Rouva de la Motte. Dumas Alexandre
Читать онлайн книгу.
juon ainoastaan vettä, marski", vastasi hän.
"Paitsi kuningas Ludvig XV: n luona", sanoi herttua. "Minulla on ollut kunnia syödä siellä päivällistä herra kreivin kanssa, joka silloin suvaitsi juoda viiniä."
"Siinä te, herra marski, palautatte mieleeni hauskan muiston; niin, vuonna 1771; se oli Tokay-viiniä, keisarillista satoa."
"Samaa kuin tämä, jota hovimestarillani nyt on kunnia kaataa herra kreiville", vastasi Richelieu kumartaen.
Hagan kreivi kohotti lasin silmäinsä tasalle ja katseli sitä vahakynttiläin valossa.
"Se on totta, herra marski", sanoi hän. "Kiitos."
Kreivi lausui sanan kiitos niin ylevällä ja viehättävällä sävyllä, että läsnäolijat kuin sähköittyneinä nousivat yhtaikaa huutaen:
"Eläköön hänen majesteettinsa."
"Oikein", vastasi Hagan kreivi. "Eläköön hänen majesteettinsa Ranskan kuningas. Ettekö ole samaa mieltä, herra de Lapeyrouse?"
"Herra kreivi", vastasi kapteeni sillä hyväilevällä ja samassa kunnioittavalla äänenpainolla, joka osoittaa tottumusta puhuttelemaan kruunupäitä, "lähdin kuninkaan luota vasta tunti sitten, ja kuningas oli minulle niin erinomaisen armollinen, ettei kukaan voisi minua äänekkäämmin huutaa: eläköön kuningas. Mutta kun tunnin päästä kiidän postihevosilla merta kohti, missä minua odottavat kuninkaan minun haltuuni antamat molemmat laivat, niin sallittakoon minun täältä poistuttuani kohottaa eläköön-huuto toiselle kuninkaalle, jota hartaasti haluaisin palvella, ellei minulla jo olisi niin oivallista hallitsijaa."
Ja tarttuen lasiinsa herra de Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti Hagan kreiville.
"Siihen maljaan, monsieur", sanoi marskin vasemmalla puolella istuva rouva Dubarry, "me kaikki olemme valmiit yhtymään, mutta sen esittäminen kuuluu ikäpresidentillemme, kuten parlamentissa sanotaan."
"Sinuako se koskee, Taverney, vai minua?" uteli marski nauraen ja katsahti vanhaan ystäväänsä.
"En usko…" sanoi muuan uusi henkilö, joka istui Richelieun marskia vastapäätä.
"Mitä ette usko, herra de Cagliostro?" sanoi Hagan kreivi luoden puhujaan läpitunkevan silmäyksen.
"En usko, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen, "että herra de Richelieu on ikäpresidenttimme."
"Sepä mainiota", sanoi marski. "Kaiketi siis sinä olet, Taverney."
"Mitä vielä. Minähän olen sinua kahdeksan vuotta nuorempi, syntynyt vuonna 1704", vastasi vanha ylimys.
"Säädytön", sanoi marski. "Hän antaa ilmi minun kahdeksanyhdeksättä vuottani."
"Tosiaanko te, herra herttua, olette kahdeksanyhdeksättä vuoden vanha?" ihmetteli herra de Condorcet.
"Valitettavasti olen. Ikäni laskeminen on niin helppoa, että se olisi ala-arvoinen tehtävä niin terävälle matemaatikolle kuin teille, markiisi. Minä olen edelliseltä, niinsanotulta suurelta vuosisadalta: 1696, siinä vuosiluku."
"Mahdotonta", väitti de Launay.
"Vai niin, Bastiljin herra kuvernööri, mutta jos isänne olisi täällä, ei hän sanoisi sitä mahdottomaksi, hän kun piti minua hoidokkinaan vuonna 1714."
"Vanhimmaksi joukossamme", huomautti herra de Favras, "on tunnustettava se viini, jota Hagan kreivi juuri kaataa lasiinsa."
"Satakaksikymmenvuotias Tokay. Olette oikeassa, herra de Favras", vastasi kreivi. "Saakoon tämä Tokay kunnian esiintyä kuninkaan maljana."
"Malttakaa hetkinen, hyvät herrat", ehätti Cagliostro, kohottaen pöydän yli suuren, tarmoa ja neroa säihkyvän päänsä, "minä väitän vastaan."
"Väitättekö, ettei Tokay ole teitä vanhempi?" huudahtivat kaikki vieraat kuin yhdestä suusta.
"Väitän", vastasi kreivi tyynesti, "koska itse olen sen tuohon pulloon sulkenut."
"Tekö?"
"Juuri minä. Se tapahtui samana päivänä, jona Montecuculi voitti turkkilaiset, vuonna 1664."
Suunnaton naurunpuuskaus oli vastauksena näihin sanoihin, jotka Cagliostro oli lausunut järkähtämättömän vakavasti.
"Siihen nähden, monsieur", sanoi rouva Dubarry, "teillä on ikää noin satakolmekymmentä vuotta, sillä oletan teidän olleen hyvinkin kymmenen vuoden vanha, voidaksenne pidellä näin isoa pulloa."
"Olinpa silloin vanhempikin, madame, kun suoritin tuon tempun, sillä kahta päivää myöhemmin hänen majesteettinsa Itävallan keisari antoi kunniakkaaksi tehtäväkseni esittää hänen onnittelunsa Montecuculille, hän kun oli saavuttanut voiton S: t Gotthardin luona ja sillä kostanut sen päivän, jolloin uskottomat Slavoniassa Especkin lähellä niin tuimasti löivät keisarin joukot, ystäväni ja aseveljeni, vuonna 1536."
"Jaha", virkkoi Hagan kreivi yhtä tyynesti kuin Cagliostro oli puhunut, "jo siihen aikaan lienette ollut ainakin kymmenen vuoden ikäinen, monsieur, koska olitte mieskohtaisesti mukana tuossa muistettavassa ottelussa."
"Kauhea selkäsauna se oli, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen.
"Ei kuitenkaan niin kauhea kuin tappiomme Crécyn luona", arveli Condorcet hymyillen.
"Se on totta, monsieur", myönsi Cagliostro, hänkin hymyillen. "Crécyn tappio oli kauhea onnettomuus, koska silloin lyötiin ei ainoastaan armeija, vaan Ranska. Mutta samalla on myönnettävä, ettei voitto tullut Englannin osaksi aivan rehellisellä tavalla. Kuningas Edwardilla oli kanuunia, jota seikkaa Valoisin Filip ei lainkaan tiennyt, tai paremmin sanoen, jota seikkaa hän ei tahtonut uskoa, vaikka olin sen hänelle edeltäkäsin ilmoittanut, vaikka olin hänelle sanonut omin silmin nähneeni ne neljä tykkiä, jotka Edward oli venetsialaisilta ostanut."
"Vai niin", sanoi rouva Dubarry. "Te olette siis tuntenut Valoisin Filipin?"
"Madame, minä sain kunnian olla yhtenä niistä viidestä ylimyksestä, jotka saattoivat häntä taistelukentältä lähtiessä", vastasi Cagliostro. "Olin tullut Ranskaan Böömin vanhan kuningas-paran seurassa, joka oli sokea ja joka surmautti itsensä samana hetkenä, kun sai kuulla, että kaikki oli menetetty."
"Ette voisi aavistaa, monsieur", sanoi Lapeyrouse, "kuinka minua harmittaa, kun ette tuon Crécyn asemesta saanut olla mukana Aktiumin taistelussa."
"Miksi niin, monsieur?"
"No senvuoksi, että olisitte voinut minulle antaa eräitä tuota meritaistelua koskevia tietoja, jotka Plutarkoksen oivallisesta kertomuksesta huolimatta yhä ovat minusta tuntuneet hämäriltä."
"Mitä tietoja, monsieur? Minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin teille olla joksikin hyödyksi."
"Olitteko siis mukana?"
"En, monsieur; silloin olin Egyptissä. Kuningatar Kleopatra oli antanut toimekseni uudestaan järjestää Aleksandrian kirjaston, ja siihen pystyinkin paremmin kuin kukaan muu, koska olin mieskohtaisesti tuntenut vanhan ajan mainioimmat kirjailijat."
"Oletteko todellakin nähnyt kuningatar Kleopatran, herra de Cagliostro?" kysyi kreivitär Dubarry.
"Yhtä varmasti kuin näen teidät, madame."
"Oliko hän niin kaunis kuin sanotaan?"
"Rouva kreivitär, tiedättehän, että kauneus on suhteellista. Egyptissä Kleopatra oli hurmaava kuningatar, mutta Pariisissa olisi häntä pidetty vain sievännäköisenä ompelijatyttönä."
"Älkää puhuko pahaa ompelijatytöistä, herra kreivi."
"Jumala varjelkoon."
"Kleopatra oli siis…"
"Pieni, hoikka, vilkas, älykäs; suuret mantelinmuotoiset silmät, kreikkalainen nenä, hampaat kuin helmet ja käsi kuin teidän, madame, juuri sellainen käsi, jossa voi pitää valtikkaa. Katsokaa, tässä on timanttisormus, jonka hän oli perinyt veljeltään Ptolemaiokselta ja sitten lahjoitti minulle; hän piti sitä peukalossaan."
"Peukalossaan."