Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä. Джек Лондон
Читать онлайн книгу.
ollut tyytyväinen, vaan kiemurteli siksi, kunnes pääsi kapteenin kainaloon, jossa painoi päänsä kapteenin olkaa vasten. Silloin se syvään tyytyväisyydestä huoaten vaipui uneen.
Useita kertoja laivamiehet, jotka laskivat ja kiristivät jalusnuoria tuulen vaihtelun mukaan, herättivät huudoillaan Van Hornin, ja joka kerta tämä muisti pennun ja puristi sitä käsivarrellaan hyväilevästi puoleensa. Ja joka kerta silloin Jeri liikahteli unissaan ja painautui entistä lujemmin häneen.
Vaikka Jeri olikin epätavallinen koiranpentu, oli sillä rajoituksensa, eikä se lainkaan aavistanut, minkä vaikutuksen sen samettisen ruumiin pehmeä, lämmin kosketus teki kovia kokeneeseen kapteeniin. Se sai kapteenin muistelemaan menneitä, kaukaisia vuosia, jolloin hänen oma pieni tyttärensä nukkui hänen käsivarrellaan. Ja niin selvästi hän muisti kaiken sen, että uni kaikkosi, ja mielikuvat, joiden sarjan pikku tyttö aloitti, kiduttivat polttavina hänen aivojaan. Ei kukaan toinen tietänyt, mitä hänen mielessään liikkui ja juuri näiden mielikuvien tähden hän oli tullut Salomonin saarille turhaan koettaen saada niitä pois mielestään.
Kun hänen käsivarrellaan lepäävä pehmeä koiranpentu oli herättänyt hänen muistonsa, näki hän ensin tytön ja äidin pienessä asunnossa Harlemissa. Se oli tosiaankin pieni, mutta se oli heidän kolmen onnellinen koti.
Hän muisti tytön pellavaisen tukan, joka vähitellen tummui äidin kultaisen tukan kaltaiseksi, yhtä runsaaksi ja kiharaiseksi. Hän muisti entisen ammattinsa, pelastusvaunun ja sen miehistön, joka oli työskennellyt hänen johdollaan. Sitten tuli mieleen se päivä, jolloin hänet herätettiin kolmen aikaan aamulla irrottamaan raitiovaunua erään apteekin murskautuneesta näyteikkunasta ja siirtämään sitä takaisin raiteilleen. He raatoivat koko päivän puolessa kymmenessä raitiotieonnettomuudessa ja palasivat vaunutalliin yhdeksän aikaan illalla parahiksi saadakseen uuden hälytyksen.
»Luojan lykky!» sanoi Clancey, joka asui hänen naapurinaan parin talon päässä. Van Horn oli vieläkin kuulevinaan hänen sanansa ja näkevinään hänen pyyhkivän hikeä likaisilta kasvoiltaan. »Luojan lykky, se on vain pikkutapaus, ja aivan meidän naapurissamme kymmenkunnan korttelin päässä. Niin pian kuin olemme siitä selviytyneet, voimme lähteä kotiin ja antaa esikaupungin poikain palauttaa vaunun talleille.»
»Meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin nostaa hetkinen», oli hän itse vastannut.
»Mitähän siellä on tapahtunut?» kysyi Billy Jaffers, toinen vaunumies.
»Joitakuita ajettu yli – eikä heitä saada vaunun alta», ilmoitti hän, kun he hypähtivät pelastusvaunuun ja lähtivät liikkeelle.
Van Horn näki jälleen pitkän matkan kaikki yksityiskohdat unohtamatta edes erästä pikku viivytystä, mikä aiheutui paloruiskujen ja – tikkaiden kuljettamisesta radan poikki: sen aikana Clancey ja hän olivat kiusoitelleet Jaffersia, joka muka oli sopinut kohtauksista useiden tyttöjen kanssa, mutta ylimääräisen tehtävän vuoksi ei voinutkaan niihin mennä.
Perillä oli pitkä jono raitiovaunuja, ihmisjoukko, poliisiketju sitä pidättämässä, kaksi ambulanssia ja vahtivuorossa oleva nuori konstaapeli, joka tervehti häntä kalpeana ja järkytettynä: »Kauhea tapaus. Aivan mieltäkääntävä. Niitä on kaksi. Emme saa heitä pois. Olen koettanut. Luulen toisen vielä olleen hengissä.»
Mutta hän oli voimakas ja karaistunut, sellaiseen työhön tottunut mies. Vaikka hän oli väsynyt ankarasta työpäivästä ja ikävöi pieneen, viihtyisään kotiinsa, joka odotti häntä kymmenen talokorttelin päässä tehtävän päätyttyä, hän puhui iloisesti ja luottavaisesti sanoen kyllä saavansa onnettomat esiin kädenkäänteessä ja ryömi vaunun alle.
Hän näki jälleen itsensä katselemassa ympärilleen sähkölyhdyn joustinta puristaen. Hän näki kaksi kultaista, paksua hiuspalmikkoa, ennen kuin hänen peukalonsa herposi joustimesta ja hän jäi pimeyteen.
»Elääkö toinen vielä?» kysyi kauhistunut konstaapeli.
Ja kysymys toistettiin, sillä aikaa kun hän koetti ponnistaa tahdonvoimaansa kyetäkseen jälleen sytyttämään lampun.
Hän kuuli itsensä vastaavan: »Hetken perästä sanon.»
Sitten hän näki itsensä taas katselevan. Hän katsoi kauan.
»Molemmat ovat kuolleet», vastasi hän rauhallisesti. »Clancey, anna minulle kolmen numeron väkivipu ja ota itse samanlainen vaunun toiseen päähän.»
Hän makasi selällään tuijottaen yksinäiseen tähteen yläpuolellaan, joka tuikahteli himmeänä ohuen pilviverhon takaa. Tuon menneen hetken tuska oli hänen kurkussaan, silloinen karvas kuivuus hänen suussaan ja silmissään. Ja hän tiesi – kukaan muu ei sitä tietänyt – sen, minkä tähden hän oli Salomonin saarilla, tiikpuisen huvipurren Arangin kapteenina, rahtasi villejä, pani alttiiksi henkensä ja joi skotlantilaista whiskyä enemmän kuin on terveellistä.
Sen yön jälkeen hän ei ollut katsonut lämpimästi yhteenkään naiseen. Mutta Salomonin saarten valkoiset miehet pitivät häntä paatuneena naisvihaajana, olivatpa kyseessä valkoiset tai mustat sulottaret.
Muistojensa äärimmäiseen kauhunkuvaan päästyään hän sai taas unen päästä kiinni ja nukahti mielihyvän vallassa tuntiessaan Jerin pään painon olkapäällään. Kerran, kun Jeri uneksien Meringesta ja mister Hagginista, Timistä, Panusta ja Miksistä nyyhkytti hiljaa, Van Horn havahtui, puristi sitä rauhoittavasti ja mutisi uhkauksen: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!..»
Kun perämies keskiyön tienoissa kosketti Van Hornia olkapäähän, teki tämä herätessään vaistomaisesti kaksi tekoa, ennen kuin oli täysin valveillakaan. Hän laski nopeasti oikean kätensä vyössään olevalle pistoolille ja mutisi: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!..»
»Olemme Kopo-niemen kohdalla», selitti Borckman, kun molemmat miehet tuijottivat ylähangan puolella häämöttävään korkeaan maahan. »Matkaa ei ole tehty enempää kuin kymmenen mailia, eikä ole tietoakaan paremmasta vauhdista.»
»Tuonne ylhäälle kokoontuu paljon tavaraa, milloin sitten alas tullee», virkkoi Van Horn, ja kumpikin katseli pilviä, jotka ajelehtivat hajanaisina joukkoina himmeiden tähtien alla.
Tuskin perämies oli noutanut peitteensä hytistä ja laskeutunut kannelle, kun virkeä, voimakas tuulenhenkäys syöksähti maalta päin ja alkoi kiidättää Arangia tyynessä vedessä yhdeksän solmun nopeudella. Hetkisen Jeri koetti seisoa vahdissa kapteenin kanssa, mutta pian se kääriytyi kokoon ja nukahti puoleksi kannelle, puoleksi kapteenin paljaalle jalalle.
Kun kapteeni kantoi sen peitteelle ja kääri sen siihen, se nukkui pian uudelleen, mutta ei aikaakaan, kun se oli jälleen hereillä, poissa peitteestä ja kapteenin kävelykumppanina kannella. Silloin aloitettiin toinen koulutunti, ja viiden minuutin kuluttua Jeri tiesi, että sen oli pysyteltävä peitteen suojassa, että kaikki oli hyvin ja että kapteeni kulkisi koko ajan sen lähellä.
Neljän aikaan alkoi taas perämiehen vahtivuoro.
»Mentiin kolmekymmentä mailia», kertoi Van Horn. »Mutta tuuli muuttui epävakaiseksi. Pidä silmällä maanpuoleisia tuulenpuuskia. On parasta laskea nostoköydet kannelle vahtimiesten selviteltäviksi. Tietysti ne eivät pysy hereillä, mutta nukkukoot edes köysillä.»
Jeri heräsi kapteenin asettuessa peitteen alle ja ryömi kuin vanhasta tottumuksesta hänen kainaloonsa vaipuen uneen kerran onnellisena niiskautettuaan ja pienellä viileällä kielellään suudeltuaan kapteenin poskea, jota vasten sitä hellästi painettiin.
Puolta tuntia myöhemmin tuntui maailmanloppu olevan käsissä, mikäli Jeri saattoi sellaista käsittää. Sen herätti kapteenin nopea hypähdys, joka vieräytti peitteen ja sen syrjään. Arangin kansi oli muuttunut seinäksi, jota myöten Jeri luisui ärjyvässä pimeydessä. Jok'ainoa köysi naukui ja vinkui tuulispäitten rajusta voimasta.
»Isonpurjeen köydet selviksi! Joutuin!» kuuli Jeri kapteenin huutavan kovalla äänellä, se kuuli myös nuorien vinkuvan väkipyörissä, kun Van Horn kiristi pimeässä voimakkaasti kääntököysiä