Eräitä kertoelmia. Герберт Уэллс
Читать онлайн книгу.
kuin yö, paitsi siellä, missä hänen pallonsa valo lävisti vettä ja valaisi jonkun kalan tai putoavan palasen. Ne vilahtivat niin äkkiä ohi, ettei hän voinut saada selville, mitä ne olivat. Kerran hän luuli menevänsä haikalan ohi. Sitten alkoi pallo kuumentua hankautuessaan veteen. He eivät olleet ottaneet sitä huomioon.
Ensimäinen seikka, jonka hän huomasi, oli että hän hikosi. Sitten hän kuuli jalkainsa alla yhä äänekkäämpää kihinää ja näki joukon pieniä kuplia – ne olivat hyvin pieniä – suihkuna syöksyvän ylöspäin. Höyryä! Hän koetti lasia. Se oli kuuma. Hän sytytti pienen hehkulampun, joka valaisi hänen huonettaan, katsoi kelloon, joka oli tyynytetyllä seinällä nappulain luona, ja näki olleensa matkalla kaksi minuttia. Hänen mieleensä johtui, että ikkuna voisi murtua lämpömääräin äkkinäisessä vaihteessa, sillä hän tiesi pohjavetten aina olevan lähellä jäätymäpistettä.
Silloin alkoi pallon lattia yht'äkkiä ikäänkuin painaa hänen jalkojaan, kuplat ulkopuolella kulkivat yhä hitaammin ja kihinä heikkeni. Pallo keikahti hieman. Lasi ei ollut murtunut, mitään ei ollut tapahtunut ja hän tiesi, että putoamisen vaarat ainakin olivat ohitse.
Minutin kuluttua hän tulisi pohjaan. Hän ajatteli Steevensiä ja Weybridgeä ja muita siellä viisi peninkulmaa ylempänä, korkeammalla hänen yläpuolellaan, kuin korkeimmat pilvet koskaan ovat maasta. Siellä he kulkivat hiljalleen, tuijottivat alas ja ihmettelivät, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän tirkisti ikkunasta. Ei näkynyt enää kuplia ja kihinä oli lakannut. Ulkona oli ankaran mustaa – kaikki kuin tummaa samettia – paitsi missä sähkövalo tunkeutui autioon veteen. Niissä paikoin näytti vesi kellanviheriältä. Sitten ui näkyviin kolme olentoa peräkkäin. Ei voinut saada selville, olivatko ne pieniä ja lähellä vaiko suuria ja kaukana.
Niitä ympäröi sinervä, hämyinen valo, kalastaja-alusten lyhtyjen valon tapainen ja kyljillä näkyi laivan ikkunoita muistuttavia kirkkaita pilkkuja. Niitten valkimoiminen näytti lakkaavan, kun ne tulivat hänen lamppunsa säteilyyn, ja silloin hän näki niitten olevan pieniä, kummallisen muotoisia kaloja. Niillä oli isot päät, suuret silmät ja kapenevat ruumiit pyrstöineen. Niitten silmät olivat suunnatut häneen ja näyttivät ne seuraavan häntä alaspäin. Hän arveli valon vetävän niitä puoleensa.
Toisia samanlaisia liittyi matkaan. Lähetessään pohjaa hän huomasi, että vesi muuttui vaaleaksi ja lampun valojuovassa näkyi pieniä pilkkuja kuten tomuhiukkasia auringonvalossa. Lyijypainot varmaankin olivat pohjasta irroittaneet mutaa ja liejua.
Lyijypainoja kohti laskeutuessaan ympäröi häntä sakea vaaleus, jota sähkövalo ei saanut syvältäkään lävistetyksi. Monta minuuttia kului ennenkuin liikkeelle lähteneet pohjakerrostumat vähänkin asettuivat. Sitten voi hän nähdä lamppunsa ja kaukaisen kalajoukon fosforivalossa liejusta harmahtavaksi sameutuneen veden liikahtelevan. Siellä täällä vaan näkyi toisiinsa kietoutuneita merililjaryhmiä, joiden nälkäiset tuntorihmat hitaasti heiluivat. Ja päällä lepäsi vesi ankaran mustana.
Kauvempana näkyivät jättiläissuuren sieniryhmän miellyttävät, läpikuultavat rajaviivat. Pohjalla oli siellä täällä teräväpiikkisiä latteita mättäitä. Hän arveli niitä jonkunlaiseksi merisiililajiksi. Pieniä, isosilmäisiä tai sokeita olentoja, jotka omituisesti muistuttivat milloin siiraa milloin hummeria, ryömi hitaasti valojuovan yli kadoten jälleen pimeään ja jättäen vaon liejuun.
Sitten käännähti pyöreilevä parvi pikkukaloja häntä kohti kuten kottaraisjoukko. Ne kulkivat hänen ylitsensä kuin hohtava lumipilvi ja jälempänä näkyi palloa kohti uivan joku isompi olento.
Ensin se näkyi vain epäselvästi: laiskasti liikkuva ruumis, joka kaukaa muistutti kävelevää ihmistä. Sitten se tuli lampun valosuihkuun. Loisto sokaisi sen, se sulki silmänsä. Hän katseli, jäykkänä kummastuksesta.
Se oli omituinen luurankoinen eläin. Sen mustanpunainen pää muistutti hiukan kameleonttia, mutta sillä oli niin korkea otsa ja niin iso aivokoppa, ettei millään matelijalla ole sellaista. Kasvojen pysty asento teki sen kummallisesti ihmisolennon näköiseksi.
Kuopistaan ulkonevat, isot ja kameleonttimaiset silmät sillä oli ja leveä matelijan suu. Huulet olivat luiset, niitten yläpuolella pienet sieraimet. Korvien sijalla oli kaksi kiduskantta, joitten alta tunki esiin ohkainen korallikukka, joka eniten muistutti nuorten rauskujen ja haikalain kukkamaisia kiduksia.
Kasvojen ihmismuotoisuus ei ollut ihmeellisintä tässä olennossa. Se oli kaksijalkainen; sen melkein pallomaista ruumista tuki kaksi sammakkomaista jalkaa ja paksu häntä. Etujaloissaan, jotka olivat vielä pahempia ihmiskäden irvikuvia kuin sammakon, oli sillä kuparilla koristettu luinen sauva. Väriltään oli olento kirjava; sen, pää, kädet ja jalat olivat tulipunaset, mutta ruumiin nahkapeite, joka riippui laskoksissa kuin vaatteet, oli harmaan valkimoiva. Nyt se oli paikoillaan valon häikäisemänä.
Vihdoin tuo syvyyden tuntematon asujain räpäytti silmänsä auki. Varjostaen niitä kädellään avasi se suunsa ja huusi. Ihmisääni olisi ehkä kuulunut samanlaiselta teräksen ja tyynyjen läpi. Mitenkä ilman keuhkoja voi saada äänen syntymään, sitä ei Elstead yrittänytkään selittää. Sitten olento siirtyi valojuovaa ympäröivään salaperäiseen pimeyteen ja Elstead paremmin tunsi kuin näki, että se lähestyi palloa. Luullen että valo oli sen houkutellut luokseen, väänsi Elstead sähkönappulaa. Hetkisen kuluttua tuntui jokin pehmeästi koskevan palloon. Se heilui.
Sitten huuto toistui ja hänestä tuntui, kuin kaukainen kaiku siihen vastaisi. Kosketus uudistui; pallo heilahti ja kopahti rullaan, jolle köysi oli kierretty. Hän seisoi pimeässä ja tirkisti syvyyden ijankaikkiseen yöhön. Sitten hän näki, hyvin hämärinä ja kaukana, useita fosforiloistoisia ihmismäisiä olioita. Ne tulivat hyvää vauhtia häntä kohti.
Puolipyörryksissä etsi hän heiluvassa vankilassaan ulkopuolisen sähkölampun nappulaa ja sytytti epähuomiossa pienen hehkulamppunsa seinätyynyjen välissä. Pallo pyöri ja lähti alaspäin. Hän kuuli hämmästyksen huudahduksia ja näki jaloilleen päästyään alaikkunassaan kaksi muljottavaa silmäparia, joihin hänen lamppunsa valo kuvastui.
Samassa hetkessä iskivät ankarat kourat pallon teräspeitteeseen ja kellon metallisuojustasta, jota taottiin voimain takaa, lähti perin ikävä ääni. Elstead oli sydän kurkussa, sillä jos nuo olennot pysäyttäisivät kellolaitoksen, ei hänellä olisi ylöspääsyn toivoakaan. Tuskin oli hän sen saanut ajatelluksi, kun pallo heilui ankarasti ja hänen jalkansa tärähtivät sen pohjaa vastaan. Hän sammutti pikku-lampun ja sytytti yläosastossa olevan ison lampun, jonka valo heittyi ulos veteen. Merenpohja ja ihmismuotoiset olennot olivat poissa ja joukko toisiaan takaa-ajavia kaloja kulki ikkunan ohi.
Hän luuli noitten syvyyden kummallisten asujain katkaisseen hänen köytensä. Hän oli kai pelastunut. Nopeammin ja nopeammin kulki hän ylöspäin. Sitten pallo pysähtyi. Äkkinäinen nykäys ja hänen päänsä iski vankilan kattoon. Puoleen minuuttiin ei hän voinut ajatella mitään.
Sitten hän tunsi, miten pallo pyöri ja keinui hitaasti. Samalla tuntui, kuin olisi sitä vedetty pitkin merta. Nojaten ikkunaan sai hän sen puolen palloa painumaan alaspäin, mutta muuta ei näkynyt kuin hänen lamppunsa valojuova, joka turhaan ponnisteli pimeyttä vastaan. Hänen mieleensä juolahti, että voisi ehkä nähdä paremmin, jos sammuttaisi valon ja antaisi silmäin tottua syvään pimeyteen.
Siinä hän oli oikeassa. Hetkisen kuluttua muuttui tuo samettimainen pimeys läpikuultavaksi ja hän näki kaukana ja niin heikosti kuin Englannin kesän hämärävalossa alapuolellaan liikkuvia olentoja. Hän päätti, että nuo eläimet olivat irroittaneet hänen köytensä ja kuljettivat häntä pitkin meren pohjaa.
Ja sitten hän näki väreilevän meren alaisen tason läpi jotakin epäselvää ja kaukaista: niin laajalle, kuin pienestä ikkunasta voi nähdä, levisi näköpiiri kuulakan valoisena. Sinne päin häntä kuletettiin, aivan kuin ihmiset olisivat kulettaneet ilmapalloa maalta kaupunkiin. Matka kävi kovin hitaasti ja kovin hitaasti järjestyi valoisa ala selvempiin muotoihin.
Kello oli pian viisi, kun hän saapui tuon valoisan paikan kohdalle.
Nyt