Rouva de la Motte. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
vieraat päästivät hämmästyksen huudon, jossa kuului kauhua.
Mielissään vaikutuksesta, jonka oli aikaansaanut taitavalla esityksellään ja tämän loppuponnella, Jeanne pysyi liikkumatta, silmät maahan luotuina ja käsi riipuksissa.
Vanhempi tulijoista tarkasteli häntä kiinteästi ja älykkäästi, mutta kun ei havainnut tässä niin yksinkertaisessa ja luonnollisessa murheessa mitään veijauksen tai halpamaisuuden tapaista, alkoi hän taas puhua:
"Kertomuksestanne päättäen, madame, teillä on ollut kovin suuria suruja, ja varsinkin isänne kuolema…"
"Voi, jos kertoisin teille, madame, elämäni vaiheet, niin huomaisitte, ettei isäni kuolema ollut suurimpia surujani."
"Kuinka, madame, onko teistä siis isän menettäminen vähempiä murheita?" ihmetteli vieras ankaran näköisenä rypistäen kulmakarvojaan.
"On, madame, ja tämän sanoessani puhun kuitenkin hellänä tyttärenä. Sillä kuollessaan isäni pääsi kaikista onnettomuuksista, jotka häntä täällä maan päällä vainosivat ja yhä vainoavat hänen kovaonnista perhettään. Murehtiessani hänen kuolemaansa tunnen siis tavallaan iloa siitä ajatuksesta, että isäni on pelastunut ja ettei kuninkaiden jälkeläisen enää tarvitse leipäänsä kerjätä!"
"Leipäänsä kerjätä!"
"Niin, sen sanon häpeämättä, sillä onnettomuuksistamme ei voi syyttää isääni eikä minua."
"Mutta entä äitinne?"
"Yhtä suoraan, kuin juuri sanoin teille kiittäväni Jumalaa siitä, että hän kutsui luokseen isäni, voin lausua pahoittelevani, että Jumala on jättänyt äitini elämään."
Vieraat silmäilivät toisiaan, melkein väristen näin oudosta puhetavasta.
"Olisiko epähienoa, madame, pyytää teiltä tarkempaa selontekoa kovaonnisesta elämästänne?" kysyi vanhempi nainen.
"Epähienoa olisi minun puoleltani, jos väsyttäisin teitä luettelemalla kärsimyksiä, jotka eivät mitenkään voi kiinnittää mieltänne."
"Minä kuuntelen teitä", lausui majesteettisesti vanhempi vieras, johon nuorempi samassa loi varoittavan silmäyksen.
Rouva de la Motte oli myös hämmästyen huomannut, että toisen naisen äänessä oli käskevä sointu.
"Niin, minä kuuntelen siis", uudisti vieras hillitymmin, "jos tahdotte olla niin hyvä ja kertoa."
Ja tahtomattaankin tehden vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen, joka epäilemättä johtui vihantunteesta, siirteli näin puhunut nainen hartioiden hytistessä jalkojaan, joita kosketus kylmään kivilattiaan jäädytti. Silloin nuorempi sysäsi hänen eteensä nojatuolinsa alla olevan jonkinlaisen jalkamaton, mutta tämä huomaavaisuus sai häneltä osakseen nuhtelevan katseen.
"Pitäkää matto itseänne varten, sisar, te olette minua arempi."
"Anteeksi, madame", sanoi kreivitär de la Motte, "olen äärettömästi pahoillani siitä, että vilustutte, mutta puut ovat viimeksi taas kallistuneet kuudella livrellä, niin että ne nyt maksavat seitsemänkymmentä livreä kuorma, ja minun varastoni loppui jo viikko sitten."
"Lausuitte äsken, madame", palasi jälleen asiaan vanhempi vieras, "olevanne pahoillanne siitä, että teillä on äiti."
"Niin, sellainen herjaus kaipaa tietysti selitystä, eikö niin, madame?" vastasi Jeanne. "Ja selityksen saattekin, koska olette sitä halunnut."
Kreivittäreltä kysynyt nyökäytti päätään myöntävästi.
"Minulla on jo ollut kunnia teille sanoa, madame, että isäni otti vaimokseen alempisäätyisen naisen."
"Niin, hän nai portinvartijansa."
"Aivan niin. Äitini, Marie Fossel, jonka olisi pitänyt olla ylpeä ja kiitollinen näin osoitetusta kunniasta, rupesi kuitenkin tuottamaan isälleni turmiota, mitä ei ollutkaan vaikea toteuttaa, hän kun tahtoi sillä vähällä, mitä hänen puolisonsa omisti, tyydyttää ylellisiä halujaan. Saatuani isäni myymään viimeisenkin maapalansa hän uskotteli isälleni, että tämän oli lähdettävä Pariisiin vaatimaan itselleen nimensä mukaisia oikeuksia. Helppo oli viekoitella isäni, joka kenties myös luotti kuninkaan oikeudenmukaisuuteen. Hän siis saapui tänne muutettuaan rahaksi omaisuutensa pienet jätteet."
– Paitsi minua oli vanhemmillani vielä poika ja toinen tytär. Poika, yhtä onneton kuin minä, viettää mitätöntä elämää armeijassa, sen alimmilla asteilla; sisarparkani jätettiin hyljättynä lähtöpäivän aattoiltana kumminsa, erään maalaisen, talon edustalle.
– Matka vei sen pienen rahamäärän, mikä meille oli jäänyt. Isäni nääntyi tehdessään turhia ja hyödyttömiä anomuksia. Tuskin häntä edes näki kotona, missä hän kurjuutta mukanaan tuoden tapasi vain kurjuutta. Hänen poissa ollessaan äiti, joka tarvitsi uhria, purki häijyyttään minua vastaan. Aluksi hän moitti minua siitä, että nautin ruuasta osan. Vähitellen pidin parempana syödä vain leipää tai olla ihan syömättä kuin istuutua kurjaan pöytään. Mutta äidiltäni ei puuttunut aiheita rangaistuksiin: pienimmästäkin hakauksesta, sellaisesta, josta toinen äiti olisi vain hymähtänyt, minun äitini löi minua. Luullen minua auttavansa jotkut naapurit ilmaisivat isälle, kuinka pahasti minua kohdeltiin. Isä koki minua puolustaa äitiäni vastaan, mutta ei käsittänyt, että hänen suojeluksensa teki hetkellisestä vihollisestani ikuisen syöjättären. Valitettavasti en osannut isääni neuvoa omaksi edukseni, kun olin liian nuori, liian lapsellinen. Osakseni tuli tuska, siinä kaikki.
– Isäni sairastui, niin että hänen oli pakko pysyä aluksi kotona, sitten vuoteessa. Silloin minut vietiin ulos isäni huoneesta, koska muka väsytin häntä enkä voinut hillitä liikkumishaluani, joka on lapsessa luonnollinen. Ja kun olin poissa hänen huoneestaan, jouduin taas äitini varaan. Hän opetti minulle erään lauseen päntäten sitä päähäni iskuilla ja mustelmilla; kun sitten osasin ulkoa tuon nöyryyttävän lauseen, jota vaistomaisesti en tahtonut muistaa, – kun silmäni olivat itkusta punaiset, talutti hän minut alas portille, ja kun kadulle ilmestyi joku hyvinpuettu henkilö, sysäsi äitini minut häntä kohti käskien toistamaan hänelle saman lauseen, ellen tahtoisi saada selkääni, niin että kuolisin.
"Voi hirveätä!" kuiskasi nuorempi vieras.
"Mikä lause se oli?" kysyi vanhempi nainen.
"Se kuului näin", selitti Jeanne. "Hyvä herra, säälikää pientä orpotyttöä, jonka esi-isä on ollut Henri de Valois."
"Hyi sentään!" huudahti vanhempi vieraista inhosta käännähtäen.
"Mitä tuo lause vaikutti niihin, joiden puoleen te käännyitte?" kysyi nuorempi nainen.
"Jotkut kuuntelivat ja armahtivat minua", vastasi Jeanne. "Toiset suuttuivat ja uhkasivat. Toiset taas olivat niin hyväsydämisiä, että varoittivat minua, koska muka olin suuressa vaarassa, jos tuommoinen lause joutuisi viranomaisten korviin. Mutta minä tunsin vain yhden vaaran – sen, että olisin äidille tottelematon. Minussa oli vain yksi pelko – se, että saisin selkääni."
"Mitä sitten tapahtui?"
"Ah, madame, äitini toivo toteutui. Minä toin kotiin hiukan rahaa, ja isäni sai nähdä edes muutamaksi päiväksi lykkääntyvän sen kauhean muutoksen, joka häntä odotti: sairaalaan joutumisen."
Vanhemman vieraan piirteet kiristyivät, ja nuoremman silmiin tuli kyyneliä.
"Vaikka tämä inhottava ammatti tuotti isälle hiukan lievitystä, nousi mieleni sitä vastaan lopulta kapinaan. Eräänä päivänä en enää juossut ohikulkijani perässä vaivaamassa heitä tavallisella lauseellani, vaan istuuduin kadunkulmaan suojakiven juurelle, pysyen siinä osan päivää kuin menehtyneenä. Illalla palasin kotiin tyhjin käsin. Äiti löi minua niin, että seuraavana päivänä makasin sairaana. Silloin olivat isältäni kaikki keinot lopussa, ja hänet täytyi viedä Hôtel Dieuhön, jossa hän kuoli."
"Kauhea kertomus!" mutisivat molemmat vieraat.
"Mitä