Kertomuksia I. Максим Горький
Читать онлайн книгу.
lailla laula! Mutta Raddapa ei tuosta tuon enempää; virkkaahan vaan:
" – 'Älähän toki niin korkealle lennä, Loiko! Sattuisit putoamaan alas: nenäs löisit rapakkoon, viikses tahraisit.' Varo vaan! – Vimmastuneen katseen viskasi silloin Loiko tyttöön, mutta ei sanonut mitään. Hillitsi itsensä mies ja lauloi edelleen:
"Hei! Jos sais päivä silloin kuin
Me vielä nukuttais,
Niin häpeäänhän, harmistuin,
Me silloin suistuttais!"
" – 'Se oli laulu se!' – virkkoi Taneli. – 'En ole mointa ennen kuullut; tehköön minut piru piipuksensa, jos valehtelen!' Vanha Nur väliin viiksiänsä väänteli, väliin olkapäitään kohautteli, ja kovin meitä miellytti joka miestä Zobárin uljas laulu. Raddaa se vaan ei huvittanut.
" – 'Tuolla lailla se itikkakin kerran inui, kun koetteli matkia kotkan huutoa.' – Niin hän sanoi, ja tuntui silloin kuin olis tyttö lunta heittänyt meidän päälle.
" – 'Nyt taidat tahtoa ruoskaa, Radda!' – virkkoi Taneli ja ojensihe tyttöä kohti, mutta Zobár viskasi lakkinsa tanterelle, kasvot mustina kuin maan multa.
" – 'Seis, Taneli! Teräksestä suitset – suuhun tulisen ratsun! Anna tyttösi emännäksi mulle!'
" – 'Kuules poikaa!' – naurahti Taneli. – 'Ota vaan, jos tahdot ja saat!'
"'No, impi, kuulehan minua hiukkanen äläkä röyhentele! Olen minä maailmassa tyttöjä nähnyt, ylen olen paljon nähnytkin, mutta ei ole kenkään vielä sisimpiini satuttanut, niinkuin sinä. Voi sua Radda! Jo veit kuin veitkin vangiksi miehen sydämen! No niin! Kukapa se kohtalonsa karttanee? Ei ole ratsua niin rajua, jolla omalta itseltä karkuun pääsisi! Emännäkseni sinut otan Jumalan edessä, omantuntoni ja isäsi edessä, ja kaiken tämän väen edessä. Mutta varo, älä minun tahtoani vastusta; vapaa mies olen yhä edelleen ja teen niinkuin tahdon!' – Zobár astui hänen luokseen, hammasta purren ja silmät säihkien. Jo ojensi kätensä hänelle. Kas niin, arvelimme me, jo suisti, tyttö kuin suistikin rajun aroratsun! Mutta annahan, kun äkkiä mies levittää kätensä ja kaatuu takaraivolleen maahan!..
"Mitä ihmeitä? Niinkuin olisi luoti käynyt sydämeen. Radda, katsos, oli heittänyt hihnaisen paimenruoskan hänen jalkainsa ympäri ja nyäissyt siitä. Se se Zobárin kaasi.
"Mutta tyttö se jälleen on maassa seljällään; ei liiku eikä puhu, naurahteleehan vain. Mitähän tuosta tuleekaan? arveltiin me, mutta Loiko se istuu maassa ja päätään pitelee, niinkuin pelkäisi sen siihen paikkaan halkeavan. Sitten hän nousi hiljalleen ja läksi ulos arolle, katsahtamatta kehenkään.
" – 'Käypäs peräämään miestä!' – kuiskasi minulle Nur. – Ja niin minä läksin hiipimään Zobárin jälkeen yön pimeässä. Sellainen oli asia, kotkaseni!'
Makar kopisti porot piipustansa ja alkoi panna pesään uutta tupakkaa. Minä kiersin nutun tiviimmästi ympärilleni ja siinä pitkälläni katselin hänen vanhoja kasvojansa, helteen ja ahavan paahtamia. Synkkänä ja ankarana hän pudisteli päätänsä, jotain jupisten itseksensä; tuuheat, harmaat viikset elähtelivät, ja tuuli tuiverteli hivuksia hänen päälaellansa. Hän muistutti vanhaa tammea, ukonnuolen kärventämää, mutta yhä vieläkin vankkaa, juurevaa ja voimistaan ylpeätä. Meri piti edelleen kuiskettansa rannan kanssa, ja tuuli se yhä kanteli tätä kuisketta ulos avaralle arolle. Nonka ei laulanut enää, mutta taivaalle kasaantuneet pilvet tekivät yön entistänsä synkemmäksi ja kamalammaksi.
"Loiko kulki verkalleen, laahustellen, pää painuksissa ja kädet riipuksissa kuin kaksi velttoa ruoskansiimaa. Päästyään notkoon puron reunalla, hän istahti kivelle ja huokasi, ja niin huokasi mies, että ihan minua sydämestä otti, – niin kävi säälini häntä. En kumminkaan astunut hänen näkyviinsä. Eihän sitä sanalla toisen surua hälvennä, vai mitä? Sepä se! Istuu sitten tunnin, istuu toisen, jopa kolmannenkin, eikä liikahdakaan, yhä vaan istuu.
"Minä piilin heinikossa, vähän matkan päässä. Yö oli valoisa, kuu heitteli hopeitansa yli avaran aron. Kauaksi näki nyt joka haaralle.
"Äläs huoli: äkkiä astuu Radda kiirein askelin leiristä päin.
"Silloin mulle hyvä mieli. Sehän mainiota, arvelin itsekseni; uljas tyttö, tuo Radda. Impi astui hänen luokseen, mutta Zobár ei huomaa. Vihdoin laski tyttö kätensä hänen olalleen. Silloin säpsähti Loiko, päästi kätensä irti ja kohotti päätään. Heti sen tehtyään hän kavahti pystyyn ja tarttui puukkoonsa. Nyt hän pistää tytön kuolijaksi, säikähdin minä, ja olin juuri kiljaisemassa leiriin päin ja lähtemässä heidän luokseen, mutta äkkiä kuulen, kuinka Radda virkkaa:
" – 'Heitä pois puukko! Pään sulta muserran muutoin!' – Ja kun tarkemmin katselen, niin Raddalla on pistoli kädessä, ja sillä tähtää Zobária otsaan. Sen hornan tyttö! No niin, arvelin minä, tasaväkisiä ovat nyt kumpikin. Mitähän tuosta tulla mahtaa?
" – 'Kuule!' – puhelee Radda ja pistää pistolin vyöhönsä. – 'En minä sinua surmaamaan tullut, sanoo, vaan sopimaan tulin. Heitä pois puukko!' – Toinen heitti ja kulmat rypyssä katselee tyttöä. Ihme oli kerrassaan katsella heitä, veikkonen! Siinä on heitä kaksi, petoina he silmäilee toisiansa, ja kumpikin niin kaunis ja uljas, ja kirkas kuu heitä katselee ja minä, ei muut.
" – 'Kuule nyt, Loiko! Minä rakastan sinua', – puhelee Radda. – Toinen vaan olkapäitään kohautti; niinkuin olisi kammitsassa kädet sekä jalat.
" – 'Kyll' olen nähnyt nuoria miehiä minä, mutta uljaampi sinä olet heitä ja kauniimpi sekä sielultasi että kasvoiltasi. Jok'ikinen heistä olisi viiksensä ajanut yhdestä ainoasta silmän-iskustanikin; jalkojeni juureen he olisivat langenneet jok'ainoa, jos vaan olisin tahtonut. Mutta mitäpä heistä? Ei ne ylen uljaita muutoinkaan olleet, ja minä olisin heidät kerrassaan akankirjoihin pannut. Kovin vähä on enää maailmassa jäljellä uljaita mustalaisia, Loiko. En ole ketään konsanani rakastanut, Loiko, mutta sinua minä rakastan. Vielä minä sentään vapauttanikin rakastan, rakastan enemmän kuin sinua, Loiko! Mutta sinutta en voi elää, niinkuin et sinäkään minutta voi elää. Nlinpä tahdonkin, ettäs omani olisit niin sieluinesi kuin ruumiinesikin, kuuletko?' Toinen naurahti vaan.
"'Kuulen kyllä. Ja mieluisia ovat minulle sun sanasi. Puhuhan vielä!'
" – 'Puhun niinkin. Kiertele sinä, Loiko, minkäs kiertelet, minä sinut sittenkin valtaan, omakseni tulet kuin tuletkin. Älä siis turhaan aikaa kuluta. Sinua odottavat minun suuteluni ja hyväilyni… tulisesti minä suutelen sua, Loiko! Ja minun suudelmiini sä unohdat uljaan elämäsi… unohdat huimat laulusi, joita niin kernaasti kuuntelevat reippaat mustalaiset. Ei ne enää aroilla kajahtele. Pian laulelet vain lemmenlauluja, hempeitä lauluja minulle, Raddallesi… Älä vainenkaan turhaan aikaa kuluta… Kun minä kerran näin olen sanonut, niin huomenna jo taivut mun alleni, niinkuin vanhemman toverisi junakin alle. Huomenna kumarrat minua jalkoihin koko leirin nähden ja suutelet minun oikeata kättäni, – äsken olen vaimosi.'
"Kas sellaista se vaati, perhanan tyttö. Mointa ei ollut kukaan koskaan kuullutkaan. Ennen vanhaan, niin sanotaan, oli montenegrolaisilla ollut sellainen tapa, mutta mustalaisilla ei milloinkaan! Veljeysliitto tytön kanssa! Voitko sinä, kotkaseni, keksiä mitään sen hassumpaa! Pääsi saat palasiksi mietiskellä, etkä keksi sittenkään.
"Syrjään ponnahti Loiko ja parkasi ulos avaralle arolle, parkasi kuin olisi haavan rintaansa saanut. Radda vavahti, mutta jaksoi hillitä itsensä.
"'Hyvästi sitten huomiseksi, mutta huomenna sä teet, niinkuin olen käskenyt. Kuuletko, Loiko?'
" – 'Kuulen ja niin teen!' – vaikeroi Zobár ja ojensi kätensä häntä kohti. Tyttö ei häneen katsahtanutkaan. Silloin horjahti Zobár, kuni tuulen taittama puu, ja kaatui maahan, nyyhkien ja nauraen.
"Noin masensi riivattu tyttö uljaan pojan. Tuskin sain hänet tuntoihinsa enää.
"Merkillistä! Ketä hittoa se hyödyttää, että ihminen suruihinsa sortuu? Kuka kuuntelee kernaasti,