Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä. Джек Лондон
Читать онлайн книгу.
kakisteli kurkkuaan ja änkytteli: "Meidän periaatteemme on", selitti hän, "ettemme anna mitään tietoja asiakkaistamme".
"Mutta tässä tapauksessahan", intin, "asiakas itse pyytää teitä antamaan tietoja hänestä itsestään".
Taas hän kakisteli ja änkytteli.
"Tietystikin ymmärrän", ehätin huomauttamaan, "että tämä on tavallisuudesta poikkeavaa, mutta…"
"Aioin juuri huomauttaa", jatkoi hän vakavasti, "että tämä on niin tavatonta, etten luule voivamme tehdä mitään asiassa".
Ennen lähtöäni sain kuitenkin erään Itäpäässä asuvan salapoliisin osoitteen ja läksin Amerikan pääkonsulin luo. Ja siellä vihdoin tapasin miehen, jonka kanssa pääsin tolkulle. Siellä ei kakisteltu eikä änkytelty, ei rypistetty kulmakarvoja, ei epäilty eikä hämmästelty. Hetkessä esitin itseni ja asiani, jonka hän hyväksyi aivan luonnollisena. Seuraavan minuutin kuluessa hän tiedusti ikäni, pituuteni, painoni ja tarkasti yleensä koko olemukseni. Ja kolmantena minuuttina pudistaessamme toistemme käsiä hyvästiksi hän sanoi: "Hyvä on, Jack. Kyllä muistan teidät ja pidän silmällä jälkiänne."
Huoahdin helpotuksesta. Poltettuani laivat takanani olin nyt valmis painumaan siihen ihmiserämaahan, josta kukaan ei tuntunut mitään tietävän. Mutta heti sain uuden vastuksen ajuristani, joka harmaine poskiviuhkoineen oli ylen ylhäis-säätyinen henkilö ja joka useita tunteja oli järkkymättömän tasamielisenä ajanut minua ympäri Cityä.
"Ajakaa minut Itäpäähän", määräsin istuessani paikalleni.
"Minne, herra?" kysyi hän selvästi ällistyneenä.
"Itäpäähän, minne tahansa. Antakaa mennä."
Vaunut kulkivat umpimähkään muutaman minuutin ajan, sitten ne äkkiä pysähtyivät. Läppä pääni yläpuolella aukeni, ja ajuri tirkisti siitä neuvottomana minua kohti.
"Mihinkäs paikkaan", sanoi hän, "te oikeastaan pyritte?"
"Itäpäähän", toistin. "En minnekään erityisesti. Ajakaa vain sinne, minne tahansa."
"Mutta mihin numeroon, herra?"
"Kuulkaapas nyt", ärjäisin hänelle. "Ajakaa minut Itäpäähän ja heti paikalla."
Selvää oli, ettei hän ymmärtänyt, mutta veti kuitenkin päänsä pois ja hoputti mutisten hevosensa liikkeelle.
Ei missään Lontoon kaduilla voi päästä näkemästä surkeata köyhyyttä, sillä viiden minuutin kävelyllä melkeinpä missä tahansa tapaa takakujakorttelin, mutta ne tienoot, jonne vaununi nyt tunkeutuivat, olivat loppumatonta takakujaa. Kadut olivat täynnä uutta ja erilaista ihmisrotua, lyhytkasvuista ja ulkomuodoltaan vaivaista ja kuin oluella valeltua. Vierimme eteenpäin maileittain ohi tiilirakennusten ja lian, ja joka poikkikadulta ja kujalta vilahti silmiin pitkiä tiilitalojen ja kurjuuden lonkeroita. Siellä täällä hoiperteli humalainen, mies tai nainen, ja ilma oli täynnä toraa ja rähinää. Torilla vanhuuttaan horjuvat miehet ja naiset etsivät lokaan heitetyistä tunkiokasoista mädäntyneitä perunoita, herneitä ja kasviksia, kun taas pienet lapset parveilivat kuin kärpäset pahentuneitten hedelmien ympärillä, työntäen käsivartensa olkapäihin asti vetelään siivottomuuteen ja onkien sieltä puolipilaantuneita paloja, jotka he paikalla hotkaisivat suuhunsa.
Ajeluni aikana en tavannut ainoatakaan ajopeliä, ja minun vaununi olivat kuin ilmestys toisesta ja paremmasta maailmasta, päättäen lasten juoksusta perässämme ja sivuillamme. Ja niin pitkälle kuin näkyi oli vain tukevaa tiiliseinää, lokaista katukivitystä ja räyhääviä kulkijoita; ja ensimmäisen kerran eläessäni minua peloitti väkijoukon katseleminen. Se oli kuin pelkoa merta kohtaan; ja ne viheliäiset laumat, katu kadulta, tuntuivat äärettömän ja pahanhajuisen meren aalloilta, jotka nuoleksivat minua ja uhkasivat vyöryä ylitseni ja upottaa minut.
"Stepney, herra. Stepneyn asema", ilmaisi ajuri ylhäältä.
Katselin ympärilleni. Se oli todellakin rautatieasema, ja hän oli epätoivoissaan ajanut sinne, ainoaan tuttuun paikkaan, mistä koskaan oli kuullut puhuttavan tässä erämaassa.
"Entä sitten?" vastasin.
Hän tuijotti minuun älyttömänä, pudisti päätään ja näytti kovin onnettomalta. "Minä olen täällä vallan vieras", onnistui hänen äännähtää. "Ja ellette pyri Stepneyn asemalle, en piru vieköön ymmärrä, minne haluatte."
"Sanon teille, mitä haluan", vastasin. "Ajakaa eteenpäin ja pitäkää silmänne auki, kunnes tapaatte puodin, jossa myydään vanhoja vaatteita. Kun näette sellaisen putkan, ajakaa yhä edelleen lähimmän kulman taakse ja laskekaa minut kadulle."
Saatoin nähdä, että hän alkoi pelätä kyytipalkkansa takia, mutta vähän myöhemmin hän tiukensi ohjia ja ilmoitti minulle, että vanhojen vaatteiden kauppa oli lyhyen matkan päästä takana.
"Ettekö jo maksaisi?" pyysi hän. "Se olisi seitsemän ja puoli."
"Johan nyt", naurahdin, "sitten en enää näkisi teistä jälkeäkään".
"Herra paratkoon", vastasi hän, "mutta ellette te maksa nyt, niin minä en teistä löydä jälkeäkään."
Mutta rääsyinen katselijajoukko oli jo kerääntynyt vaunujen ympärille, ja minä naurahdin jälleen ja kävelin vanhojen vaatteiden kauppaan.
Siellä oli vaikeinta saada puotimies ymmärtämään, että minä vakaasti ja toden teolla halusin vanhoja vaatteita. Mutta yritettyään monet kerrat tuloksettomasti tyrkyttää minulle uusia ja mahdottomia takkejaan ja housujaan hän alkoi kantaa näkyville läjittäin vanhoja, iskien tavan takaa salaperäisesti silmää ja lasketellen hämäriä viittauksia. Tämän hän teki siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että minä ymmärtäisin hänen arvanneen, minkä tuulen puhaltamia minä olin, saadakseen ilmitulon uhalla minut maksamaan nylkyhintoja ostoksistani. Sekavapaperinen mies tai meren takaa tullut suurroisto, sellaiseksi hän minut arvioi – kummassakin tapauksessa henkilö, jolla oli syytä väistää poliisia.
Mutta minä väittelin hänen kanssaan hinnan ja arvon huimaavasta erotuksesta, kunnes sain hänen käsityksensä täysin ojennetuksi ja hän valmistautui ankaraan kaupanhierontaan ankaran ostajan kanssa. Lopulta minä valitsin vahvat, vaikka melkoisen kuluneet housut, nukkavierun takin, jossa yksi nappi toki oli jäljellä, kenkäparin, jotka selvästi olivat olleet mukana hiilen luonnissa, ohuen nahkavyön ja ylen likaisen kankaisen lakin. Alusvaatteeni ja sukkani olivat kuitenkin uudet ja lämpimät, mutta sen laatuiset, että kuka Amerikan kulkuri tahansa onnen hylkimänäkin olisi tavallisissa olosuhteissa saattanut sellaiset hankkia.
"Kylläpäs olet kiva mies", sanoi hän avomielisesti ihaillen, ojentaessani hänelle ne kymmenen shillinkiä, jotka lopuksi olimme sopineet vaatteiston hinnaksi. "Olet sinä piru vie ennenkin kuleksinut näitä katuja. Nuo housut maksaisivat joka paikassa viisi tolppaa, ja lossari maksaisi kengistä kyllä kaksi ja puoli, puhumattakaan takista ja lakista ja uudesta paidasta ja muista parseleista."
"Paljonko maksat niistä?" kysäisin äkkiä. "Minä maksoin sinulle kymmenen tolppaa koko kääröstä, mutta myyn sen takaisin heti paikalla kahdeksasta. Siinä on, maksa pois."
Mutta hän pudisti irvistäen päätään, ja vaikka olinkin tehnyt hyvän kaupan, huomasin mielikarvaudekseni, että hän oli tehnyt vieläkin paremman.
Tapasin ajurini ja poliisin päät yhdessä, mutta viimeksimainittu, tarkasteltuaan minua terävästi ja erityisesti silmäiltyään epäluuloisesti kääröä kainalossani, kääntyi pois ja jätti ajurin kiukuttelemaan yksikseen. Eikä tämä tahtonut hievahtaa askeltakaan, ennenkuin olin maksanut hänelle hänen vaatimansa seitsemän shillinkiä kuusi penceä. Mutta sen jälkeen hän oli valmis ajamaan minut vaikka maailman ääriin, pyydellen nöyrästi anteeksi itsepäisyyttään ja selitellen, että Lontoon kaupungissa sattuu tapaamaan jos jonkinlaisia kyydittäviä.
Mutta hänen tarvitsi ajaa minut vain Highbury Valeen Pohjois-Lontoossa, missä matkatavarani minua odottivat. Siellä riisuin seuraavana päivänä kenkäni (en suinkaan kaipaamatta niiden keveyttä