Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä. Джек Лондон
Читать онлайн книгу.
kysyi Griffiths.
"Etelä, puoli länteen."
"Anna mennä lounaiseen. Joko on?"
"Oikein on."
Griffiths vertasi Amboy-niemen muuttunutta asentoa Willi-Vawin suuntaan.
"Vielä puoli-länteen."
"Puoli-länteen – on."
"Pidä siinä."
"Siinä on." Jacobsen luovutti rattaan raakalaiselle. "Pitää tämä suunta", hän varoitti. "Jos ei hyvä, minä lyö poikki pää."
Hän meni jälleen keulaan, toisen rinnalle, ja taas taajeni pilvikatto, tähtien loisto sammui ja uusi tuulenpuuska puhalsi.
"Pidä silmällä isoapurjetta", huusi Griffiths perämiehen korvaan, samalla tarkaten aluksensa liikkeitä. Se kallistui, alalaita ryyppäsi vettä hänen tutkiessaan tuulen voimaa ja harkitessaan sen helpotusta. Haalea merivesi, siellä täällä fosforivälkkeisenä, huuhteli hänen nilkkojaan ja polviaan. Tuuli vinkui kiivaasti, ja vantit sekä harusköydet vastasivat kuorossa Willi-Vawin kallistuessa yhä enemmän ja syöksähtäessä eteenpäin.
"Alas isopurje", huusi Griffiths juosten piikkiköyden luo ja heittäen sivuun sitä pitelevän mustan sekä irroittaen sen.
Jacobsen suoritti saman tempun harusköydessä. Isopurje tuli ratisten alas, ja kiljuen hyökkäsivät mustat läpättävän kankaan kimppuun. Perämies, tavattuaan yhden laiskoittelemasta pimeässä, iski häntä nyrkillä naamaan ja ajoi hänet työhön.
Tuulenpuuska oli yhä voimassaan, ja pikku purjein kiiti Willi-Vaw eteenpäin. Taas seisoi kaksi miestä keulassa koettaen turhaan nähdä läpi vaakasuorassa vihmovan sateen.
"Kyllä ollaan tolalla", sanoi Griffiths. "Tämä sade ei kestä kauan. Pidämme tämän suunnan, kunnes tulet näkyvät. Ankkuriketjua kolmetoista syltä. Tällaisena yönä paras vetää esille neljäkymmentä. Sitten isopurje kiinni. Sitä ei tarvita."
Puolen tunnin kuluttua palkitsi kahden tulen pilkahdus hänen väsyneiden silmäinsä työn.
"Tuolla ne ovat, Jacobsen. Minä käyn rattaaseen. Ota alas keulapurje ja ole valmiina laskemaan. Pane neekerit hyppäämään."
Perällä, rattaan kädensijat kourissaan, Griffiths ohjasi suuntaansa, kunnes tulet olivat kohdallaan, jolloin hän käänsi jyrkästi ja ohjasi niitä päin. Hän kuuli aallokon kuohun, mutta luuli sen kuuluvan kauempaa – kuten oli määräkin, Gaberalta.
Hän kuuli perämiehen kauhistuneen huudon ja kieputti ratasta voimainsa takaa, kun Willi-Vaw törmäsi. Samassa isomasto rasahti poikki. Viisi hurjaa minuuttia. Kaikkien kädet pitivät lujasti kiinni laivanrungon kohotessa ja jysähdellessä koralliriuttoihin ja lämpöisten aaltojen huuhdellessa heitä. Rouskuen ja ryskyen Willi-Vaw työntyi yli särkkäin ja pysähtyi verrattain tyyneen salmeen niiden takana.
Griffiths istahti kajuutan katolle, pää rintaa vasten painuneena, hiljaisen vihan ja katkeruuden kuohuttaessa hänen mieltään. Kerran hän kohotti katseensa ja tuijotti kahta tulta, jotka olivat toistensa yllä ja aivan linjassa.
"Tuossa ne ovat eikä tämä ole Gabera", sanoi hän. "Mutta mikä helvetti tämä sitten on?"
Vaikka mainingin kuohut vielä kävivätkin ja heittelivät pärskyjään, nukahti kuitenkin tuuli ja tähdet syttyivät. Rannalta kuului airojen loisketta.
"Mitä täällä on tapahtunut – maanjäristyskö?" kysyi Griffiths. "Pohjahan on ihan muuttunut. Satoja kertoja olen tähän laskenut ankkuriin kolmentoista sylen syvällä. Tekö siellä, Wilson?"
Vene laski laivan viereen, ja mies nousi yli laidan. Himmeässä valossa Griffiths näki automaattisen Colt-pistoolin suun kasvojensa edessä ja David Griefin sitä pitelemässä.
"Ei, ette te tässä ole koskaan ankkuroinut", nauroi Grief. "Gabera on tuon niemen takana, ja sinne menen heti, kun olen saanut teiltä ne kaksitoistasataa puntaa. Ei väliä kuitista. Tässä on velkakirjanne, saatte sen takaisin."
"Tekö tämän teitte?" kiljaisi Griffiths hyökäten pystyyn äkillisen raivon vallassa. "Te laitoitte nuo valelyhdyt. Te olette saanut minut haaksirikkoon, ja…"
"Pysykää alallanne!" Griefin ääni oli kylmä ja uhkaava. "Minä pyytäisin vaivata teitä maksamaan ne kaksitoistasataa, olkaa hyvä."
Griffithsin valtasi raskas voimattomuus. Häntä inhotti – häntä inhottivat nämä auringon maat, ja aurinkokipeä hän oli, häntä inhotti kaikkien ponnistustansa turhuus, häntä inhotti tuo sinisilmäinen, kultapintainen voittaja, joka oli hänet nolannut hänen omilla keinoillaan.
"Jacobsen", sanoi hän, "avaa kassa-arkkuni ja maksa tälle – tälle verenimijälle – kaksitoistasataa puntaa".
II.
ALOYSIUS PANKBURNIN SISU
Niin nopea kuin silmänsä olikin havaitsemaan, milloin seikkailu odotti, ja niin varustautunut kuin olikin siihen, että jokin odottamaton olio hyppäisi päin silmiä lähimmän kookospuun takaa, ei David Grief tuntenut mitään erikoista, kun näki Aloysius Pankburnin. Se tapahtui pienellä Berthe-höyryllä. Jättäen kuunarinsa tulemaan jäljessä oli Grief lähtenyt oikotietä Raiateasta Papeeteen. Kun hän ensi kerran näki Aloysius Pankburnin, oli tämä jotenkin päihtynyt herrasmies ryyppäämässä yksinäistä "cocktailiaan" pienessä välikannen baarissa parturihytin vieressä. Ja kun Grief lähti parturista puolta tuntia myöhemmin, roikkuili Aloysius Pankburn edelleen kapakassa yksikseen ryyppäillen.
Nyt on niin, ettei ihmisen ole hyvä yksin ryypiskellä, ja Grief teroitti huomionsa lyhyen silmäyksensä ajaksi. Hän näki hyvärakenteisen nuoren miehen, näytti olevan kolmissakymmenissä, kaunispiirteinen, hyvinpuettu, ja joka ilmeisesti maailman kirjoissa luettiin gentlemannien luokkaan. Mutta ryyppyä kallistavan, tutisevan, haparoivan käden värivivahteesta ja silmien hermostuneesta, harhailevasta ilmeestä Grief luki piintyneen alkoholistin pettämättömät merkit.
Aterian jälkeen hän näki Pankburnin kannella, missä tämä kaiteeseen nojaten ja jonkun matkan päässä lähekkäin istuvan miehen ja naisen hämäriin hahmoihin tuijotellen itki päihtyneen tavoin.
"Ei mitään itkemistä", sanoi Grief ystävällisesti.
Pankburn katsoi häneen vuodattaen syvän itsesäälin kyyneleitä.
"Kovaa tämä on", nyyhki hän. "Kovaa, kovaa. Tuo mies on taloudenhoitajani. Maksan hänelle hyvän palkan. Ja noin hän sitä ansaitsee."
"No miks'ette sitä lopeta?" neuvoi Grief.
"En voi. Tuo nainen voisi sulkea whiskyni lukon taa. Hän on hoitajattareni."
"Erottakaa hänet sitten ja juokaa päänne poikki."
"En voi. Tuolla miehellä on rahani, eikä hän antaisi kolikkoakaan ryyppyyn."
Tämä surullinen mahdollisuus toi uuden kyyneltulvan. Griefin harrastus heräsi. Monien merkillisten kohtaustensa joukossa ei hänellä ollut tällaista muistissaan.
"Heidät palkattiin pitämään minusta huolta", vollotti Pankburn, "estämään minua ryyppäämästä. Ja noin ne työtään tekevät, helluttelevat vain pitkin laivaa ja antavat minun juoda itseni kuoliaaksi. Se ei ole oikein, sanon minä. Ei ole. Heidät lähetettiin mukaani nimenomaan siksi, etteivät antaisi minun ryypätä, kun vain annan heidän olla rauhassa. Jos siitä huomautan, uhkaavat he, etten saa pisaraakaan. Mitä minä piruparka teen? Minun kuolemani tulkoon heidän päälleen, niin juuri. Lähdetään alas."
Hän irroitti kätensä kaiteesta ja olisi kaatunut, jollei Grief olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Hänessä näytti tapahtuvan muutos, hän jäykistyi, työnsi leukansa uhkaavasti eteenpäin, ja silmissä välkähti tuikea ilme.
"Mutta enpä annakaan niiden tappaa itseäni. Saavatpa nähdä. Tarjosin niille viisikymmentätuhatta – sitten myöhemmin, tietysti. Nauroivat. Eivät tiedä. Mutta minä tiedän." Hän tapaili taskuaan ja veti esille esineen, joka välähteli