Kertomuksia. Emile Zola
Читать онлайн книгу.
toisella puolen, ja olevan nukkuvinaan. Françoise voi nähdä hänet kammarinsa ikkunasta. Asia oli selvä: he olivat rakastuneet toisiinsa luodessaan helliä silmäyksiä toisilleen myllynpyörän päällitse.
Kahdeksan päivää kului. Françoise tuli yhä totisemmaksi ja totisemmaksi. Ukko Merlier ei vieläkään puhunut mitään. Eräänä iltana toi hän aivan odottamatta Dominiquen muassaan kotiin. Françoise oli juuri pöytää kattamassa. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, hän asetti vaan yhden lautasen lisäksi pöydälle, mutta poskiin tuli jälleen takaisin nuo pienet kuopat ja hymyily myöskin palasi. Aamulla oli ukko Merlier lähtenyt etsimään Dominiquea hänen töllistään metsän rinteessä. Siellä olivat molemmat miehet keskustelleet kokonaista kolme tuntia suljettujen ovien ja ikkunain takana. Milloinkaan ei ole kukaan saanut tietää, mitä heillä oli toisilleen sanottavaa. Se on vaan varma, että ukko Merlier kutsui Dominiquea pojakseen jo silloin kuin he lähtivät sieltä. Ukko oli varmaankin huomannut että poika, jota hän oli mennyt tapaamaan, tuo laiskuri, joka makaili nurmella saadakseen tyttöjen päät pyörälle, oli kunnon poika.
Koko Rocreusen kylässä tulivat kielet liikkeesen. Naiset seisoivat porttikäytävissä ja kertoivat yhä uudelleen, kuinka hupsu ukko Merlier oli, kun siten otti luokseen tuollaisen kuhjuksen. Hän antoi heidän puhua mitä tahtoivat. Ehkä muisti hän omaa naimistansa. Hänelläkään ei ollut penniäkään mennessään naimisiin Madeleinen kanssa myllyineen, mutta se ei ollut estänyt hänestä tulemasta hyvää miestä. Muutoin tekikin Dominique pikaisen lopun juoruista, ryhtymällä työhön, ja vielä sellaisella vauhdilla, että koko seutu hämmästyi. Myllyrenki oli juuri astunut sotapalvelukseen, eikä Dominique mitenkään suostunut, että joku toinen olisi hänen sijaansa pestattu. Hän kantoi säkkiä, kyyditsi kärryjä, taisteli vanhan pyörän kanssa, kun se juonitteli eikä tahtonut paikastaan hievahtaa, ja kaiken sen teki hän sellaisella innolla, että ihmiset tulivat häntä katsomaan, huvikseen. Ukko Merlier nauroi itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että oli huomannut minkä arvoinen tuo poika oli. Ei mikään saa nuoria ihmisiä niin ponnistelemaan kuin rakkaus.
Kovasta työstä huolimatta ihailivat Françoise ja Dominique toisiaan. He tuskin puhuivat mitään, mutta he katselivat toisiaan lempeästi hymyillen. Vielä ei ukko Merlier maininnut sanaakaan naimisesta, ja molemmat nuoret kunnioittivat tätä vaiti-oloa, odottaen että vanhus ilmoittaisi tahtonsa. Viimeinkin eräänä päivänä, heinäkuun keskipaikoilla, oli hän antanut asettaa kolme pöytää pihalle, suuren jalavan alle, ja kutsunut ystävänsä Rocreusestä tulemaan ja juomaan lasin hänen kanssaan. Kun kartano oli täynnä väkeä ja kaikki olivat tarttuneet laseihinsa, kohotti ukko Merlier lasinsa korkealle ja sanoi:
"Olen kutsunut teidät, saadakseni ilmoittaa, että Françoise menee naimisiin tuon pojan kanssa pyhän Ludvigin päivänä."
Syntyipä melu ja lasien kilinä. Kaikki ihmiset nauroivat. Mutta ukko
Merlier korotti äänensä vielä kerran ja sanoi:
"Dominique, suutele morsiantasi. Se kuuluu asiaan."
Ja he suutelivat toisiaan aivan punaisina kasvoiltaan, samalla kun läsnäolevat vieraat nauroivat vielä kovemmin. Oli erittäin juhlallista. Juotiin pienestä tynnyristä. Myöhemmin illalla, kun ainoastaan läheisimmät ystävät olivat jäljellä, keskusteltiin tyynemmin. Yö oli tullut, tähtikirkas, hyvin valoisa yö. Dominique ja Françoise istuivat vierekkäin penkillä, eivätkä puhuneet mitään. Muuan vanha talonpoika puhui sodasta, jonka keisari oli julistanut Preussille. Kylän kaikki nuoret miehet olivat jo lähteneet. Vielä edellisenä iltana oli sotajoukkoja kulkenut ohitse. Siitä tulee ankara ottelu.
"Pyh!" sanoi ukko Merlier onnellisen miehen itsekkäisyydellä. "Dominique on ulkomaalainen, hänen ei tarvitse lähteä. Ja jos preussiläiset tulevat, on hän täällä kotona vaimoansa puolustamassa."
Ajatusta, että preussiläiset voivat tulla, pidettiin sukkelana leikkinä.
Heille annetaan hyvä selkä sauna, ja siunaaman ajassa!
"Minä olen jo nähnyt ne, minä olen jo nähnyt ne", kertoi vanha talonpoika synkästi.
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kilistettiin vielä kerran. Françoise ja Dominique eivät olleet kuulleet mitään; he olivat hiljaa tarttuneet toistensa käsiin penkin takana, niin ett'ei kukaan huomannut, ja tämä teki heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi, että he istuivat siinä aivan hiljaa ja katselivat pimeään.
Kuinka lauhkea ja ihana yö! Kylä molemmin puolin valkoista maantietä uinaili, tyynesti kuin lapsi. Ei kuulunut muuta kuin jonkun ennen aikojaan heränneen kukon laulu silloin tällöin. Läheisistä, suurista metsistä virtaili lempeitä tuulahduksia, jotka vierivät yli kattojen, kuni lempeät hyväilyt. Niityt tummine varjoineen näyttivät niin salaperäisiltä ja totisen majesteetillisilta, samalla kuin pimeässä lorisevat lähteet ja purot olivat ikäänkuin nukkuvan seudun raitis ja tasainen huokuminen. Myllyn nukkuva pyörä näytti väliin uneksivan, aivan kuin vanhat talonvahdit, jotka haukkuvat unissaan; se vinkui, se puheli itsekseen Morellen keinuttamana, jonka leveä putous piti sointuvaa ja kestävää ääntä kuin urkujentorvi. Milloinkaan ei ollut syvempi rauha vallinnut onnellisemmassa maailman sopessa.
Määrälleen kuukausi sen jälkeen, illalla ennen pyhän Ludvigin juhlaa, oli Rocreuse kokonaan pelon ja kauhistuksen vallassa. Preussiläiset olivat voittaneet keisarin ja lähenivät nopeasti kylää. Jo viikon ajan olivat maantietä kulkevat ihmiset ennustaneet preussiläisten tuloa: "He ovat Lormièressa – he ovat Novelles'ssa"; ja kun Rocreusessa kuultiin heidän niin nopeaan lähestyvän, luultiin joka aamu heidän astuvan esiin Gagnyn metsästä. Mutta he eivät tulleet, ja se vaikutti vielä enemmän levottomuutta. Aivan varmaan ryntäävät he kylään yöllä ja tappavat kaikki sen asukkaat.
Edellisenä yönä, vähää ennen päivän nousua oltiin kylässä levottomia. Asukkaat olivat heränneet kuullessaan mies-askelten kovan jyminän maantieltä. Naiset laskeutuivat jo polvilleen ja tekivät ristinmerkin; mutta kun raotettiin varovasti ikkunan luukkuja, tunnettiin tutut punaiset housut. Se olikin eräs ranskalainen komppania. Kapteeni oli heti kysynyt määriä ja jäänyt myllylle, keskusteltuaan ukko Merlier'n kanssa.
Aurinko nousi kirkkaana sinä päivänä. Puolenpäivän aikaan oli tuleva lämmin. Kirkas valo väreili yli metsän, mutta niityille nousi valkeata sumua. Kylä heräsi viileänä aamuhetkenä, somana ja vireänä, ja koko seutu jokineen ja lähteineen oli ihastuttava kuin kasteen kostuttama kukkakimppu. Mutta kaunis ilma ei tehnyt ketään iloiseksi. Oltiin nähty kapteenin kävelevän myllyn ympärillä, katselevan läheisiä huoneita, menevän Morellen toiselle puolelle ja sieltä tarkastavan seutua kiikarilla. Ukko Merlier, joka seurasi häntä, näytti antavan selityksiä. Sitten oli kapteeni sijoittanut sotamiehiä muurien ja puitten taakse kaikkiin koloihin ja kolkkiin. Pääjoukko oli asettunut myllyn pihalle. He aikoivat siis tapella? Kun ukko Merlier palasi, kysyttiin häneltä. Hän nyykäytti hiljaa päätään, sanaakaan sanomatta. Niin, aijottiin tapella.
Françoise ja Dominique seisoivat ulkona pihalla ja katsoivat häneen kysyvästi. Lopuksi otti hän piipun suustaan ja sanoi vaan:
"Voi, lapsi-raukat, teidän huomisista häistänne ei tule mitään."
Dominiquella oli huulet kovasti yhteen puristetut ja otsalla vihan ryppy, hän ojensi väliin vartaloaan ja katseli lakkaamatta Gagnyn metsään, ikäänkuin olisi hän tahtonut nähdä preussiläisten tulevan. Françoise oli hyvin vaalea ja totinen, hän tuli ja meni ja hankki sotamiehille mitä nämä tarvitsivat. He keittivät soppaansa yhdessä pihan kulmassa ja laskivat leikkiä ruokaa odottaessaan.
Kapteeni näytti ihastuneelta. Hän oli tarkastanut joenpuoliset huoneet ja myllärin suuren salin. Nyt istui hän kaivon luona ja puhui ukko Merlier'n kanssa.
"Teillä on tässä oikea linnoitus", sanoi hän. "Me voimme puolustaa tässä itseämme iltaan asti. Roistot ovat viivytelleet tiellä, heidän pitäisi jo olla täällä."
Mylläri oli totinen. Hänestä tuntui kuin näkisi hän myllynsä soihtuna palavan. Mutta hän ei valittanut, sitä piti hän hyödyttömänä. Hän sanoi vaan:
"Meidän