Neiti de Taverney. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
varsin nolostuneena keskustelun saamasta suunnasta.
– Dame, niinhän huhutaan, – sanoi kuningas sillä teeskennellyllä hyväluontoisuudella, joka oli hänelle aivan ominaista. – En enää muista, keltä sen sain tietää… Sanomalehdestä kai.
– Niin, sire, sanoi Richelieu käyttäen hyväkseen vapautta, jonka heidän korkean isäntänsä tavallisuudesta poikkeava hilpeys vieraille soi, – minun täytyy myöntää, että huhu ja sanomalehdetkin tällä kertaa ovat kertoneet tavallista pienemmän järjettömyyden.
– Mitä, – huudahti Ludvig XV, – oletteko tosiaan kieltäytynyt ministerinpaikasta, rakas herttuani?
Kuten helposti voi käsittää, joutui Richelieu arkaluontoiseen asemaan. Kuningas tiesi paremmin kuin kukaan, että hän ei suinkaan ollut mistään kieltäytynyt. Mutta Taverneylle oli yhä uskoteltava, mitä Richelieu oli hänelle sanonut. Herttuan oli siis vastattava kyllin taitavasti välttääkseen kuninkaan pilanteon, silti joutumatta kiinni valheesta, josta hän jo luki moitetta paroonin huulilla ja hymyssä.
– Sire, – virkkoi Richelieu, – pyydän, älkäämme puuttuko vaikutuksiin, vaan pysykäämme syyssä. Olenko vai enkö ole hyljännyt salkkua, on valtiosalaisuus, jota teidän majesteettinne ei halunne julaistavaksi lasien ääressä; mutta syy, miksi olen salkun hyljännyt, jos se minulle on tarjottu, on tässä tärkeintä.
– Hoho, herttua, ja se syy ei näy olevan valtiosalaisuus! – nauroi kuningas.
– Ei, sire, eikä varsinkaan teidän majesteetillenne, joka (sallittakoon minun sanoa) tällä hetkellä olette minulle ja ystävälleni, parooni de Taverneylle, rakastettavin kestitsijä, mitä maailmassa voi tavata… niin, minulla ei ole mitään salattavaa kuninkaaltani. Minä avaan hänelle siis koko sydämeni, sillä en tahtoisi sanottavan, että Ranskan kuninkaalla ei olisi palvelijaa, joka hänelle sanoo suoran totuuden.
– Antakaahan kuulla, – virkkoi kuningas, samalla kun Taverney melko levottomana, koska hän pelkäsi Richelieun puhuvan liikaa, puri huuliaan ja sovitti huolellisesti kasvonsa kuninkaan ilmeeseen, – antakaahan kuulla totuus, herttua.
– Sire, teidän valtakunnassanne on kaksi mahtia, joita ministerin olisi toteltava: ensimäinen on teidän tahtonne, toinen on niiden tahto, jotka teidän majesteettinne suvaitsee valita lähimmiksi ystäviksenne. Edellinen mahti on vastustamaton, kukaan ei saa uneksiakaan sen sivuuttamista; jälkimäinen mahti on vieläkin pyhempi, sillä se tuottaa sydämen velvollisuuksia jokaiselle teitä palvelevalle. Sitä nimitetään luottamukseksenne; totellakseen sitä ministerin on rakastettava kuninkaansa suosikkia tai lemmikkiä.
Ludvig XV purskahti nauruun.
– Herttua, – sanoi hän, – siinäpä on kaunis perusohje, ja mielelläni kuulen sen teidän suustanne; mutta ettepä tohtisi mennä Pont-Neufille toitottamaan sitä kaksoispasuunalla.
– Oh, tiedän hyvin, sire, – vastasi Richelieu, – että filosofit siitä saisivat aseita; mutta en usko, että heidän huutonsa merkitsisivät mitään teidän Majesteetillenne ja minulle. Pääasia on, että nämä valtakunnan kaksi mahtavinta tahtoa tyydytetään. No niin, erään henkilön tahtoa, sire, sanon sen rohkeasti teidän Majesteetillenne, vaikka epäsuosioni, siis kuolemani, siitä seuraisi… niin, rouva Dubarryn tahtoon en voisi alistua.
Ludvig XV ei virkkanut mitään.
– On pistänyt päähäni ajatus, – jatkoi Richelieu; – kun tässä tuonnoin katselin ympärilleni teidän Majesteettinne hovissa, näin tosiaan niin paljon kauniita jalosukuisia tyttöjä, niin paljon säteileviä naisia, että jos olisin ollut Ranskan kuningas, niin valinta olisi näyttänyt minusta melkein mahdottomalta.
Ludvig XV kääntyi Taverneyhin päin, joka tuntien vähitellen ja varovaisesti päästävän asiaan, värähteli pelosta ja toivosta, samalla kun hän silmillään ja henkäyksillään autteli marskin kaunopuheisuutta, ikäänkuin olisi sauvonut onnensa laivaa satamaan.
– Kuulkaa, onko se teidänkin mielipiteenne, parooni? – kysyi kuningas.
– Sire, – vastasi Taverney paisuvin sydämin, – minusta näyttää, että herttua näiden viime minuuttien kuluessa on puhunut teidän Majesteetillenne mainioita asioita.
– Olette siis samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että täällä on kauniita tyttöjä?
– Niin, minusta näyttää Ranskan hovissa olevan todellakin oikein kauniita tyttöjä.
– Yhdytte siis hänen mielipiteeseensä, parooni?
– Kyllä, sire.
– Ja kuten hänkin kehoittaisitte minua tekemään valintani hovin kaunotarten joukosta?
– Rohkenisin tunnustaa, että ajattelen marskin tavoin, jos tohtisin uskoa, että se myöskin on teidän Majesteettinne mielipide.
Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana kuningas silmäili suopeasti Taverneytä.
– Hyvät herrat, – virkkoi hän, – epäilemättä seuraisin neuvoanne, jos olisin kolmikymmenvuotias. Minulla olisi silloin helposti ymmärrettävä taipumus; mutta nyt tunnen itseni vähän vanhaksi ollakseni herkkäuskoinen.
– Herkkäuskoinen! Pyydän, selittäkäähän minulle se sana, sire.
– Herkkäuskoisuus, rakas herttuani, merkitsee uskomista; mutta mikään ei saisi minua uskomaan eräitä asioita.
– Mitä asioita?
– Sitä, että minun iälläni voisi herättää rakkautta.
– Ah, sire, – huudahti Richelieu, – olin tähän hetkeen asti luullut, että teidän Majesteettinne oli valtakuntansa kohteliain herrasmies; mutta syväksi surukseni huomaan erehtyneeni.
– No missä suhteessa? – kysyi kuningas nauraen.
– Siinä, että minä olen vanha kuin Metusalem, minä, joka olen syntynyt vuonna 1694. Ajatelkaahan sire, olen kuuttatoista vuotta vanhempi teidän Majesteettianne.
Tämä oli herttuan puolelta taitavaa imartelua. Ludvig XV ihaili aina tämän miehen vanhuutta, miehen, joka oli kuluttanut niin paljon nuorisoa loppuun palveluksessaan; sillä kun kuninkaalla oli tämä esimerkki silmiensä edessä, voi hän itsekin toivoa elävänsä yhtä vanhaksi.
– Olkoon niin, – virkkoi Ludvig XV; – mutta ette kai enää väitä, että teitä itsenne vuoksi rakastetaan, herttua?
– Muussa tapauksessa, sire, hylkäisin heti kahden naisen suosion, jotka vielä tänä aamuna vakuuttivat minulle päinvastaista.
– No niin, herttua, – virkkoi Ludvig XV, – saamme nähdä; saamme nähdä, hra de Taverney; nuoriso elvyttää, onhan se totta…
– Niin, sire, ja jalon veren vuodattaminen suoniin on terveellistä, lukuunottamatta, että sellainen rikas sielu kuin teidän Majesteettinne vaihdoksesta aina hyötyy eikä koskaan häviä.
– Kuitenkin, – huomautti Ludvig, – muistelen, että isoisäni isä vanhaksi tultuaan ei enää mielistellyt naisia yhtä rohkeasti kuin ennen.
– No, no, sire, – sanoi Richelieu, – teidän Majesteettinne tuntee suuren kunnioitukseni kuningas-vainajaa kohtaan, joka kahdesti sulki minut Bastiljiin; mutta se ei estä minua väittämästä, että Ludvig XIV: n ja Ludvig XV: n kypsyneiden ikäin välillä ei voi tehdä mitään vertailuja. Mitä hittoa! Eihän teidän kaikkein kristillisin majesteettinne edustaessanne Kirkon vanhimman pojan arvonimeä menne askeettisuudessa niin pitkälle, että unohtaisi inhimillisyytensä?
– En suinkaan, – vastasi Ludvig XV; – tunnustan tämän, koska ei lääkärini eikä rippi-isäni ole saapuvilla.
– Kah, sire, edesmennyt kuningas kummastutti usein liiallisella uskonnollisella hartaudellaan ja lukemattomilla lihansa kurittamisilla rouva de Maintenonia, joka