Johanna d'Arc. Марк Твен
Читать онлайн книгу.
ja hyvä ihminen. Johanna kävi messussa säännöllisesti, hän auttoi taloustoimissa, ja jos joku halusi kuulla hänen kutsumuksestaan, niin hän puhui siitä vapaasti eikä enää pitänyt asiaa salassa. Olin saanut asunnon lähellä ja voin siis saada tietää, mitä hänestä tuumattiin. Pian levisi huhu, että Jumala oli lähettänyt nuoren tytön pelastamaan Ranskaa. Yhteinen kansa kokoontui joukottain häntä katsomaan ja kuulemaan, ja hänen raitis kauneutensa ja nuori viehkeytensä vaikutti, että moni uskoi häntä ja toiset luottivat hänen vakavuuteensa ja innostukseensa. Ylhäisemmät henkilöt pysyivät poissa ja pilkkasivat häntä, niinkuin tavallista on.
Nyt johtui myös mieleen satoja vuosia vanha sana, joka ennusti, että Ranska kerran naisen kautta joutuisi perikatonsa partaalle, mutta että nainen sen jälleen pelastaisi. Nyt olikin maa perikatonsa partaalle joutunut kelvottoman kuningattarensa, Bayerin Isabellan kautta; epäilemättä oli Jumala lähettänyt tämän kauniin ja puhtaan nuoren tytön tuota ennustusta toteuttamaan.
Tuo puhe antoi uutta mielenvirikettä, innostus kohosi yhä korkeammalle, toivo ja rohkeus elpyivät ja tämä mieliala levisi kauvas ympäristöön. Kansaa tuli etäisimmistäkin kylistä itse nähdäkseen ja kuullakseen; ja ihmiset näkivät, kuulivat ja uskoivat. Koko kaupunki täyttyi matkustavaisista, niin etteivät kaikki mahtuneet majataloihin, vaan toisten täytyi viettää yönsä taivasalla, vaikka oli talvi.
Johannan kotikyläläiset Domrémyssä kuulivat kaiken tämän ja kummastelivat, kuinka heidän keskuudessaan oli semmoinen ihmelapsi kasvanut heidän huomaamattaan. Pierre ja Jean, Johannan veljetkin lähtivät Vaucouleursiin, ja joka paikassa, minne tulivat, kokoontui kansaa katsomaan tuon tytön veljiäkin, hänen, joka oli enkelien kanssa puhunut ja jonka Jumala oli valinnut pelastamaan onnetonta Ranskanmaata.
Veljet toivat Johannalle vanhempain terveiset ja siunauksen ja nämä lupasivat itse tulla häntä tervehtimään. Johanna meni sydän täynnä toivoa ja innostusta jälleen linnanherran puheille. Mutta tämä ei ollut taipuvaisempi nyt kuin ennenkään, eikä luvannut lähettää häntä kuninkaan luo. Johanna ei kuitenkaan lannistunut vaan sanoi:
"Minun täytyy tulla yhä uudestaan, kunnes täytätte pyyntöni ja annatte minulle aseellisia miehiä, sillä niin on käsketty enkä uskalla olla tottelematon. Minun täytyy vaikkapa polvillani ryömien päästä Dauphinin luo."
Olimme veljien kanssa joka päivä Johannan luona ja näimme ja kuulimme, mitä kansa puhui. Eräänä päivänä tuli sinne herra Jean de Metz. Hän puhutteli Johannaa leikillisellä tavalla niinkuin lapsia puhutellaan:
"Mitä teet täällä, tyttönen? Karkottavatko he kuninkaan Ranskasta ja täytyykö meistä tulla englantilaisia?"
Hän vastasi levollisella, yksinkertaisella tavallaan:
"Olen tullut pyytämään, että Robert de Baudricourt lähettäisi minut kuninkaan luo, mutta hän ei kuule sanojani."
"Oletpa ihmeteltävän lujatuumainen; vuosi on kulunut etkä ole vielä peräytynyt. Näin sinut käydessäsi täällä ensi kerralla."
Johanna sanoi yhtä levollisesti kuin ennenkin:
"Kyllä hän vielä suostuu. Jaksan odottaa."
"On ehkä parasta, ettet niin varmaan luota häneen. Linnanherra on jäykkä mies. Ja jos hän yhä edelleen pysyy päätöksessään – "
"Hänen täytyy suostua; hänellä ei ole valtaa toisin tehdä."
Nuoren aatelismiehen mieli rupesi muuttumaan. Johannan vakavuus oli häneen vaikuttanut. Niin kävi aina, että ihmiset, jotka leikillisesti alkoivat häntä puhutella, kävivät lopulta vakaviksi. He alkoivat pian luottaa häneen, kun näkivät hänen rehellisyytensä ja lujan uskonsa tehtäväänsä. Herra de Metz vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän alkoi ystävällisesti:
"Onko sitten niin tärkeää, että pian pääset kuninkaan luo? – Vai mitä – ?"
"Keskipaaston aikana minun täytyy olla hänen luonaan, vaikka jalkani kuluisivat polviin asti!"
Hän sanoi nuo sanat niin vakuuttavan innokkaasti, että ne ilmaisivat koko hänen harrastuksensa ja tahtonsa. Ja sanat herättivät vastakaikua nuoren miehen mielessä. Hänen silmänsä välkähtivät ja hän sanoi vakavasti:
"Jumalan nimessä, tuli mitä tuli, niin sinun pitäisi saada joukko aseellisia miehiä. Mitä toivot? Mikä on aikeesi?"
"Pelastaa Ranska. Ja niin on säädetty, että minun pitää se tehdä. Sillä ei kukaan koko maailmassa, ei kuninkaat, ei herttuat eivätkä ketkään voi sitä pelastaa, vaan minä yksin." Ääni oli selvä ja juhlallinen ja se liikutti tuota hyvää aatelismiestä. Johanna sanoi sitten hiljaisesti: "Tahtoisin todellakin ennemmin olla kotona kehräämässä äitini kanssa, sillä se sopisi minulle paljon paremmin; mutta minun täytyy sittenkin niin tehdä, sillä se on Herrani tahto."
"Kuka on Herrasi?"
"Jumala."
Sitten herra de Metz vanhan vasallitavan mukaan polvistui ja antoi kätensä Johannalle uskollisuuden merkiksi ja vannoi, että hän itse Jumalan avulla saattaisi Johannan kuninkaan luo.
Seuraavana päivänä tuli sieur Bertrand de Poulengy ja hänkin vannoi kunniasanallaan auttavansa Johannaa ja seuraavansa häntä minne tahansa.
Saman päivän iltapuolella levisi huhu kaupungissa, että itse linnanherra aikoi käydä tytön luona hänen yksinkertaisessa asunnossaan. Ja seuraavana aamuna kaikki kadut olivat täynnä uteliasta kansaa, joka tahtoi nähdä sitä ihmettä. Linnanherra tuli todellakin suuren seurueensa kanssa ja sanoma tästä levisi joka paikkaan, tehden Johannan nimen entistä kuuluisammaksi. Linnanherra oli tullut siihen päätökseen, että Johanna oli joko noita taikka pyhimys ja että hänen piti tutkia, kuinka asianlaita oikeastaan oli. Hän toi papin mukanaan ajamaan ulos paholaista, jos sitä tytössä olisi. Pappi teki tehtävänsä, mutta ei löytänyt paholaista. Siitä hänellä jo ennestään olisi pitänyt olla selvä vakaumus, koska Johanna oli jo hänelle ripittänyt itsensä ja koska hän epäilemättä tiesi, että kaikki pahat henget pelkäävät rippituolia kuin kuolemaa ja huutaen ja sadatellen pakenevat tuota pyhää toimitusta.
Linnanherra palasi takaisin huolestuneena ja ajatuksissaan eikä tiennyt mitä tehdä. Ja hänen epäillessään kului aika ja helmikuun 14 päivä oli käsissä. Silloin Johanna meni linnaan ja sanoi:
"Jumalan nimessä, Robert de Baudricourt, sinä olet suuren vastuun alainen ja tuotat itsepäisyydelläsi paljon vahinkoa. Tänäpäivänä on kuningas kärsinyt suuren tappion taistelussa Orleansin luona ja pahempaa saattaa tapahtua, ellet nyt heti lähetä minua hänen luokseen."
Linnanherra hämmästyi tästä ilmoituksesta ja sanoi:
"Tänäpäivänä, lapsi, tänäpäivänä? Mistä sinä tiedät, mitä siellä on tänäpäivänä tapahtunut? Sieltä ei tule sanaa ennen kahdeksaa tai kymmentä päivää."
"Ääneni ovat tuoneet minulle sanan ja se on tosi. Tänäpäivänä on siellä kärsitty tappio ja sinun syysi se on, kun olet minua niin kauvan viivyttänyt."
Linnanherra käveli edes takaisin lattialla puhuen itsekseen, ja toisinaan kuului kiroussana hänen huuliltaan ja vihdoin hän sanoi: "Hiisi vieköön, jos on tosi, mitä sanot, annan sinulle kirjeen ja lähetän sinut kuninkaan luo, mutta en muutoin. Mene ja odota siksi."
Johanna sanoi: "Jumalan kiitos, nyt päättyvät odotuksen päivät.
Yhdeksän päivän kuluttua on tieto täällä."
Kansa oli jo lahjoittanut hänelle hevosen ja muita tarpeellisia varustuksia pitkälle matkalle ja puettanut hänet sotamieheksi.
Helmikuun 20 päivänä kutsui Johanna kokoon pienen joukkonsa – molemmat nuoret ritarit, veljensä ja minut – salaiseen sotaneuvotteluun, vaikka oikeastaan hän ei ensinkään neuvotellut kanssamme, vaan antoi käskyjä. Lyhyesti selitti hän meille, mitä tietä hän aikoi mennä kuninkaan luo, kuinka kauvas päivässä piti ehdittämän ja mitä seutuja oli kuljettava, että vältettäisiin niitä paikkoja, jotka olivat vihollisten vallassa. Ihmettelin itsekseni