Tom Sawyer ilmailija. Марк Твен
Читать онлайн книгу.
Minull' on voimaa laivassa viideks vuodeks ja muonaa muassani kolmeks kuukaudeks. Hulluja he ovat – mitä he tietävät tästä? Niin, ja he sanoivat mun ilmalaivaani hauraaks, ja kuitenkin se voi kestää viiskymmentä vuotta. Minä voin purjehtia pilvissä sillä koko ikäni, jos mua haluttaa, ja ohjata matkaani minne hyvänsä, vaikka he irvistelivät mulle ja sanoivat, että min' en vois. Enkö mä voi suunnata kulkuani minne tahdon? Tule tänne poika, niin saat nähdä. Paina noihin nappuloihin, kuten sanon sulle."
Hän antoi Tomin tyyrätä laivaa sinne ja tänne, ylös ja alas ja joka haaralle ja opetti hälle koko konstin tuossa tuokiossa, ja Tom sanoi, että s'oli helppoa kuin tyhjää. Hän antoi hänen laskea laivalla lähes maahan asti ja antoi sen pyyhkästä eteenpäin pitkin Illinois'in ruohokenttää niin lähellä maan pintaa, että aivan helposti voi puhua talonpoikain kanssa ja kuulla kaikki mitä he sanoivat; ja hän heitteli heille myös präntättyjä paperilappuja, joissa oli tietoja tästä pallosta ja että se seilas Eurooppaan. Tom tyyräs ihan vastapäätä suurta puuta, kunnes oltiin täppärän lähellä, ja sitten me seilattiin suoraan ylöspäin ja lennettiin eespäin yli latvan. Niin, ja sitten opetti hän Tomia, miten piti laskea maahan, ja sen teki hän turkkasen komeasti myös ja laski alas ruohokentälle niin pehmeästi kuin pumpuli; mutta kun me aijottiin hypätä ulos, sanoi tuo professori:
"Ei; sitä ette tee!" ja antoi huilata ylös taas. S'oli hirvittävää. Minä tuosta jo pasaalustamaan kerjäämään, ja niin teki Jimkin; mutta se vain pani hänen pahasisunsa pillastumaan ja silmänsä mulkoilemaan ja koko naamansa villistymään, ja minä pelkäsin häntä.
No, sitten hän palas murruihinsa taas ja päivitteli ja karjui ihmisten tapaa häntä kohtaan, eikä hän voinut sitä niellä eikä varsinkaan sitä, että he olit sanoneet hänen laivaansa hauraaks. Hän nauraa irvisteli sitä ja myöskin heidän kehumistaan, että mukamas masinat pian menisit pilalle. Menisit pilalle – se väänsi hältä suolet; ne menisit pilalle yhtä vähän kuin auringon kierto. Hän kävi yhä kiukkuisemmaks, enkä koskaan ole nähnyt minkään ihmisen meluavan sillä viisin. Todellakin rupes selkäpiitäni värisyttämään, ja niin kävi Jiminkin. Yhtäkkiä rupes hän huutamaan ja karjumaan ja sitten hän vannoi pyhän valan, ettei maailma ikipäivinä sais tietää hänen salaisuuttaan; s'oli ollut niin paha hälle mukamas. Hän sanoi seilaavansa ilmapallollaan tämän matoisen maapallon ympäri, ainoastaan näyttääksensä mitä hän voi tehdä, ja sitte hän mukamas upottais sen mereen ja hukuttais meidät kaikki tyyni. Jaa-a, se s'oli jumaliste hirvein pula, mihin ihminen koskaan voi joutua; ja sitä pait oli yö tulossa.
Hän antoi meille vähän syödä ja pani meidät menemään paatin toiseen päähän ja paiskas sitte makaamaan yhden pöntön päälle, josta hän voi hoitaa kaikki kommervenkit, ja pisti vanhan aikuisen revolverinsa päänsä alle ja sanoi, että jos joku uskaltais käydä sormillaan paatin verkkoihin ja koettais panna pallon alas, niin sen hän tappais.
Me istuttiin siinä kyyristyneinä yhteen ja ajateltiin paljon, mutt' ei mitään puhuttu kuin joku sana silloin tällöin, sillä m'oltiin, totta puhuakseni, aika lailla peloissamme ja kauhuissamme. Yö venyi pitkäks ja kolkoks. Me oltiin hyvin matalalla, ja kuunvalo paistoi kaikki tyyni niin pehmeäks ja koreaks, ja talonpojan talot näyttivät niin hauskoilta ja kodikkailta, ja me voitiin kuulla vain ääniä ja toivottiin, että me oltais siellä muiden muassa; mutta johan nyt! me vain hiivittiin heidän yli kuin aaveet, eikä jätetty jälkeäkään perästämme.
Myöhään yöllä, kun kaikki äänet olivat myöhäisiä ja ilmakin tuntui niin myöhäiseltä ja haisi niin myöhäiseltä, – s'oli kai tuossa kahden aikana minun käsittääkseni – niin sanoi Tom, että professori oli ollut niin hiljaa pitkän aikaa, että hän varmaankin nukkui nyt ja että meidän pitäis —
"Pitäis mitä?" sanoin minä kuiskaten ja sydämmeni pamppaili, sillä tiesimpä mitä hän aatteli.
"Meidän pitäis hiipiä tuonne ja sitoa hänet ja laskea vene maihin", sanoo hän.
Minä sanon siihen:
"Eikö hiidessä! Älä liiku paikaltas, Tom Sawyer."
Ja Jim – joo, hän töllötti vain; niin hän pelkäs. Hän sanoi:
"Oo Tommi herra, äläkää tehkö sitä! Jos te ärsytätte häntä, niin ollaan me hukassa – hukassa me ollaan, piru vie! Min' en tahtos tulla häntä liki, en, vaikka saisin koko maailman. Ettekö näe, Tommi herra, hänhän on aivan hullu."
"S'on juur sentähden kuin meidän tulee tehdä jotain. Jos hän ei olisi hullu, niin min' en tahtois olla missään muualla kuin täällä; te ette sais mua astumaan ulos nyt, kun min' oon tottunut tähän palloon ja tuohon säikähykseen, jonka ero maasta manteresta tuotti, jos hän näet olis viisas; mutta s'ei ole mitään hyvää politiikkaa purjehtia ilmassa tällä lailla miehen kanssa, jok' on väärä päästään ja sanoo aikovansa maailman ympäri pallollaan ja sitten hukuttavansa meidät kaikki tyyni. Meidän täytyy tehdä jotakin, sanon mä, ja meidän täytyy tehdä se ennenkuin hän herää; ei sovi muuten milloinkaan. Tulkaa!"
Mutta jo sitä ajatteleminenkin pani meidät kyyristymään, ja me sanottiin: "me ei liikuta paikaltakaan." Ja niin sai Tom hiipiä sinne yksin tavottamaan tyyräyskalua kynsiinsä, pannaksensa ilmapallon maihin. Me rukoiltiin ja kerjättiin: "älä hiidessä mene", mutta johan nyt! hän pani nelinkontin ja rupes ryömimään eespäin tuuma tuumalta, ja me seisottiin siinä pidättäen henkeämme ja vartoen ja vapisten. Tultuaan keskiväliin venettä, ryömi hän vielä hitaammin, ja minusta tuntui kuin olis vuosia mennyt. Mutta viimein me nähtiin hänen olevan professorin pään vieressä ja nousevan hyvin hiljaa ja tirkistävän häntä hetkisen naamaan ja kuuntelevan. Sitten me nähtiin hänen ryömivän taas professorin jalkoihin, joss' olit tyyräysnappulat. No, hän oli nyt perillä ja koki hyvin hiljaa ja varovasti käydä kynsillään nappuloihin, mutta sitte hän siinä kolahutti jotakin alas, jonka räminä kuului, ja heti hän paiskas itsensä alas veneen pohjaan ja makas aivan liikkumatta. Professori sanoi unen töhryssä: "Mitä s'on?" Mutta kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja hän tuosta mumisemaan ja mutisemaan ja oikomaan, kuin ihminen tekee, jok' on heräämässä, ja minä luulin kuolevani tuohon paikkaan, niin olin pelästynyt ja säikähtynyt.
Sitten tuli pilvi ja peitti kuun, ja minä melkein kiljasin ilosta. Ja kuu painui yhä syvemmälle pilven sisään, ja jopa tuli niin pimeä, että me ei enää voitu nähdä Tomia. Sitten rupes satamaan ripsuttamaan, ja me kuultiin professorin ronklaavan köysiensä ja kapineittensa kanssa ja kiroavan ilmaa. Me pelättiin jokainoa minuti että hän koskisi Tomiin, ja silloin m'olis ollut mennyttä kalua, mutta Tom oli jo kotimatkallaan, ja kun me tunnettiin hänen kätensä polviemme päällä, niin henkeni seisahtui ja sydämmeni putos alas mahaan, sillä en voinut sanoa siinä pimeässä, eikö toi ollut professori, jonka minä luulinkin siin' olevan.
Herraan jee! Minä olin niin ilonen, kun Tom oli luonamme taas, ja niin onnellinen kuin yleensä voi olla, kun on korkealla ilmassa miehen kanssa, jok' on väärä päästään. Te ette voi laskea maahan ilmapallolla pimeässä, ja minä toivoin taivaan vuotavan yhtä mittaa; sillä min'en tahtonut että Tom rehkis enää ja peljättäis meitä. No, niin kävikin. Sataa tuprutti koko yön, jok' ei ollut niin pitkä kuin näytti. Ja sitten päivän koitteessa selkeni ilma, ja maailma näytti niin turkkasen sievältä ja harmaalta ja korealta, ja niin oli lystiä nähdä metsät ja niityt taas ja hevosten ja lehmäin seisovan siellä niin vakavina ja tuumissaan. Sitten tuli aurinko loistaen, tuli terävänä taivaalle, ja meitä rupes väsyttämään ja nukuttamaan ja, ennenkun me tiettiinkään, vedettiin me hirsiä kaikki tyyni.
KOLMAS LUKU
Me nukuttiin tuossa neljän aikana ja herättiin noin kello kaheksan. Professori istui veneen peräpuolessa ja näytti hyvin nyreältä. Hän viskas meille vähän aamiaista, mutta kielsi meitä menemästä keskivenettä sinnemmäs. No, kun on hädässä ja saapi syödä vatsansa täyteen, niin koko maailma näyttää meille toisenlaiselta kuin ennen. Se tuntuu niin mukavalta, jos kohta niinkin hullusti sattuis, että ollaan ilmapallossa pilvien päällä yhdessä tommosen neron kanssa. Me ruvettiin juttelemaan.
Oli yks asia,