Iphigeneia Tauriissa. Johann Wolfgang von Goethe
Читать онлайн книгу.
täällä isälle säilyttää, kautt' erheen kyllin jo rangaistulle, ehkä vanhuutensa iloksi ihanimmaks. Ehkä riemu paluun jo lähell' on; ja minä, luopuin tahdosta, tiestä jumalattaren, sitoisin tänne itseni? Hält' anoin ma merkin, jos hän jäämään vaatis mua.
THOAS.
Se merkki on, ett' olet täällä vielä.
Äl' etsi verukkeita uusia!
Ken kieltää, turhaan paljon puhuu; toinen kaikesta kuulevi vain sanan: ei.
IPHIGENEIA. Sanoja turhia ne eivät ole, syvimmän sydämeni auki näit. Itselles etkö tunnusta, kuink' isää, emoa, sisaruksia mun täytyy tääll' ikävöidä tuntein tuskallisin? Saleissa jospa vanhoissa, miss' suru viel' usein nimeäni kuiskii hiljaa, kuin jälleen syntynehen vuoksi riemu kauniisti pylväät, seinät seppelöisi! Mun sinne jospa laivoin laittaisit! Uus elo ois se mulle ynnä muille.
THOAS. Palaja siis! Tee, mitä mieles käskee, älyä ällös kuule, neuvon hyvän äl' ääntä! Ole nainen yksinomaan ja valtaan vaiston heity, suitsitonna mi tempaa sun ja sinne tänne ajaa. Naisrinnassa jos halu hehkuu, mikään hänt' estä petturilt' ei side pyhä, hän syöksyy taaton taikka puolison vakaasta, suojaavasta syleilystä; mut naisen jos ei syty hehku nopsa, niin turhaan häntä tahtoo vakuuttaa valtaisin, puhtain puheen kultakieli.
IPHIGENEIA.
Jaloa muista sanaas, valtias!
Vastaatko näin mun luottamukselleni?
Valmiilta näytit kuulemaan sa kaikki.
THOAS. Odottamattomaan en ollut valmis, mut odottaa mun vaikk' ois tullut sitä, en tiennyt, että naisen kanssa puhuin.
IPHIGENEIA. Miks sukupuoltamme sa raukkaa soimaat? Upeat eivät niinkuin teidän, eivät myös epäjalot ole naisen aseet. Sua viisaamp' olen siinä, usko, että enemmän onnes tunnen kuin sa itse. Mua, itseäskin tuntematta luulet lähemmän siteen liittävän meit' onneen. Sa rohkeana, hyvää-tahtovana mua vaadit taipumaan; ja jumaloita ma tässä kiitän, että suoneet mulle lujuuden ovat liiton torjua, mi heidän mieltään vasten on.
THOAS. Ei haasta jumalat, haastaa sydämes nyt oma.
IPHIGENEIA.
Sydänten kautta vaan he meille vastaa.
THOAS.
Ja mulla eikö oikeus kuulla heitä?
IPHIGENEIA.
Soi myrskyn pauhu yli äänen hennon.
THOAS.
Tuon äänen kuuleeko vain papitar?
IPHIGENEIA.
Muit' ennen varmaan kuningas sen kuulkoon!
THOAS. Perintö-oikeutesi pöytään Zeun ja pyhä virkas jumaliin sun nostaa: maa-syntyinen ma oon, barbaari.
IPHIGENEIA. Näin saan maksaa luottamuksen vaatimasi.
THOAS. Inehmo oon; on paras päättää juttu! Sanani seisoo: ollos papitar tääll' Artemiin, mi valinnut on sinut. Mut mulle anteeks suokoon hän, ett' olen häneltä uhrit vanhat estänyt; tein väärin siinä, vastoin tuntoani. Rantaamme outo onnekseen ei laske; on varma ollut hälle aina kuolo. Vain sinä, hempeydellä herttaisella, ma missä hennon tyttären näin tunteet tai morsiamen lemmen vienon, minut niin iki-ilahdutit, taoit tenhon, ma että unhotin tuon velvoituksen. Älyni olit uneen uuvuttanut, en kuullut murinaa ma kansan oman. Nyt ääneen syyttävät he poikani kuolosta ennen-aikaisesta mua. Sun tähtes enää hillitse en laumaa, mi vaatimalla vaatii uhria.
IPHIGENEIA. Vuoks itseni sit' anonut en koskaan. Se väärin tajuu taivaiset, ken heitä kuvailee verenhimoisiks'; hän siirtää vain heihin omat julmat pyytehensä. Papilta eikö Artemis mua vienyt? Mua kuoloon ei, vain palvelukseen vaati.
THOAS. Ei sovi meidän tapaa pyhää tuota älyllä, vaihtuvalla keveästi, mielemme mukaan selittää tai muuttaa. Tee tehtäväsi, teen ma omani. Kaks outoa on ranta-rotkoistamme tavattu, mitään eivät tuone hyvää he maalleni; he ovat vallassani. Nää ensi uhriks, oikeaksi, kauan jo puuttuneeksi, saakoon Artemis! Lähetän tänne heidät; tiedät työsi.
NELJÄS KOHTAUS
Iphigeneia.
IPHIGENEIA (yksin). Auttajatar jalo, sull' on pilvet verhota syyttömästi vainotut, kantaa kohtalon vaskisen alta tuulen-siivin poikki merten, poikki maitten ja mannerten laajain, kunne hyväksi katsot sinä. Viisas olet, näät ajat vastaiset; menneet mennehiä ei ole sulle, omaisi yllä silmäsi lepää niinkuin valosi, öitten elo, maan yli lepää ja hallitsee. Oi, estä hurmeesta käteni! Koskaan tuo ei se siunausta, ei rauhaa; ja haamu surmatun-sattumalta väijyy murhaajan suru-sumean pahoja hetkiä peljätellen. Näät taivaiset katsovat lempein silmin heimoja laajoja ihmisten hyväin, sallivat elon haihtuvan riemun kernaasti kuolevaiselle, suovat oman ikuisen taivaansa onnea hänen havaita, myötä-nauttia hetken hilpeän, lyhven.
TOINEN NÄYTÖS
ENSIMMÄINEN KOHTAUS
Orestes. Pylades.
ORESTES. Kuljemme kuolon tietä: sydämeni jokaisell' askeleella hiljenee. Apolloa kun anoin ottamahan pois multa kostotarten hirmuseuran, varmoin ja toivorikkain jumal-sanoin lupaavan pelastusta näytti hän templissä siskon, paljon lempimänsä, mi Tauriin valtiatar on; nyt täyttyy lupaus, katoo hätä kaikki, koska elämä multa katoo. Kuink' on helppo mun olla vailla päivän armautta, mun jolta käsi jumalainen rinnan kovasti kouristaa ja järjen huumaa! Ja jos ei Atreun lapset taistelossa saa surmaa voiton-seppelöimää, jos kuin kanta-isäni, kuin taatto oma kurjasti uhriteuraana ma kuolen: niin olkoon! Paremp' alttarin tään eessä kuin sukulaisten salamurhaan kuolla sopessa syrjäisessä. Sallikaa se aika mulle, Manalaiset, jotka jo verta, askelistain tippuvaista ja tieni tänne viittovaa, kuin koirat irralle päässeet, näytte vainuavan! Pian saavun luoksenne, nyt hetki suokaa; ei valo päivän teitä nää, ei mua. Vihanta, kaunis verho maan ei ole kuolleiden kisakenttä. Teidät etsin alhaalta: siellä sitoo kaikki yöhön ikuiseen, valjuun sama sallimus. Sua vain, oi Pylades, mun syyni sekä kironi viatonta kumppania, en liian varhain maahan tummaan tuonne veis kerallain! Sun elos, kuolos yksin on enää toivoni tai pelkoni.
PYLADES. En vielä valmis ole niinkuin sinä ma varjoin valtakuntaan astumaan. Viel' aion, kautta teiden sokkeloisten, jotk' yöhön mustaan vievän näyttävät, elohon jälleen johtaa askeleemme. En tuumi kuolemaa; ma kuuntelen, jumalat eikö keinoja jo keksi ja tietä meille pakoon iloiseen. Peläten taikka pelkäämättä, kuolo tulevi torjumaton. Papitar jos vihkein leikkaamahan suortuvamme jo käden nostaa, ainoo aatteheni oleva on vain pelastuksemme. Äl' epätoivoon antaudu! Näin vaaraa vain kiirehdit. Apollo antoi sanan: sisaren pyhäkössä sulle lohtu, apu ja palaus on valmistettu. Kaksmieliset ei jumal-lauseet ole kuin luulee kurja epätoivossaan.
ORESTES. Elämän synkän hunnun heitti jo emoni ympärille pääni hennon. Näin kasvoin; kuva olin taaton oman, katseeni mykkä oli nuhde karsas emolle ynnä hänen lempijälleen. Ah, usein, kun Elektra, siskoni, huoneessa himmeässä luona lieden vait istui, hiivin pelokkaana hänen syliinsä, katsoin suurin silmin, kuinka hän itki katkerasti. Silloin kertoi hän taatostamme korkeasta; kuinka halasin häntä nähdä, olla luonaan! Ma milloin toivoin Troijaan, milloin hänet kotihin. Koitti päivä —
PYLADES. Salli siitä hetkestä Manan henkein öisin haastaa! Mut meille muisto ajan kauniin suokoon uralle urhon uutta voimaa. Monta jumalat miestä hyvää käyttävät maan laajan päällä palveluksellensa. Sinusta aikovat he jotain; eivät isäsi seuraksi sua antaneet, kun vasten tahtoaan hän kuoloon kulki.
ORESTES. Josp' oisin, liepeesensä tarttuen, seurannut häntä!
PYLADES. Mua muistivat ne, jotka sinut säilyttivät. Minä mit' oisin, ellet sinä eläisi! Vain sinun tähtes, sinun kanssas elän, elänyt olen saakka lapsuudesta.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте