkseen joka päivä kävelemään leveälle kaivannolle asti, joka erotti puiston metsästä. Tämä kaivanto oli noin neljännespenikulman päässä kaupungista, ja se oli saanut nimekseen Haha, ehkä sen vuoksi, että tämä huudahdus pääsi hengenahdistusta sairastavien asukkaitten povesta heidän huomatessaan, etteivät he olleet liikoja hengästyneet käveltyään näin pitkän matkan.
3: ksi. Työväkeä, joka raatoi kaiken viikkoa, eikä voinut muulloin kuin sunnuntaisin lähteä tuolle kävelylle, josta varakkaammat kansalaiset saivat nauttia joka päivä.
4: ksi. Muutamia kurjia köyhiä olentoja, joilla ei ollut edes vapaata sunnuntaita; palveltuaan viikon kuusi päivää aatelisia, porvareita tai käsityöläisiä he menivät seitsemäntenä päivänä tuuheaan metsään kokoamaan kuivuneita puita tai oksia, jotka myrsky, tuo metsien viikatemies, jolle tammetkin olivat vain kuin korsia, oli heitellyt prinssin suurenmoisiin lahjoitusmaihin kuuluvaan tummaan ja kosteaan metsään.
Jos Villers Cotterets (Villerii ad Cotiam-Retiase) [Kuvattu pikkukaupunki on Dumas'n syntymäseutu, jota hän vanhojen muistojen vallassa mielellään esittelee teoksissaan. – Suom.] olisi onnettomuudekseen ollut niin kuuluisa kaupunki, että muinaistutkijat olisivat seuranneet sen kehitysjaksoja kylästä kauppalaksi ja kauppalasta kaupungiksi, joka viimemainittu aste oli riidanalainen, niinkuin olemme maininneet, niin he varmaankin olisivat tehneet sen huomion, että kylä oli alussa kaksi riviä asumuksia molemmin puolin sitä tietä, joka johtaa Pariisista Soissonsiin. Sitten he olisivat lisänneet, että kun kylä oli kauniin metsän laidassa, oli sinne tullut lisää asukkaita, uusia teitä oli tehty johtamaan niihin paikkoihin, joiden kanssa kylän täytyi olla yhteydessä, päättyen paikkaan, joka luonnollisesti muuttui keskustaksi ja jolle annettiin nimeksi Tori, avoin tila, jonka ympärille olivat nousseet kauppalaksi muuttuneen kylän kauneimmat rakennukset. Tämän torin keskellä on nykyään suihkulähde, jota koristaa neljä aurinkokelloa. Muinaistutkijat olisivat myös määränneet ajan, milloin vaatimattoman kirkon viereen alkoivat nousta tuon avaran linnan muurit, joka oli tulos kuninkaan viimeisestä oikusta. Tämä linna oli alkujaan vuoroin kuninkaallisena ja prinssillisenä asumuksena, kunnes se meidän päivinämme on muutettu Seinen prefektikunnan synkäksi ja rumaksi köyhäinhuoneeksi.
Mutta siihen aikaan, jolloin kertomuksemme alkaa, eivät kuninkaalliset asumukset, vaikka olivatkin jo ränsistyneet, olleet vielä vaipuneet niin syvälle kuin meidän päivinämme, ja vaikka linnassa ei enää asunutkaan prinssi, niin eivät siellä vielä majailleet ainakaan kerjäläiset. Se oli yksinkertaisesti tyhjillään, siellä asuivat vain ne henkilöt, jotka olivat sen hoitamiseksi välttämättömiä; näiden joukossa mainittakoon portinvartija, palomestari ja kappalainen. Tämän tavattoman suuren rakennuksen ikkunoista oli osa puistoon, osa eräälle toiselle torille päin, jota ylväästi sanottiin linnatoriksi; ne olivat suljetut, ja tämä seikka teki elottoman näköiseksi torin, jonka toisessa laidassa sijaitsevasta rakennuksesta lukija kai sallii meidän lausua muutamia sanoja.
Se oli pieni rakennus, josta ei näkynyt muuta kuin takimmainen osa. Mutta niinkuin muutamissa henkilöissäkin on asian laita, oli tässäkin selkäpuoli edullisin. Rakennuksen julkisivussa joka oli kaupungin valtaväylän, Soissons-kadun puolella, oli kömpelökaarinen portti, joka oli kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta tiukasti suljettuna, mutta rakennuksen vastakkainen puoli teki iloisen ja miellyttävän vaikutuksen. Tämä johtui siitä, että sillä puolella oli puutarha, ja sen muurien ylitse kohosivat kirsikka-, omena- ja päärynäpuiden latvat, ja pienen, puutarhasta torille johtavan portin molemmin puolin oli kaksi vuosisatoja vanhaa akaasiaa, jotka levittivät tuuheat oksansa muurin yli ja keväisin siroittivat laajan alueen täyteen tuoksuvia kukkia.
Tämä talo kuului linnan kappalaiselle. Hän hoiti virkaansa ruhtinaallisessa kirkossa, missä joka sunnuntai luettiin messu, vaikka linnassa ei ketään asunutkaan. Hänellä oli lisäksi pieni eläke, johon oli liitetty erikoisena suosionosoituksena kaksi opintorahaa: toinen Plessisin kouluja varten, toinen Soissonsin seminaaria varten. Ymmärtäähän, että Orléansin suku kustansi nämä opintorahat; seminaarirahaston oli perustanut sijaishallitsijan poika ja koulurahaston prinssin isä. Lasten vanhemmat panivat erikoisesti huomionsa näihin apurahoihin, ja oppilaat joutuivat niiden vuoksi epätoivoon, sillä he saivat niiden tähden kirjoittaa ylimääräisiä aineita joka torstai.
Oli torstai heinäkuussa 1789; päivä oli jokseenkin synkkä, sillä myrskyinen tuuli puhalsi lännestä itään, riisti äsken mainitsemiltani akaasioilta niiden keväisen, puhtaan puvun ja lennätteli kesän ensimmäisen helteen jo kellastamia pikku lehtiä. Oli kauan aikaa aivan hiljaista, kuului vain, kuinka kuivat lehdet kahisivat pitkin toria ja varpunen visersi ahdistellessaan pitkin maata kärpäsiä, kun kaupungin teräväkärkisen, kiviliuskoilla katetun kirkontornin kello löi yksitoista.
Heti kaikui hurraahuuto, niin voimakas kuin sen olisi karjaissut kokonainen ulaanirykmentti, ja sitä seurasi kohina, joka muistutti virran syöksymistä kalliolta kalliolle. Molempien akaasioiden välissä oleva portti aukeni tai oikeammin sanoen paukahti selälleen, ja siitä säntäsi lapsilauma, joka virtasi torille, missä heti nähtiin viisi kuusilloista ja meluavaa ryhmää; yksi oli kehänä, jonka sisällä pyöritettiin hyrriä, toinen hyppäsi ruutua, piirrettyään neliöt liidulla maahan, kolmas ryhmä kaivoi säännöllisen välimatkan päähän kuoppia, joihin pysähtyessään pallot tuottivat voiton tai tappion niille, jotka olivat palloja heittäneet.
Sillä