Tessin tarina. Thomas Hardy
Читать онлайн книгу.
hän puikahti usvaan, joka riippui huntuina puiden välissä, Tess kuuli kuinka oksat rapisivat hänen noustessaan rinnettä myöten, kunnes hänen askelensa kaikuivat yhtä hiljaisilta kuin linnun sipsutus ja lopulta häipyivät kokonaan. Kuu meni piiloon, vaalea valo himmeni, ja Tess peittyi pimeään levätessään unelmiin vaipuneena lehtivuoteella.
Sillä välin oli Aleksander D'Urberville tunkeutunut rinteelle päästäkseen todenteolla selville, missä he olivat. Hän oli itse asiassa ajanut toista tuntia umpimähkään ja poikennut jokaiselle eteentulevalle polulle saadakseen olla kauemmin tytön kanssa ja oli kiinnittänyt paljon enemmän huomiota Tessin kuunvalaisemaan olemukseen kuin tien varteen. Osviittaa etsiessään ei hän pitänyt kiirettä, sillä väsyneen hevosen tarvitsi vähäisen huoahtaa. Kavuttuaan mäen yli laaksoon hän näki vähän alempaa aidan, joka noudatteli maantietä; hän erotti sen ääriviivat, ja tuokiossa selveni hänelle, mihin he olivat tulleet. Hän kääntyi takaisin, mutta kuu oli tällä välin mennyt kokonaan mailleen, ja usva teki metsän pilkko pimeäksi, vaikka aamu oli lähellä. Hänen oli pakko hamuta eteenpäin kädet harallaan välttääkseen oksia ja lopulta hän huomasi, että paikkaa, josta hän oli lähtenyt, oli ensin mahdoton löytää. Hän samosi ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin, kunnes vihdoin kuuli hevosen liikahtavan aivan vierellään ja tunsi jalkansa äkkiarvaamatta tarttuvan maassa olevan nuttunsa hihaan.
– Tess! hän sanoi.
Ei kuulunut vastausta. Yö oli nyt niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä muuta kuin kalpean utumaisen muodostuksen jalkojensa juuressa: se oli valkoinen olento, jonka hän oli jättänyt karisseille lehdille lepäämään. Kaikki muu oli pimeätä. D'Urberville kumartui ja kuuli hiljaista, säännöllistä hengitystä. Hän laskeusi polvilleen ja kumartui alemma, kunnes Tessin hengitys lämmitti hänen kasvojaan, ja tuokiossa hänen poskensa painui tämän poskeen. Tyttö nukkui sikeästi, ja hänen silmäripsillään väikkyi kyyneleitä.
Pimeä ja äänettömyys vallitsi kaikkialla. Heidän yläpuolellaan kohosivat salon ikivanhat kuuset ja tammet, joiden oksilla pikku linnut uinuivat viimeisiä aamu-uniaan, ja niiden ympärillä koikkivat kaniinit ja jänikset.
Mutta missä oli Tessin suojelusenkeli? kysynee joku. Missä oli kaitselmus? Ehkä hän, kuten eräs toinen jumala, josta pilkallinen Elias puhuu, oli tarinoimassa tai metsästämässä tai matkalla tai kenties nukkui eikä häntä saanut herättää.
Minkä vuoksi tähän ihanaan kudokseen, herkkään kuin lukinseitti ja valkoiseen kuin lumi, oli määrätty painettavaksi niin karhea kuosi; minkä vuoksi niin usein tapahtuu, että karhea näin ottaa omakseen hienomman, väärä mies naisen ja väärä nainen miehen? Sitä arvotusta ovat monet filosoofit vuosituhansia turhaan koettaneet selittää. Tessin onnettomuudessa saattaa kenties arvella koston piilleen. Sillä epäilemättä jotkut hänen pantsaripukuisista esi-isistään olivat juomingeista palatessaan kohdelleet aikansa talonpoikaistyttöjä samalla tavoin, ehkä armottomamminkin. Mutta vaikka jumalista tuntuneekin aivan oikeudenmukaiselta rangaista lapsia isäin pahoista teoista, niin ei tavallisten ihmisten oikeudentunto voi sitä hyväksyä; eikä se siis paranna asiaa.
Tessin vertaiset näillä seuduin sanovat aina kohtaloon uskovalla tavallaan: "Se oli sallittu". Siinäpä juuri onnettomuus olikin. Pohjaton kuilu erotti tämän perästä sankarittaremme hänen aikaisemmasta itsestään, siitä mikä hän oli lähtiessään äitinsä luota koettamaan onneaan Trantridgen kanalassa.
TOINEN VAIHE
12
Kori oli raskas ja mytty suuri, mutta hän raastoi niitä mukanaan, aivan kuin henkilö, joka ei murehdi aineellisista asioista. Välistä hän pysähtyi levähtämään jonkun portin tai veräjän kupeessa, kohotti sitten koria ylemmä pyöreälle käsivarrelleen ja jatkoi matkaansa.
Oli sunnuntai-aamu lokakuun loppupuolella noin neljä kuukautta siitä, kun Tess saapui Trantridgeen ja muutamia viikkoja hänen öisestä ratsastuksestaan salossa. Päivä oli juuri alkanut sarastaa, ja hänen takanaan taivaanrannalla värehtivä hohde valaisi harjua, jota kohti hän suuntasi askelensa ja jonka poikki hänen oli mentävä tullakseen syntymäpaikoilleen. Rinne kohosi verkalleen tällä puolen, ja maaperä ja koko luonto oli täällä erilainen kuin Blakemoren laaksossa. Ihmisten luonne ja puhetapakin oli täällä hiukan toisenlainen, huolimatta rautatien tasottavasta vaikutuksesta; niin että Tessin mielestä oli hänen kotinsa tuntunut olevan hyvin kaukana, vaikka sinne oli vain kolmen peninkulman matka Trantridgesta. Blakemorelaiset kävivät kauppaa lännessä ja pohjoisessa, matkustivat, kosivat ja menivät naimisiin länsi- ja pohjoispuolella olevilla paikkakunnilla; tämän puolen asukkaat taas olivat yhteydessä eteläisten ja itäisten paikkakuntien kanssa.
Tuota samaa rinnettä alas oli D'Urberville kiidättänyt häntä niin tulista vauhtia kesäkuussa. Tess astui loppumatkan pysähtymättä ja saavuttuaan huipulle silmäsi alapuolella olevaa tuttua, vihreätä maailmaa, joka nyt oli puoleksi usvassa. Aina se näytti täältä viehättävältä, mutta nyt se tuntui Tessistä kamalan kauniilta, sillä viime näkemästään hän oli oppinut tietämään, että käärme sähisee lintujen laulupaikoilla, ja tämä opetus oli kokonaan muuttanut hänen elämänkäsityksensä. Peräti toisena kuin tuona yksinkertaisena tyttönä, jollainen hän kotonaan oli ollut, seisoi hän nyt ajatusten painamana paikoillaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei saattanut katsoa eteenpäin kotilaaksoonsa.
Tess näki kaksipyöräisten ajopelien kohoavan valkoista tietä, jota hän itse juuri oli kavunnut. Rattaiden vieressä astui mies, joka viittoi hänelle kädellään, ikäänkuin käskien odottamaan.
Hän totteli merkkiä sanomattoman rauhallisesti, ja ennen pitkää oli mies rattaineen hänen vierellään.
– Minkä vuoksi sinä sillä tavoin varkain pujahdit? nuhteli D'Urberville hengästyneenä, ja vielä sunnuntai-aamuna, kun kaikki nukkuivat. Sattumalta minä sen vain huomasin ja olen ajanut kuin paholainen sinut saavuttaakseni. Katsohan vain hevosta. Mitä se semmoinen lähtö oli? Kukapa sinua olisi lähtemästä estellyt? Eikä sinun olisi tarvinnut tarsia jalkaisin ja raastaa tavaroitasi. Olen juossut kuin hullu jälestäsi saadakseni kyyditä loppumatkan, jollet käänny takaisin.
– En minä takaisin käänny, sanoi tyttö.
– Arvasinhan, ettet kääntyisi. Nosta korisi rattaille ja salli minun auttaa itseäsi.
Tess nosti korinsa ja myttynsä välinpitämättömästi kieseihin ja nousi hänen rinnallensa istumaan. Ei hän enää D'Urbervilleä pelännyt ja juuri siinä, mikä oli aiheena hänen luottamukseensa, piili hänen surunsa.
D'Urberville sytytti koneellisesti sikarin, ja matkaa jatkettiin keskustellen katkonaisesti ja välinpitämättömästi jokapäiväisistä asioista. Hän oli aivan unohtanut kuinka hän oli koettanut suudella tyttöä ajaessaan alkukesästä hänen kanssaan tätä tietä toisaannepäin. Mutta Tess ei ollut ja hän istui nyt kuin nukke, vastaten lyhyesti hänen huomautuksiinsa. Kohta he tulivat metsikköön, jonka takana oli Marlottin kylä. Vasta sitten hänen jäykkiin piirteisiinsä ilmestyi elämää, ja kyyneleitä alkoi pirahdella hänen silmistään.
– Miksi sinä itket? kysyi D'Urberville kylmästi.
– Ajattelin vain, että täällä olen syntynyt, mutisi Tess.
– Kaikkien meidän täytyy jossain syntyä.
– Kunpa en olisi koskaan syntynyt, en täällä enkä muualla.
– Hyh! Minkä vuoksi sinä sitten tulit Trantridgeen, jos et kerran tahtonut?
Hän ei vastannut.
– Et sinä tullut rakkaudesta minuun, sen voin vannoa.
– En, totta se on. Jos minä teidän tähtenne olisin tullut, jos teitä tosiaan olisin rakastanut ja vielä rakastaisin, niin en minä niin itseäni tuomitsisi ja kammoisi heikkouteni tähden, kuin nyt teen.
D'Urberville kohotti olkapäitään. Tess lisäsi:
– En ymmärtänyt tarkotustanne, ennenkuin oli liian