No thoroughfare. Finnish. Чарльз Диккенс
Читать онлайн книгу.
ja palvelijat."
"Ah! niinkö arvelette!" – vastasi Bintrey leppyneenä, sillä hän oli odottanut vastaukseksi: asianajaja ja luottilaansa. – "Se on toinen asia."
"Se ei ole mikään toinen asia, herra Bintrey, ihan sama asia, osa siitä siteestä, joka tulee meitä yhdistämään. Me tulemme laittamaan laulukunnan pienessä, hiljaisessa kirkossa täällä lähellä, ja sitten pyhänä iloittuamme laulamisella yhdessä, menemme hyvillä mielin kotiin syömään aikuisen puolipäiväsen toistemme kanssa. Mikä nyt minua huolettaa on saada pikimmiten tämän elämän järjestyksen toimeen, jotta uusi kauppakumppalini löytäisi sen jo perustettuna tullessaan talohon."
"Jumala antakoon siihen onnea ja menestystä!" sanoi Bintrey ja nousi ylös. – "Ottakoon se kasvaakseen ja viheriöitäkseen! Tuleeko Ladlen Janne myös ottamaan osaa Händeliin, Mozartiin, Haydniin, Purcelliin, Greeniin ja Mendelsohniin?"
"Sitä tahdon toivoa."
"Jumala antakoon että onnistuisi!" – sanoi Bintrey suurella hartaudella – "Hyvästi, herra!"
Ystävät antoivat toisilleen kättä ja erosivat, jonka jälkeen nykyinen ylikyypäri Herrojen viinikauppiasten Wilding & C: on kellarissa, ennen sitä ylikyypäri herrojen Pebblenpojan ja Veljenpojan kellarissa, kysyttyänsä ensinnä lupaa kolkuttamalla ovea rystysillään, astui sisälle herra Wildingin luoksi erään välioven kautta, joka oli rakennettu konttorin ja sen kammarin väliin, jossa kirjoittajat asuivat.
Hän oli hitainen ja jykeä mies, kuuluva ihmisellisen järjestyksen mukaan juomatehdasrenkien luokkaan, jonka vaatteet olivat röijy ja housut vahvasta, kuluneesta verasta ynnä suuri esiliina jostakin aineesta ovi-maton ja häränvuodan välillä.
"Tää seikka koskeva ylöspitoa ja asuntoa, nuori herra Wilding" – alkoi hän.
"Mitä tarkoitatte, Janne?"
"Itseni puolesta, nuori herra Wilding – ja toisen puolesta en o'o koskaan puhunut enkä aiokaan vasta – niin en huoli paljon ylöspidosta ja asunnosta, mutta jos teillä on halu ruokkia ja majauttaa minua, niin ottakaa. Minä pureskelen apettani yhtä hyvin kuin kukaan muukin, enkä huoli niin paljon siitä, missä minä sitä pureskelen, kuin siitä, mitä minä pureskelen ja kuinka paljon saan pureskella. Tulevatko kaikki asumaan tässä huoneessa, nuori herra Wilding? Ne kaksi muuta kyypäriä, ne kolme viininvetäjää, ne molemmat oppipojat ja työmiehet?"
"Tulevat; toivon että me kaikki tulemme olemaan yksi perhe."
"Varmaan! Sen toivon minäkin että ne tulevat olemaan!"
"Ne? Sanokaa me, Janne!"
Ladlen Janne pudisteli päätä.
"Älkää sitä odottakokaan minun iällisyydeltä ja senlaisilta kohtauksilta, jotka minun luonnon-laatua ovat tehneet, nuori herra Wilding! Kun herrat Pebblenpoika ja Veljenpoika sanoivat minulle: näytä sinä vähän lloisemmalta, Janne! niin vastasin niille monta kertaa: kyllä se ei ole teille vaikea, hyvät herrat, olla iloisina, jotka olette harjauneet ryyppäämään viininne kurkkulaen kautta, vaan minä olen kaiken ikäni imenyt viinini hikireikien kautta, ja silloin se vaikuttaa toisin, se tekee ihmisen alakuloiseksi. Toista on, hyvät herrat, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, kaataa viiniä pikariin ruokasalissa huutaen 'Hip! hip! hurraa!' tahi 'maljanne, ystävät!' ja toista saada sitä sisäänsä hikireikien läpi matalassa pimeässä kellarissa ja lemehtyneessä ilmassa. Täällä nousee kuplat ja siellä höyryt, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, ja siinä on koko eroitus. Koko elinkauteni olen minä ollut kyypärinä innolla ja hengellä, vaan mikä seuraus on ollut? Joo! että olen niin köyhä kuin ihminen saattaa olla, etten voi löytää toista ihmistä, jota alakuloisuus niin kiusaa kuin minua. 'Kaaja maljaan! kaaja! anna viinin kuohuilla! Hei kuinka hyvältä tuntuu ruumiissa!' niin sanotaan laulussa ja voipi olla hyvinkin totta; mutta koetappa kaataa itseesi hikireikien läpi maan alla silloinkin, kun ei ole halua, niin saatpa nähdä!"
"Se tekee minulle pahaa kuulla, Janne. Olin muuten miettinyt, että tahtoisitte ottaa osaa laulu-yrityksiimme tässä huoneessa."
"Minäkö? Ei, ei, nuori herra Wilding, ette tarvitse peljätä minun tulevan sekoittamaan varislaulun sievyyttä, niinkuin sananlasku sanoo. Minä olen ainoastaan kelpaava koneeksi, joka osaa pureskella apettansa kellarissanne, herra; mutta se on teille sydämmestä suvaittu, jos luulette kannattavan pitää senlaista kalua huoneessanne."
"Sen luulen, Janne."
"Noh, sitten hyvä! Kauppatoimen sana on lakini. Aiottehan ottaa nuoren herra George Vendalen kumppaliksi vanhaan kauppatoimeen?"
"Aion kyllä, Janne."
"Vielä useampia muutoksia siis! Mutta ette saa enään muuttaa toimikunnan nimeä, ette ensinkään, nuori herra Wilding! Se oli jo paha tehdä sitä 'itseksenne & C: o.' Paljoa parempi olis ollut, jos olisitte antaneet sen pitää nimensä Pebblenpoika ja Veljenpoika, jolla aina oli onni ja menestys. Ei pitäisi koskaan muuttaa onnea, kun se on hyvä, herra Wildinq?"
"Kaikessa tapauksessa en ai'o enää muuttaa kauppahuoneen nimeä, Janne:"
"Se ilahuttaa minua, ja nyt hyvästi, nuori herra Wilding! Mutta kuitenkin", napisi Janne sulkiessaan ovea ja puistaen päätänsä, "ei olisi pitänyt koskea nimehen. Olisi ollut paras onnea seurata eikä sitä solmita."
EMÄNNÖITSIÄ TULEE
Seuraavana päivänä istui viininkauppias ruokasalissaan vastaanottaakseen hakijoita talossaan avonaiseksi julistettuun ammattiin. Se oli vanhan-aikuinen huone, kaunistettu puuhun leikatulla kukka-seppeleellä; lattia, joka oli tammesta, oli peitetty kuluneella itämaalaisella matolla, ja huonekalut olivat ruskeasta mahonkipuusta, jotka kalkki olivat olleet uudet Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana. Salin iso kenkki oli aikanansa nähnyt monta komeata puolipäivällistä, joita Pebblenpoika ja Veljenpoika olivat valmistaneet kauppa-ystävillensä, sen vanhan ohjeen mukaan että uhrattu salahka ei ole hukassa, kun sillä saadaan valaskala, ja Pebblenpoika ja Veljenpojan suuri, kolmikulmainen tallrikinlämmittäjä, joka oli rakennettu niin että täytti koko kamiinin etupuolen, vartioitsi allansa olevata kiviarkun-muotoista potelli-kopsaa, joka, aikoinaan oli sisältänyt monta mittaa Pebblenpojan ja Veljenpojan viiniä. Mutta pieni punaposkinen vanha kanki-palmikolla varustettu nuorukainen, jonka kuva rippui seinällä ja selvästi näkyi olevan herra Pebblenpoika eikä Veljenpoika, oli paneutunut levolle toiseen kiviarkkuun, ja tallrikinlämmittäjä oli joutua nyt yhtä kylmäksi kuin hän. Kullatut mustat aarnit, jotka, mustat kuulat suussa, istuivat kullattuin renkaitten päässä ja kantoivat haaraisen kynttiläjalan, näyttivät siltä kuin jos he vanhoina päivinänsä kokonaan olisivat menettäneet halun leikitellä kuulilla, ja, surumielisesti osoittaen renkaitansa, he ikäänkuin tahtoivat tehdä tuon tavallisen lähetyssaarnaja-kysymyksen, josko eivät vielä olleet vapauttansa ansainneet ja josko eivät olleet aarneja ja veljeksiä.
Samaten kuin Columboa tarvittiin uuden mailman löytämiseksi, niin tarvittiin juuri tämmöistä aamua Raajarikkoloukon löytämiseksi. Päivä ja lämmin tunkeutui sisälle aukastujen akkunain kautta ja valaisi rouvasnaisen kamiinin yli rippuvaista kuvaa, joka muuten olikin ainoa seinien koristus huoneessa.
"Äitini hänen viidennellä kolmatta vuodellansa", – sanoi Wilding itsekseen, silmillään haaveksivasti seuraten auringonsäteitä maalatun kuvan kasvoilla, "olen mitä ripustanut seinälle tuohon, että saisit vieraat ihastella häntä hänen nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa. Äitini hänen viidennelläkymmenellä vuodella olen minä pannut omaan, yksinäiseen kammariini pyhäksi muistoksi itselleni. Ah, oletteko te, Jarvis?"
Nämät viimeiset sanat sanoi hän eräälle konttoristille, joka oli koputtanut ovelle ja nyt sieltä tirkisteli.
"Minä se olen, herra. Tahdoin vaan ilmoittaa, että kello on lyönyt kymmenen, ja että siellä on usiampia naisihmisiä konttorissa."
"O! sinä hyvä Jumala!" sanoi viininkauppias, tullen punaisemmaksi, missä ennen oli punainen, ja valkeammaksi, missä entisestään oli valkea poskillaan, "onko siellä useampia? Niin monta kuin useampia? Sitten teen parasta, jos alotan ennenkuin tulee vielä enemmän. Tahdon puhutella niitä