Aavoilla ulapoilla. Джек Лондон
Читать онлайн книгу.
johtaja kohteliaasti; mutta te kuljetatte täältä salaa leijoja ja saatte aikaan häiriötä. Se on sopimatonta – niin juuri, sopimatonta!
Kun asema kerran oli vaihtunut sellaiseksi, että vuorelaiset olivat joutuneet yleisen huomion keskustaksi, riistäysi Tiili-Simson äkkiä vapaaksi takistaan, pujottelihe erilleen vainoojistaan ja hyökkäsi asumattoman alan poikki piilopaikkaan, jota hän oli tavotellut Joen häntä ahdistellessa.
Pari kolme liigalaista hyppäsi aidan yli ja lähti huudellen ajamaan häntä takaa. Pojat kuulivat kahlekoirain ulvovan ja jalkain tömisevän heidän rynnätessään laatikoitten ja kattojen yli. Sitten kuului veden loisketta, kuin tynnöri olisi kaatunut kumoon.
Muutaman minuutin perästä vainoojat palasivat takaisin melkoisen noloina ja märkinä ryöpystä, jonka Tiili-Simson lurjus oli heille valmistanut. Hän kuului paraillaan pilkkaavan ja uhkailevan heitä joltakin katolta, missä hän tunsi olevansa turvassa.
Tämä käänne tuntui saattavan johtajan hiukan ymmälle, ja hänen juuri vielä kerran kääntyessään toveruksien puoleen, kajahti pitkä ja omituinen vihellys – ilmeisesti jonkun etuvartijan varotusmerkki. Pian sen jälkeen varottaja saapui itsekin juosten liigan pääjoukon luo, joka jo oli alkanut peräytyä.
– Poliisit tulevat! hän huusi huohottaen. Katsahtaessaan samalle taholle Joe saattoi nähdä kaksi kypäräpäistä poliisia, joilla oli rinnassaan kirkkaasti palavat lyhdyt.
– Meidän täytyy livistää tiehemme, hän kuiskasi Fredille ja Charleylle.
Liiga oli jo lähtenyt käpälämäkeen ja sulki pojilta pakotien siltä puolen, ja vastaiselta taholta he näkivät poliisien lähenevän. He lähtivät silloin juoksemaan Simsonin piilopaikkaa kohti, ja poliisit kiiruhtivat jäljessä vaatien ankarin huudoin heitä pysähtymään.
Mutta nuoret jalat ovat nopeita, ja pelko tekee ne vieläkin nopeammiksi. Senpä vuoksi pojat ennättivätkin ensimmäisinä aidan ylitse ja syöksyivät sitten hurjaa vauhtia parin takapihan poikki.
He havaitsivat pian, että poliisit olivat hyvin leväperäisiä takaa-ajossaan. Varmaankin he olivat jo aikaisemmin olleet tekemisissä rotanreikien kanssa, sillä he lopettivat juoksun ensimmäisen aidan osuessa heidän tielleen.
Takapihoilla ei ollut mitään lyhtyjä, ja sydän kurkussa pojat hapuilivat pimeässä. Eräällä aukeamalla, joka oli täynnä tyhjiä hedelmälaatikoita ja rakennusaineksia, he saivat harhailla eksyksissä kokonaisen neljännestunnin. Kuinka tarkkaan he etsivätkin tietä, eivät he voineet löytää muuta kuin loputtomia hedelmälaatikkoröykkiöitä. Tästä rykelmästä he selviytyivät viimein erään vajan katolle – mutta sitten olikin edessä taas kanakoppeja täynnä oleva takapiha.
Hiukan kauempana he osuivat tapaamaan laitteen, joka oli toimittanut Simsonin vainoojille ryöppykylvyn.
Se oli perin mutkallinen vehje. Sille kohtaa, missä murrettu lauta päästi pojan ryömimään lauta-aidan lävitse, oli sovitettu pitkä salko siten, että pahaa aavistamattoman kulkijan oli ehdottomasti kolhaistava sitä. Salko oli asetettu sillä tavoin, että se lievimmästäkin kosketuksesta työnsi syrjään ison kiven, joka piti täpärälle sijotettua tynnöriä pystyssä. Kun kivi putosi, menetti tynnöri tasapainonsa ja tyhjensi sisältönsä sen niskaan, joka kulki alitse ja kolhaisi salkoa.
Pojat tutkivat laitetta mitä suurimmalla hartaudella. Heidän onnekseen tynnöri oli jo tyhjentynyt; muuten hekin olisivat saaneet kylmän kylvyn, sillä Joe, joka kulki ensimmäisenä, oli törmännyt salkoon.
– Mahtaakohan tämä olla Simsonin ansa? hän virkkoi hiljaa.
– Kyllä kai, arveli Fred; tai sitten jonkin toisen hänen joukkoonsa kuuluvan.
Charley nyhkäisi heitä varottaen käsivarresta.
– Hiljaa! Kuulitteko? hän kuiskasi.
Pojat kyyristyivät maahan.
Lähellä kuului joku puuhailevan jotain. He erottivat veden kohisevan sen virratessa vesijohdosta sankoon, ja sitten kuului lähestyviä askeleita. Pojat hiipivät vielä syrjemmälle ja saattoivat tuskin hengittää jännitykseltään. Heidän läheltään kulki tumma olento, se kiipesi laatikoille ja sitten ylemmäksi vajan katolle.
Siinä oli itse Tiili-Simson asettelemassa ansaansa.
He kuulivat hänen sijottavan kiven ja salon paikoilleen, nostavan tynnörin pystyyn ja täyttävän sen vedellä parista sangosta, jotka hän oli tuonut myötään.
Kun hän hyppäsi maahan noutaakseen lisää vettä, hyökkäsi Joe hänen kimppuunsa, iski hänet kumoon ja piteli häntä maassa.
– Nyt sinä pidät suusi, ymmärrätkös? hän virkkoi. – Minulla on sinulle asiaa.
– Sinäkö siinä oletkin? sanoi Simson niin helpotuksesta huoahtaen, että toisetkin tunsivat sydämensä oikein keventyvän. – Mitä sinä täällä teet?
– Me tahdomme päästä täältä pois, sanoi Joe; ja mieluimmin kaikkein lyhintä tietä. Meitä on kolme, ja sinä olet yksin…
– Hyvä on, hyvä on, vastasi liigan johtaja. – Kyllä minä näytän teille tien. Ei minulla ole mitään kaunaa teitä kohtaan. Seuratkaa vain mukana, älkääkä poiketko sivulle, niin pian pääsette oikealle tolalle.
Useita minuutteja myöhemmin he loikkasivat korkealta aidalta alas pimeään kujaan.
– Kulkekaa tätä katua, sanoi Simson; menkää sen jälkeen kahden korttelin verran oikealle ja poiketkaa sitten taas oikealle kolmen korttelin verran, niin joudutte Unionkadulle. Heipparallallallaa!
Pojat sanoivat hyvästi ja lähtivät astumaan kujaa myöten. Hetkisen kuluttua he kuulivat Tiili-Simsonin neuvovan:
– Kun ensi kerran tulette leijaretkelle, niin kyllä on parasta jättää ne kotiin!
V luku: Jälleen kotosalla
Pojat seurasivat Tiili-Simsonin ohjausta, pääsivät Unionkadulle ja muitta mutkitta vuorenharjanteelle.
Harjanteelta he katselivat takaisin Purnuun, mistä yhä kuului tiheään asutuille paikoille ominaista sekavaa sorinaa.
– Sinne minä en mene enää ikinä, sanoi Fred harmistuneena. – Kuinkahan sen lämmittäjän mahtoi käydä?
– Olipa onni, että pääsimme ehjin nahoin, virkkoi Joe filosofisesti.
– Hm, mitenkä lienee. Kyllä me kaksi saimme veromme ja sinä sitäkin enemmän, sanoi Charley nauraen.
– Niin, myönsi Joe; ja vielä pahemmin käy, kun ennätän kotiin. Heipä hei, pojat!
Takaportti oli suljettu, kuten hän oli odottanutkin, niin että hänen oli pakko kiertää ruokasalin puolelle ja kiivetä sisään akkunasta murtovarkaan tavoin.
Kun hän pääsi isoon käytävään ja kulki sen halki hiljalleen portaita kohti, astui isä ulos kirjastohuoneesta.
Hämmästys oli molemminpuolinen, kumpikin seisahtui peräti kauhistuneena.
Joessa heräsi hermostunut halu nauraa. Sillä hän luuli tietävänsä tarkalleen, minkä näköinen hän oli. Toden teolla hän kuitenkin näytti paljoa kurjemmalta kuin olisi koskaan voinut luullakkaan.
Isänsä edessä seisovalla pojalla oli sekä lakki että takki yltyleensä katuloan peitossa, kasvoilla näkyi taistelun merkkejä, ja nenä varsinkin oli pahasti turvoksissa; toisessa ohimossa puunti haava, ja huulet olivat verillä ja paisuneet. Toisesta poskesta oli nahka hankautunut pois, rystyset vuotivat vielä verta; sitä paitsi oli paita repeytynyt kaulasta aina housunkaulukseen asti.
– Mitäs tämä oikein merkitsee, junkkari? sai herra Bronson lopulta lausutuksi.
Joe seisoi sanatonna. Kuinka oli hänen lyhyesti kuvattava koko illan tapahtumat? – sillä tietenkin oli hänen saatava mukaan kaikki, jotta voisi kunnolla selittää, kuinka oli joutunut niin surkeaan tilaan.
– Eikö