Jenkkejä maailmalla I. Марк Твен
Читать онлайн книгу.
kertomusta jostain tai jostakusta, mutta meidän joukossamme ei ollut ainoatakaan niin oppinutta, että olisi sen perille päässyt.
Palatessamme takaisin rantaan tapasimme lauman pieniä, valmiiksi satuloituja aaseja. Satulat olivat lievimmin sanoen omituiset. Ne olivat jonkunlaisia sahapukkeja, joilla oli pieni patja, ja tämä huonekalu peitti melkein puolet aasista. Jalustimia ei ollut, mutta semmoista tukea ei toden teolla tarvittukaan – moisessa satulassa istuminen oli kuin olisi ratsastanut ruokapöydällä – tukea oli siinä yllin kyllin aina polvitaipeisiin saakka. Ympärillämme tunkeili liuta repaleisia portugalilaisia muulin ajajia, jotka tarjoilivat elukoitaan puolesta dollarista tunti – siinäkin kehveltäen ulkomaalaiselta, sillä käypä hinta on kuusitoista senttiä. Puolentusinaa meikäläisistä kiipesi näihin kömpelöihin laitoksiin ja antautui siihen häpeään, että kymmentuhantisen kaupungin valtakatu sai meistä maksuttoman ilveilyn.
Lähdettiin matkaan. Se ei ollut ravia, ei nelistämistä, ei pikku laukkaa, vaan ryöstökarkua, jossa kaikki mahdolliset menon tyylit olivat edustettuina. Kannuksia ei siinä tarvittu. Jokaisella aasilla oli oma ajajansa ja molemmin puolin vielä tusina vapaaehtoisia, ja nämä takoivat aaseja sauvoillaan ja tuikkivat niitä rautapiikeillä ja huusivat jotain sen tapaista kuin "Sekki-jah!" pitäen melua ja elämää kuin olisi kokonainen hulluinhuone päässyt valloilleen. Kaikki nämä masinistit kulkivat jalan, mutta mitäs siitä, eivät kertaakaan ne myöhästyneet aikataulusta – ne voittavat juoksussa ja kestävyydessä aasinkin. Niin että prosessionimme oli kaiken kaikkiaan sangen vilkas ja maalauksellinen.
Blucher ei voinut kerrassaan mitään muulilleen. Elukka mennä porhalsi tien poikki ristiin rastiin ja toiset törmäsivät hänen päälleen; se hankasi Blucheria kärryihin ja nurkkiin; tien kahden puolen oli korkeat kiviaidat ja elukka antoi vähän poleerausta ensin hänen toiselle ja sitten toiselle kyljelleen, mutta ei vahingossakaan hairahtunut keskeä kulkemaan; lopulta se saapui siihen taloon, jossa se oli syntynyt, ja törmäsi oikopäätä vierashuoneeseen, raapaisten ovipielen avulla Blucherin selästään. Noustuaan uudelleen satulaan Blucher sanoi ajajalle: "Kas niin, tämä jo riittää; nyt kuljette siivolla." Mutta eihän mies englannin kieltä osannut eikä ymmärtänyt, hän vain huutamaan "Sekki-jakia" ja aasi oikaisi taas matkaan suinpäin. Eräässä mutkassa se teki äkkikäännöksen, ja Blucher putosi päistikkaa sen pään yli tielle. Ja totta puhumakseni kompastui joka muuli näihin molempiin ja koko ratsuseuramme purkautui siihen yhteen kasaan. Vahinkoa ei minkäänlaista. Kun putoo näiden aasien selästä, ei siitä juuri ole arveluttavampia seurauksia kuin sohvalta kierähtäessä. Aasit seisoivat kaikki siivosti alallaan tuhoturmion jälkeen ja odottivat, elämöivien ajomiesten paikatessa hajonneita satuloita ja pannessa ne uudelleen selkään. Blucher oli aika lailla äkeissään ja tahtoi kirota, mutta joka kerta kun hän avasi suunsa, teki hänen elukkansakin samoin ja päästi jakson kiljahduksia, joihin kaikki muut äänet hukkuivat.
Se oli hauskaa se rientelemisemme vilppailla kukkuloilla ja kauniissa rotkoissa. Siinä oli kaikessa uutuuden harvinaista nautintoa; tämä aasinratsastuksemme oli raikas, uusi, ilostuttava kokemus, parempi kuin sata kulunutta, nukkavierua kotoista huvia.
Tiet olivat kerrassaan ihmeteltävät, se täytyy tunnustaa. Tässä saaressa, jossa oli vain kourallinen asukkaita – 25.000 – oli siitä huolimatta semmoiset tiet, ettei Yhdysvalloissa missään Central Parkin ulkopuolella. Minne, mille suunnalle vain lähdettekin, kaikkialla tapaatte joko kovan, sileän, tasaisen valtatien, jolle on vast'ikään siroteltu mustaa laavahiekkaa, kahden puolen pienet, vähäisillä mukulakivillä somasti kivetyt katuojat, taikka sitten sileät kivitykset kuin New Yorkin Broadwaylla. New Yorkissa puhutaan niin paljon venäläisestä kivityksestä ja sanotaan sitä uudeksi keksinnöksi – mutta tässä etäisessä meren keskellisessä saaressa sitä on käytetty kaksisataa vuotta! Hortassa on joka katu somasti laskettu noilla isoilla venäläisillä paasilla, ja pinta on tarkka ja tasainen kuin permanto, eikä reikiä täynnään kuten Broadway. Ja joka tie on aidattu korkeilla vankoilla laavamureilla, jotka tässä maassa, missä pakkanen on tuntematon, kestävät tuhannen vuotta. Ne ovat sangen paksut ja usein rapatut ja liidulla valkaistut, selkä hakatuilla, ulos pistävillä laakakivillä katettu. Takana olevista puutarhoista puut soutelevat häälyviä riipuksiaan, joiden kirkas vihannuus raikkaasti eroaa valkaistuista tai laavamustista muureista ja tekevät ne kauneiksi. Toisin paikoin puut ja köynnökset kokonaan kattavat nämä kapeat tiet ja pidättävät päiväpaisteen, ikäänkuin ratsastaisi tunnelissa. Kivitykset, tiet, sillat, kaikki on hallituksen työtä.
Silloissa on vain yksi tukematon kaari, hakatusta kivestä tehty, selkä laavapaasilla laskettu ja mukulasommitteluilla koristettu. Joka puolella on muureja, muureja, muureja – aistikkaita ja somia kaikki – ja iankaikkisen kestäviä; ja kaikkialla on noita ihmeteltäviä kivityksiä, jotka ovat niin siroja, sileitä ja häviämättömiä. Ja jos missään tiet ja kadut ja talojen ulkopuolet ovat täydelleen vapaat kaikesta mikä vähänkään vivahtaa likaan tai pölyyn tai kuraan tai minkäänlaiseen törkeyteen, niin on Horta, on Fayal se paikka. Alemman rahvaan kodit eivät ole siistit, sen enempää kuin he itsekään – mutta siinä onkin raja: kaupunki ja saaret ovat puhtauden ihmeitä.
Saavuimme lopulta taas kotiin kymmenen mailia samoiltuamme ja parantumattomat aasinajajamme ravasivat kantapäillämme pitkin pääkatua, pistellen aaseja ja huutaen ainaista "Sekki-jahiaan" ja laulaen "John Brown's Bodya" murhaavalla englannin kielellä.
Kun olimme maahan astuneet ja ryhdyttiin tilintekoon, niin syntyi siitä huuto ja jankutus, kiroileminen ja riiteleminen aasinajajain ja meidän keskemme, että korvat olivat mennä lukkoon. Yksi pyysi dollaria tunnilta aasistaan, toinen vaati puolta dollaria siitä että oli sitä pistellyt, toinen neljännesdollaria siitä, että oli ollut tässä työssä avullisena, ja osapuilleen neljätoista opasta esitti meille laskuja siitä, että olivat näyttäneet meille tietä kaupungissa ja sen ympäristössä. Ja jokainen kadunkuljeksija kirkui, pauhasi, viittoi riivatummin kuin hänen naapurinsa.
Muutamilla näistä saarista on sangen korkeita vuoria. Laskimme pitkin Pico saaren rantaa, komean vihannan pyramidin alle, joka aivan jalkaimme juuresta katkeamatta, yhdellä rupeamalla nousi 7,613 jalan korkeuteen ja pisti kukkulansa valkopilvien yläpuolelle, josta se näkyi kuin sumussa uiskenteleva saari!
Saimme näillä Azoreilla tietenkin yllin kyllin tuoreita oransseja, limooneja, aprikooseja, viikunoita y.m. Mutta jääköön tuo. En minä ole tähän ryhtynyt patenttiselostuksia kirjoittaakseni.
Olemme matkalla Gibraltariin ja saavumme sinne viiden tai kuuden päivän kuluttua Azoreilta lähdettyämme.
VII LUKU
Myrsky-yö – Espanja ja Afrikka näytteillä – Tervehdimme majesteetillista vierasta – Herkuleen patsaat – Gibraltarin kallio – Väsyttäviä toisteluita – "Kuningattaren tuoli" – Voitettu tyyneys – Salaisen luolan kummia – Gibraltarin ihmiset – Eräitä kummia luonteita – Yksityishuvit Afrikassa: Maurilaista linnaväkeä revitään parrasta (ilman ihmishengen hukkaa) – Kuritettu turhamaisuus – Maihintulo Marokon keisarikunnassa.
Viikko myrskyisen, säälimättömän meren paiskeltavina; viikko meritautia ja salonkien tyhjyyttä; yksinäisiä tyrskyn huuhtomia yläkansia – niin uhmailevan tyrskyn, että se silasi paksulla valkoisella suolakuorella savutorvemmekin hamaan päähän saakka; viikon värjöttelyä pelastusveneiden ja kansihyttien suojassa päivällä, ja tukahuttavien savupilvien pöllyyttelyä ja isoäänistä dominon pelaamista tupakkahuoneessa iltaisin.
Ja viimeinen näistä seitsemästä yöstä oli myrskyisin kaikista. Ukkosta ei ollut, ei muuta meteliä kuin laivan jyskivä keula, myrskyn kimakka vihellys köysistössä ja sihiseväin vetten pauhu. Ja laiva se kiipesi korkeuteen, ikäänkuin aikoen kiivetä taivaaseen – sitten herkesi hetkeksi, joka oli kuin vuosisata, ja sukelsi taas päistikkaa alas kuin äkkijyrkänteen partaalta. Täysinä läikkinä huuhtoi tyrsky kansia. Pimeyden mustuus oli kaikkialla. Pitkin väliajoin repäisi sen salaman leimaus värisevällä tulijuovalla, joka paljasti kohoovan ja laskevan vesimaailman siinä, missä ei ollut mitään ennen, sytytti pimeihin köysiin hopean kiiltoa ja valaisi ihmisten kasvot aavemaisella hohteella!
Pelko ajoi kannelle monenkin, jonka tapana oli ollut