Ivanhoe. Вальтер Скотт
Читать онлайн книгу.
suokoon», sanoi Rowena-neiti, »että hän jo olisi onnellisesti täällä ja kykenisi kantamaan aseita lähestyvissä turnajaisissa, missä tämän maan ritaristo aikoo näyttää taitoansa ja uljuuttaan. Jos Athelstan, Coningsburghin herra, saisi voittopalkinnon, kuulisi Ivanhoe luultavasti huonoja sanomia Englantiin saapuessaan. – Minkä näköinen hän oli, vieras, kun hänet viimeksi näitte? Oliko tauti ankarasti runnellut hänen voimiaan ja ulkonäköään?»
»Ahavoituneempi hän oli», vastasi toivioretkeläinen, »ja laihempi kuin tullessaan Leijonamielen seurueessa Kypron saarelta, ja huoli näytti synkentävän hänen otsaansa: mutta en ole joutunut lähempään seurusteluun hänen kanssaan, sillä emme ole tuttavia.»
»Pelkäänpä», sanoi neito, »ettei hän kotimaassaan kohtaa paljoa, mistä hänen otsansa selkiäisi. Kiitos nyt, hyvä vaeltaja, sanomista, joita olette tuonut minulle lapsuuteni kumppanista. – Tytöt», lisäsi hän, »tulkaa tänne – tarjotkaa iltajuomaa tälle pyhälle miehelle, jonka yölepoa en kauemmin tahdo ehkäistä.»
Eräs palvelijattarista toi hopeamaljan täynnä mausteilla sekoitettua viiniä. Rowena kosketti sitä huulillaan, ja sitten se tarjottiin toivioretkeläiselle, joka, syvään kumarrettuansa, maistoi pari pisaraa.
»Ottakaa tämä almu, ystäväni», jatkoi neito, tarjoten hänelle kultarahan, »tunnustukseksi vaivalloisesta matkastanne ja pyhistä paikoista, joissa olette käynyt.»
Toistamiseen syvään kumartaen toivioretkeläinen otti lahjan ja seurasi sitten Elgithaa ulos huoneesta.
Eteisessä hän tapasi Anwoldin, joka otti tulisoihdun palvelijattaren kädestä ja suuremmalla kiireellä kuin kunnioituksella johdatti vieraan syrjäiseen, halvempaan talon osaan, jossa oli joukko pieniä huoneita tai pikemmin koppeja alhaisempien palvelijoiden ynnä halpasäätyisten vieraiden makuupaikoiksi.
»Missä juutalainen makaa?» kysyi toivioretkeläinen.
»Uskoton koira», vastasi Anwold, »on saanut pahnansa siihen koppiin, joka on teidän pyhyytenne kopin vieressä. Pyhä Dunstan auttakoon, täytyypä siinä pestä ja hangata ennenkuin se jälleen kelpaa kristityn asunnoksi!»
»Ja missä makaa Gurth, sikopaimen?» kysyi vieras vielä.
»Gurth», vastasi orja, »makaa teidän kopistanne oikealle ja juutalainen vasemmalle. Te olette aitana ympärileikatun miehen ja sen välillä, jota hänen heimonsa pahimmin inhoaa. Olisittepa saanut kunniallisemmankin sijan, jos olisitte suostunut Oswaldin pyyntöön.»
»Yhtä hyvä on näinkin», sanoi toivioretkeläinen. »Eihän juutalaisenkaan läheisyys voi saastuttaa tammisen väliseinän läpi.»
Näin sanoen hän astui hänelle määrättyyn koppiin ja ottaen soihdun palvelijan kädestä kiitti ja toivotti hyvää yötä. Suljettuaan koppinsa oven hän pisti tulisoihdun puiseen jalkaan ja loi sitten tarkastelevan katseen makuukammionsa ympäri, jonka kalustus oli mitä yksinkertaisinta laatua. Siinä oli vain karkeatekoinen puujakkara ja vielä karkeammin kyhätty laatikkomainen sängyntapainen, jossa oli puhtaita olkia ja pari kolme lammasnahkaa sänkyvaatteiden virkaa toimittamassa.
Sammutettuaan soihdun toivioretkeläinen heittäytyi vaatteitaan riisumatta tälle alkeelliselle vuoteelle ja nukkui, tai ainakin makasi lepäävässä asennossaan, kunnes ensimmäiset päivänsäteet pujahtivat sisään pienestä rautaristikkoikkunasta, joka päästi samalla sekä ilmaa että valoa tähän vaatimattomaan koppiin. Silloin hän nousi ripeästi, ja luettuaan aamurukouksensa ja kohennettuaan pukunsa poistui kammiostaan ja astui Iisakin koppiin, nostaen oven salvan niin keveästi kuin suinkin.
Juutalainen nukkui levotonta unta samanlaisella vuoteella kuin se, millä toivioretkeläinenkin oli viettänyt yönsä. Ne pukunsa osat, jotka hän illalla oli riisunut, oli hän huolellisesti sijoittanut ihan viereensä, ikäänkuin estääkseen kenenkään varastamasta niitä hänen nukkuessaan. Hänen kasvonsa ilmaisivat miltei tuskallista levottomuutta. Kädet ja käsivarret liikkuivat väänneskellen, ikäänkuin hän olisi taistellut painajaisen kanssa; ja hebrealaisten huudahdusten seasta kuuluivat selvinä hänen suustaan seuraavat normannilais-englantilaiset sanat: »Aabrahamin Jumalan tähden, armahtakaa vanhaa ukko-parkaa! Minä olen köyhä, ihan pennitön. Vaikka kiskoisitte jäseneni irti raudoillanne, en voisi mitään antaa teille!»
Toivioretkeläinen ei jäänyt odottamaan tämän hourauksen loppua, vaan kosketti häntä sauvallansa. Tämä kosketus luultavasti, tavallisuuden mukaan, sekaantui joihinkin unen kauhukuviin, sillä vanhus kavahti ylös, harmaat hiukset miltei pystyssä harittaen, viskasi hätäisesti joitakin vaatekappaleita päälleen, ja tarrautuen jäljelläoleviin kuin haukan kynsin, loi toivioretkeläiseen terävät mustat silmänsä, jotka ilmaisivat hurjaa hämmästystä ja pelkoa.
»Älä pelkää minua, Iisak», sanoi toivioretkeläinen; »minä tulen ystävänä.»
»Israelin Jumala palkitkoon teitä!» sanoi juutalainen suuresti keventyneenä. »Minä näin pahaa unta – mutta, kiitos isä Aabrahamin, se olikin vain unta.» Tointuen hämmingistään hän sitten lisäsi tavallisella äänellään: »Ja mitä te näin aikaiseen suvaitsette tahtoa juutalais-raukalta?»
»Tahdon ilmoittaa sinulle», sanoi toivioretkeläinen, »että jollet lähde heti tästä talosta ja matkusta jokseenkin joutuisaan, voi matkasi käydä vaaralliseksi.»
»Pyhä isä!» huusi juutalainen. »Ketä hyödyttäisi käydä minunlaisen köyhän poloisen kimppuun?»
»Tarkoituksen arvannet itse parhaiten», sanoi toivioretkeläinen. »Mutta sen vain voin vakuuttaa, että temppeliherra eilen illalla tuvan läpi mennessään puhutteli muhamettilaisia orjiansa saraseeninkielellä, jota minä hyvin ymmärrän, ja käski heidän tänä aamuna väijyä juutalaista, kaapata hänet kiinni hänen ehdittyään sopivan kauas talosta ja viedä hänet Filip de Malvoisinin tai Reginald Boeufin linnaan.»
Mahdotonta on sanoin kuvata sitä äärimmäistä kauhua, joka valtasi juutalaisen tämän ilmoituksen johdosta ja näytti yht'äkkiä riistävän kaiken tarmon hänen ruumiistaan. Käsivarret valahtivat velttoina kupeille, pää retkahti rintaa vasten, polvet raukesivat ruumiin painon alla, jok'ainoa hermo ja lihas hänen ruumiissaan näytti lamautuvan hervottomaksi, ja hän vaipui toivioretkeläisen jalkojen juureen, ei niinkuin sellainen, joka tahallaan kumartuu, polvistuu tai heittäytyy maahan sääliä herättääkseen, vaan niinkuin ihminen, jonka joka puolelta painava näkymätön voima musertaa maahan vastustamattomasti.
»Pyhä Aabrahamin Jumala!» näin hän huusi kaikkein ensiksi, lyöden yhteen ja kohottaen ylös ryppyiset kätensä, mutta nostamatta silti harmaata päätänsä lattiasta. »Voi pyhä Mooses! Voi siunattu Aaron! Uneni ei siis ollut turha eikä näkyni mitätön! Jo tunnen heidän rautojensa repivän jäseniäni! Tunnen kidutustelan käyvän ruumiini yli niinkuin rautaiset sahat ja karhit ja kirveet Rabbatin ja Ammonin kaupunkien miesten yli!»
»Nouse, Iisak, ja kuule, mitä sanon», virkkoi toivioretkeläinen, joka halveksimisen sekaisella säälillä katseli toisen ääretöntä hätää. »Kauhusi ei ole aiheeton, kun ajattelen, millä tavalla sekä ruhtinaat että aatelisherrat ovat kohdelleet heimolaisiasi, kiristääksensä heiltä heidän aarteitaan. Mutta nouse, sanon minä, niin tahdon neuvoa sinulle pelastuskeinon. Lähde heti tästä talosta, niin kauan kuin kaikki täällä sikeästi nukkuvat eilisiltaisen mässäyksen jälkeen. Minä opastan sinua salaisia metsäpolkuja myöten, jotka tunnen yhtä hyvin kuin niillä samoilevat metsänvartijat, enkä jätä sinua ennenkuin olet päässyt jonkun turnajaisiin aikovan paronin tai muun herran turviin, jonka suosion sinä arvattavasti kykenet hankkimaan itsellesi.»
Sitä myöten kuin tämä puhe vuodatti pelastuksen toivoa juutalaisen korviin, alkoi hän vähitellen, ikäänkuin tuuma tuumalta, kohota maasta, kunnes hän polvillaan seisoen pyyhkäisi harmaan tukkansa ja partansa taaksepäin ja loi toivioretkeläiseen terävät, mustat silmänsä, joiden katse ilmaisi sekä toivoa että pelkoa ja epäluuloa. Mutta kun hän kuuli puheen lopun, näytti hänen kauhunsa elpyvän jälleen täyteen voimaansa, ja hän suistui taas kasvoilleen huudahtaen: »Minäkö kykenisin hankkimaan itselleni suosiota! Voi, eihän