Kun nukkuja herää. Герберт Уэллс
Читать онлайн книгу.
mutta aivan kuin väliasteella, riippuen katoamisen ja olemassaolon keskivälillä. Tätä pimeää olemassaoloa ei valaissut mikään ajatuksen tai tunteen säde, se oli unetonta olemattomuutta, ikirauhallista jatkumista. Sielunsa levottomuus oli ärtynyt siksi, kunnes se saavutti hiljaisuuden, jota ei mikään voinut häiritä. Missä oli itse ihminen? Missä on jokainen ihminen silloin kun elottomuus saa hänessä vallan?
"Muistan sen aivan kuin eilen tapahtuneeksi", sanoi Isbister. "Muistan aivan kuin se olisi juuri nyt tapahtunut – vielä selvemmin, kuin jos se olisi tapahtunut eilen".
Näin puhui edellisessä luvussa toiminut Isbister, mutta nyt hän ei enää ollut nuori mies. Tukkansa, joka ennen oli ruskea ja tavallista pitempi, oli nyt harmaa ja lyhyeksi leikattu. Hänellä oli harmahtava suippoparta. Hän puhui vanhemmanpuoleiselle miehelle, joka oli puettu kesäpukuun (kesä oli silloin hyvin kuuma). Tämä oli Warming, lontoolainen asianajaja ja Grahamin, tuon valekuolemaan vaipuneen miehen lähin sukulainen. Nämät molemmat miehet seisoivat vieretysten eräässä huoneessa Lontoossa katsellen jäykkänä lepäävää ruumista.
Kellertävä ruumis, verhottuna avaraan paitaan makasi vedellä täytetyllä gummipatjalla. Kasvot olivat ryppyiset, parta hoitamaton, jäsenet laihtuneet ja kynnet pitkät ja häntä ympäröi lasinen laatikko. Tämä lasi näytti eroittavan nukkujan todellisesta elämästä, hän oli aivan kuin muualle kuuluva, vieras, eristetty, epänormaali esine. Molemmat miehet seisoivat lasilaatikon ääressä taukoamatta tarkastellen häntä.
"Minä pelästyin kovasti", sanoi Isbister. "Minä muistan vieläkin sen kauhun, millä katselin noita valkoisia silmiä. Ne olivat valkoiset, ymmärrättehän, kääntyneet nurin. Tullessani tänne johtui koko tapaus jälleen mieleeni".
"Ettekö ole nähnyt häntä sen koommin?" kysyi Warming.
"Minä aijoin useinkin tulla", sanoi Isbister; "mutta toimialani vie nykyään niin kaiken aikani, etten ole voinut vapautua hetkeksikään. Minä olen oleskellut suurimman osan ajastani Amerikassa".
"Jos muistan oikein", sanoi Warming, "niin te olette maalari?"
"Niin, minä olin. Ja sitten menin naimisiin. Minä huomasin, että maalailemisesta ei ollut mitään hyötyä – keskinkertaiselle taiteilijalle, ja minä ryhdyin toimimaan. Nuo ilmoituskuvat Doverin kallioissa ovat minun keksimiäni".
"Ne ovat mainioita", myönsi asianajaja, "vaikka ei niitä mielellään näkisikään siellä".
"Ne kestävät yhtä kauvan kuin kalliot", huudahti Isbister tyytyväisenä. "Maailma muuttuu. Kun hän vaipui uneen, 20 vuotta sitten, olin Boscastlessa vesivärilaatikko kainalossa ja vanhanaikuinen kunnianhimo sielussa. Minä en voinut otaksuakaan, että jonain kauniina päivänä minun maalaukseni koristaisivat vanhan Englannin rannikoita Land's Endistä Lizardiin asti. Onni tulee usein luoksemme silloin kun vähimmin aavistammekaan".
Warming näytti epäilevän tällaista onnea. "Minä muistuttelen jo kerran ennen nähneeni teidät".
"Te tulitte Camefordin rautatien asemalta samalla kuin minä saavuin sinne. Se oli päivää ennen jubileumia, Victorian jubileumia, sillä minä muistan katsojalavat ja koristukset Westminsterin luota ja kuinka minä riitelin ajurin kanssa Chelsean luona".
"Se oli timanttijubileumi", sanoi Warming, "toinen jubileumi".
"Niin olikin! Edellisen jubileumin aikana – hänen täyttäessään 50 vuotta – olin Wookeyssa – ja olin pieni poika. Minä en nähnyt koko juhlaa. Mutta mitä huolia nukkuja tuottikaan meille! Emännöitsijäni ei tahtonut ottaa häntä hoitoonsa, eikä pitää häntä luonaan – hän näytti niin kummalliselta istuessaan jäykkänä ja liikkumattomana. Me kannoimme hänet tuolissa hotelliin. Ja Boscastlen lääkäri – se ei ollut tämä nykyinen, mutta hänen edeltäjänsä – oli hänen luonaan kello kahteen asti aamulla minun seurassani, hotellin omistajan pitäessä kynttilää valaistessaan ja auttaessaan meitä".
"Se oli ensi alussa jäykkäkouristusta, eikö niin?"
"Hän oli aivan jäykkä! – taivutti häntä miten tahansa, niin jäi hän siihen asentoon. Te olisitte voinut panna hänet päälleen seisomaan, ja hän olisi pysynyt siinä. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista jäykkyyttä. Se on selvää, että tuolla" – hän osoitti pään liikkeellä makaavaa olentoa – "hän on aivan toisellainen. Ja koko ajan tuo lyhyt tohtori – mikä hänen nimensä olikaan?"
"Smithers?"
"Smithers, juuri niin – teki väärin koettaessaan herättää hänet liian varhain, se oli yleinen mielipide. Mitä kaikkia keinoja hän koettikaan. Vielä nytkin pöyristyttää se minua – uh! Sinappia, nuuskaa, pistoksia. Ja vieläpä tuollaista kamalaa pientä laitosta, ei dynamoa – "
"Induktioonikonetta".
"Niin. Olisittepa nähnyt miten hänen jäntereensä paisuivat ja tempoilivat; hän riuhtoi joka taholle, kahden kynttilän väräjävässä valossa. Ja lyhyt hermostunut lääkäri puuhaili, ja hän – tempoi ja vääntelehti niin luonnottomalla tavalla. Minä luulin näkeväni pahaa unta".
Äänettömyys.
"Mikä omituinen valekuolema", sanoi Warming.
"Elämä on täydellisesti kadonnut", sanoi Isbister. "Tässä on eloton ruumis. Se ei ole kuollut, mutta ei eläväkään. Se on kuin tyhjä tuoli, jolle on kirjoitettu 'varattu'. Hän ei tunne, ei syö, ei sydän syki – eikä hengitys liiku. Tämän nähdessäni en mitenkään tunne seisovani ihmisen edessä. Hän on tavallaan kuolleempi kuin kuollut, sillä lääkärit väittävät, että hiuksetkin ovat lakanneet kasvamasta. Tavallisenhan kuoleman jälkeen hiusten kasvua vielä jatkuu – "
"Minä tiedän", sanoi Warming alakuloinen väre äänessään.
He katselivat jälleen lasin läpi. Graham oli todellakin omituisessa tilassa, hän oli valekuollut, mutta tavalla, jollaista ei lääketiede tunne. Valekuolema on voinut kestää vuodenkin ajan – mutta silloin on tapahtunut herääminen tai kuolema; useimmin ensin toinen, jota toinen on heti seurannut. Isbister tarkasteli niitä merkkiä, jotka olivat ilmaantuneet lääkärien ruiskuttaessa nukkujaan ravintoa, sillä he olivat turvautuneet tähän keinoon, jatkaakseen valekuolemaa. Hän osoitti niitä Warmingille, joka koetti olla katsomatta niihin.
"Ja sillä aikaa kun hän on virunut tässä", sanoi Isbister, ajatellessaan miten onnellinen hän oli ollut saadessaan vapaasti elää elämäänsä, "olen minä muuttanut elämäni suunnan; minä menin naimisiin, perustin perheen, vanhin poikani – minä en ajatellutkaan tulla isäksi – on Amerikan kansalainen ja lopettaa kohta lukunsa Howardin yliopistossa. Tukkani on harmaantunut. Mutta tämä mies ei ole vanhentunut päivääkään eikä viisastunut (käytännöllisesti) hiukkaakaan siitä asti kuin minä olin hänen ikäisensä. Tuntuu omituiselta ajatella sitä".
Warming kääntyi häneen päin. "Minäkin olen vanhentunut. Minä pelasin krikettiä hänen kanssaan poikana ollessani. Hän on yhä vielä nuoren näköinen. Ehkä hiukan keltainen. Mutta hän on pysynyt nuorena".
"Ja sitten näimme sodan", sanoi Isbister.
"Alusta loppuun asti".
"Ja Marstähden asukkaiden hyökkäyksen".
"Minä olen kuullut", jatkoi Isbister hetken päästä, "että hänellä oli omaisuutta jossain määrin?"
"Oli kyllä", sanoi Warming. Hän yskähti. "Ja velvollisuuteni mukaan – olen minä hoitanut sitä".
"Ah!" Isbister mietti, arkaili ja sanoi: "Ei ole epäilemistäkään siitä – sillä eihän hänen olonsa täällä tule kalliiksi – ei ole epäilemistäkään siitä, että hänen omaisuutensa on karttunut – lisääntynyt?"
"Niin onkin. Hän herää paljoa varakkaampana – jos hän herää – kuin vaipuessaan uneen".
"Minä olen tottunut hoitamaan raha-asioita, ja siksi tämä ajatus heräsi minussa. Minä olen, toden totta, ajatellut usein, että, käytännöllisesti puhuen, hänen unensa on hänelle sangen edullinen asia. Että hän tietää, mitä tekee, jos niin voi sanoa, nukkuessaan